Totuuden ja sovinnon globaaliin rinnakkaineloon

Jukka Paarma

Puheenvuoro Kirkon Ulkomaanavun ja Suomen Kuvalehden keskustelusarjassa globalisaation oikeudenmukaisuudesta Helsingin Tuomiokirkossa 8.9.2004

Puheenvuorossani keskityn kolmeen asiaan: nälkään, poliittiseen tahtoon sekä kristillisten kirkkojen ja kristittyjen vastuuseen globalisaation oikeudenmukaisuudesta.

Kyseessä ei ole nyt akateeminen keskustelu tai hyväntahtoinen maailmanparantamisen harrastaminen. Kyse on omasta edustamme. Olemme keskellä aikakautta, jossa globaali oikeudenmukaisuus saattaa olla ainoa tae omalle selviytymisellemme.

Laajempi yhteinen hyvä on omakin etumme

Tilanne on kannaltamme uusi. Länsimaat ja niiden elämäntapa – ja voisi sanoa piittaamattomuus muista – on tulossa yhä useammalle kyltymättömän vihan lähteeksi. Voimankäytöllä ei voida poistaa vihaa, sillä voi sitä korkeintaan tilapäisesti hillitä. Tarvitaan oikeudenmukaisuutta korjaamaan kaikki vihan ja väkivallan hedelmät, jotka ovat ympärillämme. Kuinka tähän on tultu? Eivätkö länsimaat olekaan kehityksen esikuvia ja muiden auttajia?

Yhteiskunnallisen kehityksen tavoitteena on jo pitkään (tai kenties aina) ollut hyvinvoinnin lisääminen. Historia on opettanut, että tämä hyvinvointi tulee rakentaa laajempaa yhteistä hyvää tavoittelemalla, jos se halutaan rakentaa kestävälle perustalle.

Kehityksellä on kuitenkin ollut myös pimeä puolensa. Samaan aikaan kun läntisessä maailmassa ja idän teollistuneissa valtioissa väestön valtaosan tulot ovat huimasti nousseet, ei kehityksen hedelmistä osattomiksi jääneitä ole yleensä haluttu noteerata.

Jo historiasta löytyy esimerkkejä. Käsityöläisten ja talonpoikien köyhtyminen, hiilikaivostyöläisten ankeat olot ja lapsityövoiman käyttö teollistuvassa Euroopassa 1700-luvulta lähtien oli kaikkien tiedossa. Etupäässä työväenliikkeen ansiosta työläisten kurjistumiskehitys saatiin osaksi pysäytettyä läntisessä Euroopassa. Tämän kehityksen edellytyksenä oli kuitenkin samanaikaisesti siirtomaiden alistaminen ja hyväksikäyttö. On hyvä muistaa, että eurooppalaisten harjoittama orjakauppa loppui vasta 1860-luvulla. Kehitysmaat itsenäistyivät viime vuosisadalla, mutta taloudellinen riippuvuus teollistuneesta Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta ja siihen liittyvä hyväksikäyttö jatkuvat edelleen.

Kylmän sodan aikana maailmanlaajuista köyhtymistä yritettiin lievittää mm. kehitysavulla, jolla haluttiin estää köyhiä maita luisumasta Neuvostoliiton johtamaan sosialistiseen leiriin, ja päinvastoin. Nyt kun tätä vaaraa ei enää ole olemassa, myös kiinnostus maailmanlaajuiseen köyhyyden vähentämiseen on laimentunut.

Viime vuosikymmeninä on liian sokeasti uskottu siihen, että hyvinvointia voimme parhaiten lisätä silloin, kun markkinoiden annetaan toimia mahdollisimman vapaasti. Näin ihmisen luontainen itsekkyys ja ahneus valjastetaan yhteisen hyvän palvelukseen. Samalla toistetaan vuosisatoja vanhaa mantraa: Kun saamme lisää varallisuutta, voimme myös ratkaista köyhyyden ongelmat. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut. Vapaan markkinatalouden riemukulku ei ole onnistunut hyödyntämään kaikkein heikoimmassa asemassa olevia vaan köyhien määrä ja globaali epätasa-arvo ovat entisestään lisääntyneet.

Me olemme nyt globaalin aikakauden keskellä, jolloin tarvitaan globaalia hallintaa. Sen kehittäminen on kuitenkin pahasti kesken. Yhdistyneet Kansakunnat on hyvä alku, mutta sitä ei ole rakennettu ratkaisemaan tehokkaasti globaalin aikakauden tuomia ongelmia. Yhteiskunnallinen kehitys on kulkenut aina eteenpäin kriisien ja sotien kautta. Tarvitaanko uusi mittava sota ennen kuin oikeudenmukaisemman globaalin hallinnan välttämättömyys ymmärretään? Me olemme länsimaissa jostain syystä tottuneet pitämään itseämme haavoittumattomina, jotka voimme mielemme mukaan sulkea globalisaation nurjat puolet ulkopuolelle (kuten pakolaiset, nälänhädän ja konfliktit). Kansainvälinen terrorismi on osoittanut tämän kuvitelman kuitenkin harhaksi.

Mitä me todella tahdomme?

Maailma on karu paikka valtaosalle lapsiamme. Jokainen päivä noin 30 000 lasta kuolee nälkään ja janoon tai hoidettavissa oleviin sairauksiin. Siis asioihin, joille olisi jotain tehtävissä. On kauhistuttavaa sanoa, mutta he kuolevat turhaan. He kuolevat sen tähden, ettei meillä ole ollut riittävästi tahtoa puuttua siihen mitä on tapahtumassa. On katsottava tätä asiaa niin kuin se on. Meitä se koskee, me olemme tässä kaikessa osallisia. Nuo kuolevat lapset ovat äideilleen ja isilleen yhtä rakkaita kuin meidän omat lapsemme meille.

Kirkkotila sopii tällaiselle keskustelusarjalle erinomaisesti. Suomen kirkoissa kansainvälisestä vastuusta on jo puhuttu vähintään yli vuosisata. Kun lähetystyöntekijät 1800–luvulla matkustivat eri puolille maailmaa, tuli ilmeiseksi, että siellä olevaan hätään ja kurjuuteen oli vastattava myös aineellisella avulla. Siitä lähtien Suomen kirkoissa on kerätty apua ja kolehteja maailman erilaisille hätäalueille. Valtion ja kansalaisjärjestöjen kehitysapu ovat kehittyneet paljolti kirkon tekemän työn pohjalta.

Emme kuitenkaan ole riittävän vakavasti tulleet ajatelleeksi, että nälän ja kurjuuden voittaminen olisi lopulta juuri meidän tahdostamme kiinni. Puhun ennen muuta poliittisesta vastuusta, joka lepää meidän hartioillamme. Valtaa maailmassa pitävät tällä hetkellä rikkaat länsimaat. Heidän ehdoillaan luodut globaalin kaupan pelisäännöt tuovat rikkautta sinne, missä sitä jo on. Tarvitaan oikeudenmukaisempaa globaalia hallintaa ja Suomen tulee aktiivisesti osallistua sen kehittämiseen. Länsimaat ovat perustaltaan demokraattisia valtioita. Demokratiassa valta ja vastuu ovat viimekädessä kansalla, tavallisilla ihmisillä, eli meillä jokaisella. Kyse on siis meidän tahdostamme.

0,7%:n tavoitetta ei saa unohtaa

Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelman UNDP:n vuosittain tekemän inhimillisen kehityksen raportin mukaan tällä hetkellä yli miljardi ihmistä elää alle eurolla päivässä. 2,8 miljardia eli noin puolet maailman väestöstä joutuu selviytymään vähemmällä kuin kahdella eurolla päivässä. Tämä luku ei tarkoita, että heillä olisi kahta ylimääräistä euroa päivittäisiä tarpeitaan varten, vaan heillä on ainoastaan kahden euron arvosta erilaisia hyödykkeitä (viljaa, eläimiä, hedelmiä), joilla yrittää selviytyä. Se ei ole paljoa.

Tässä ovat globaalin maailmantalouden todelliset kasvot. Siihen on Suomemmekin integroitunut. Voiko globaali talouskasvu perustua piittaamattomuuteen siitä, miten puolet sen väestöstä selviytyy, ja voiko globaali vakaus olla mahdollista tällaisista lähtökohdista?

YK:n tarkoituksena oli puolittaa äärimmäinen köyhyys vuoteen 2015 mennessä. Itse asiassa, te tasavallan presidentti, johditte tuota YK:n vuosituhatistuntoa, jossa tämä tavoite asetettiin. YK laati poliittisen ohjelman ja laski sen kustannukset (Millennium Development Goals). Arvion mukaan äärimmäisen köyhyyden poistaminen edellyttäisi noin 50 miljardin dollarin vuosittaista sijoitusta länsimailta (Irakin sota ja miehitys ovat maksaneet tähän mennessä yli 130 miljardia). Rahaa nälän voittamiseen on ollut kuitenkin vaikea löytää. Olen varma, että poliittisella tahdolla tarvittavat resurssit olisi löydettävissä.

Olemmeko me tehneet oman osuutemme? YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttaminen edellyttäisi, että jokainen teollisuusmaa nostaisi oman kehitysapunsa 0,7 %:ia bruttokansantuotteesta. Suomen kehitysapu nousee ensi vuonna noin 0,38 %:iin BKT:sta eli hieman yli puoleen tavoitteesta. Edelleen se on selvästi alle jopa EU:n keskiarvosta. Kirkolliset toimijat keräsivät Kirkon Ulkomaanavun johdolla ennen eduskuntavaaleja yli 20 000 nimeä tukemaan kehitysavun nostamista tarvittavalle tasolle. Me seisomme edelleen tuon vaatimuksen takana. Työtä ei saa jättää kesken.

Köyhyyden voittamisen lisäksi tarvitaan laajempaa globaalin hallinnan uudistamista. Kyse on kenties vielä vaikeammasta asiasta, kuin mitä tarvittavan rahan löytäminen on. Globalisaation hallinnan uudistaminen tulee olemaan vaikea prosessi. Sen edellytyksenä ovat poliittiset johtajat, joilla on sekä osaamista että tahtoa oikeudenmukaisuuden edistämiseksi maailmanlaajuisesti.

Kirkoissa on aina rukoiltu esivallan puolesta. Sen lisäksi me haluamme nyt rohkaista teitä tasavallan presidentti tässä tilaisuudessa, ja tulevissa tilaisuuksissa pääministeriä ja muuta valtiojohtoa kantamaan vastuunne, jonka tämä aika ja Suomen kansa on teille antanut. Kirkko ja kirkkokansa on siinä takananne. Vetoan Suomessa poliittisen vastuun kantaviin ihmisiin: tehkää se mitä pitää, tehkää se mikä on oikein.

Elämä ei ole vain kaupankäyntiä

Kristillisessä uskossa yksi keskeisin asia on kaikkien ihmisten tasavertaisuus. Jokaiselle kuuluvat loukkaamaton ihmisarvo ja ihmisoikeudet. Oikeudenmukaisuus kuuluu kristinuskon ytimeen.

Jokainen on yksilönä arvokas, ainutkertainen, ja kaikilla ihmisillä on yhtäläinen arvo. Nämä periaatteet ovat muovanneet oman yhteiskuntamme, sen vallankäytön rakenteet, lainsäädännön, oikeudenhoidon, taloudelliset rakenteet, sosiaali- ja kasvatustoimen, sekä myös pitkälti tapakulttuuria vuosien saatossa. Siksi on syytä kysyä, miksi länsimaat, joissa kristinusko on usein valtauskontona, ovat laiminlyöneet globaalin oikeudenmukaisuuden tavoittelemisen?

Kristillisen kirkon pysyvä tehtävä on auttaa hädänalaisia ja olla profeetallinen oikeudenmukaisuuden puolustaja. Maailmassa on tällä hetkellä miljardeja ihmisiä, joiden hätää ei globaalissa päätöksenteossa riittävästi oteta huomioon. Voisimmeko me vahvistaa heidän ääntään, auttaa heitä tulemaan kuulluksi?

Oma hyvinvointimme ei saa turruttaa meitä. Kristityn sydämen on oltava avoin kärsivälle lähimmäiselle. Kirkoilla kollektiiveina voi myös olla voimaa muutoksen edistämisessä. Tätä vastuuta me emme voi emmekä halua väistää.

Arkkipiispa Desmond Tutu on esittänyt, että Etelä-Afrikan Totuus ja sovinto –komission toimintamalli yrittää saada uhrit ja syylliset yhteiseen parantumisprosessiin voisi toimia myös etsittäessä keinoja edistää globaalia oikeudenmukaisuutta, sovintoa ja demokratiaa.

Olenkin sitä mieltä, että pohjois-etelä-suhteissa tarvitaan totuus ja sovinto –ajattelua, jonka myötä tunnustetaan kolonialismin ja neokolonialismin epäoikeudenmukaisuudet ja kehitysmaiden velkojen anteeksiantamisella etsitään ihmiskunnalle uutta alkua.

Vetoan Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäseniin ja työntekijöihin ja kaikkiin Suomessa asuviin. Kristuksen kärsivä ruumis on keskuudessamme köyhien ja hädänalaisten ihmisten muodossa. Kuulkaamme heitä. Pyydän kaikkia seurakuntia avaamaan ovensa keskustelulle maailmalla vallitsevasta hädästä ja siitä, mitä itse voisimme tehdä. Kutsukaa mukaan paikkakuntanne poliittisia vaikuttajia, talouselämää ja maahanmuuttajia ja etsikää yhdessä ratkaisuja.

Globalisaation oikeudenmukaisuus on tavoite, johon meidän kaikkien on sitouduttava. Suomen evankelisluterilainen kirkko on valmis uuteen kumppanuuteen niiden kanssa, jotka ovat nyt heikommassa asemassa. Olemme valmiita tekemään työtä yhdessä heidän kanssaan, jotta tämä maailma olisi meille jokaiselle parempi paikka elää. Elämä ei ole pelkästään kaupankäyntiä, kuluttamista ja markkinoita. Ihminen on myös lahjoittaja ja lahjojen vastaanottaja, hoitaja ja hoivaaja, seurustelija ja leikkijä, kuten kirkkomme piispat kirjoittivat puheenvuorossaan ”Kohti yhteistä hyvää”.

Kiitän Kirkon Ulkomaanapua ja Suomen Kuvalehteä tästä aloitteesta. Siunatkoon Jumala tämän työn.