Jukka Paarma

MILTÄ USKOMME NÄYTTÄÄ?

Saarna Saksan suomenkielisen seurakuntatyön 25-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa Hannoverin Kreuzkirchessä 19.10.2002

Matt. 5: 38-48

Noin vuosi sitten julkaisi Berliinin suomalainen seurakunta pienen historiikin työnsä alkuvaiheesta. Eri kirjoittajat, papit ja maallikot, muistelivat, mitä seurakunta on heille merkinnyt. Yksi kirjoittajista sanoi näin: "On ihanaa istua kirkonpenkissä ja kuunnella pastorimme saarnaa omalla rakkaalla äidinkielellä. Monet arkiset maallisen elämän huolet kaikkoavat kauemmas. Suomalaisen seurakunnan kautta olen voinut vahvistaa omaa suomalaista identiteettiäni. Se on antanut minulle myös mahdollisuuden laulaa kotimaisia virsiä ja kuunnella suomalaista raamatuntekstiä. Toivon, että uudet tänne muuttavat nuoret suomalaiset samalla tavalla löytäisivät seurakunnan ja tuntisivat sen omakseen."

Tänään olemme viettämässä juhlaa järjestäytyneen suomalaisen seurakuntatyön kaksikymmentäviisivuotisen historian merkeissä. Työtä suomen kielellä on tässä maassa toki tehty aiemminkin, kuten äsken mainitsemassani Berliinissä jo 30 vuotta, mutta yhteinen organisaatio saatiin aikaan neljännesvuosisata sitten. Se tapahtui hyvässä yhteistyössä Saksan evankelisen kirkon kanssa. Tänään olemme myös allekirjoittaneet uuden, tarkistetun sopimuksen yhteistyöstä kirkkojemme välillä. Sen mukaan on määritelty ja järjestetään suomenkielinen seurakuntatyö Saksassa ja saksankielinen seurakuntatyö Suomessa. Tämä toiminta mahdollistaa sen, että toiseen maahan muuttaneet tai siellä käymässä olevat voivat osallistua seurakunnan toimintaan, jumalanpalvelukseen, ehtoolliselle, rukoukseen ja virrenveisuuseen omalla kielellään. Tämän asian merkitystä ei varmaankaan tarvitse erityisesti tämän jumalanpalveluksen osanottajille korostaa. Samanlaisia tuntoja kuin äsken lukemassani berliiniläis-suomalaisen rouvan sanoissa ovat varmaan monet muut tunteneet Saksan eri kaupungeissa osallistuessaan tavalla tai toisella seurakunnan tilaisuuksiin. Samalla tavalla ovat varmasti iloinneet myös ne saksalaiset, joilla on mahdollisuus osallistua saksankielisen seurakunnan toimintaan Suomessa.

Berliinin juhlakirjassa on toinenkin kuvaus, josta tahtoisin lainata osan. Siinä toinen suomalaisen seurakunnan työhönkin osallistunut kuvaa, miten hän näkee suomalaisen seurakunnan merkityksen. Hän sanoo sen näin: "Olen käynyt kohtaamassa iäkkäitä seurakuntalaisia. Erityisesti muistan erään vanhuksen, jonka tie Berliiniin oli kulkenut Pietarin kautta. Mielenkiintoista oli huomata, että vaikka hän puhui sujuvasti saksaa, venäjää ja suomea, joskus sopivasti sekaisinkin, lauloi hän ainoastaan suomeksi. Omalla tunnekielelläni, kuten hän asian ilmaisi. Elävän seurakunnan merkkinä on diakonia eli lähimmäisen rakastaminen ja palveleminen. Kun seurakunnassa pidetään huolta lapsista ja vanhuksista, toteutuu siinä Jeesuksen antama rakkauden kaksoiskäsky: Rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Diakoninen seurakunta on siellä missä sinua rakastetaan ja jossa sinä rakastat ja palvelet toisia."

Elävän seurakunnan merkkinä on lähimmäisen rakastaminen ja palveleminen. Tähän arviointiin on helppo yhtyä. Jos seurakunnan perustajan opetukset ja elämä yritettäisiin sanoa yhdellä ainoalla sanalla, niin voiko se olla mikään muu kuin sana rakkaus. Jumalan suunnattomaan rakkauteen ja Hänen lahjaansa Jeesuksessa Kristuksessa perustuu koko uskomme ja seurakuntatyö. Ja se mitä Raamattu opettaa kristityn elämästä, kietoutuu tiukasti samaan sanan ja asian ympärille. Elämän perusturvallisuus ja voiman lähde on Jumalan rakkauslahjassa ja elämän perimmäinen tarkoitus ja tehtävä liittyy rakkauden jakamiseen ja osoittamiseen toisille ihmisille.

Jeesus puhuu Vuorisaarnassaan, josta meidän saarnatekstimmekin on, väkevästi lähimmäisen rakastamisesta kristityn tärkeimpänä tehtävänä. Ja lähimmäiseksi hän laskee myös hankalat lähimmäiset, jopa vihamiehet.

Rakkaus, rakkaus lähimmäiseen, se, minkä Jeesus sanoi olevan Hänen seuraajiensa tuntomerkki, Jumalan lapseuden merkki, ei ole jokin filosofien ja teologien pohtima ja määrittelemä ajatusrakennelma tai idea, aate. Se on hyvin käytännöllinen asia. Se on useimmiten pieniä tekoja ja pieniä sanoja, ihmisen mittaisia ja ne tavallisesti kohdistuvat sellaisiin ihmisiin, joita me kohtaamme ja jotka ovat ulottuvillamme päivittäin.

Rakkaus on tekoja ja sanoja, joilla osoitamme jollekulle toiselle, ettei hän ole yhdentekevä, merkityksetön meille, vaan välitämme hänestä. Se on sellainen teko ja toimenpide, joka selvästi auttaa toista ihmistä parempaan elämään, vaikka tämä ei meidän teoistamme mitään tietäisikään.

Kirkkoväelle on varmasti luettu kyllästymiseen asti, kuinka usko Jumalaan ja Jeesukseen, kun se on aitoa, näkyy lähimmäisenrakkautena. Siksi voimme kysyä itseltämme, ehkä joskus toiseltakin: "Miltä uskosi näyttää? Tekosi ja sanasi antavat siihen vastauksen."

Sellainen usko, joka ei luo ympäristölleen lämpöä, ehkä vain kylmettää sitä, on jollain tavalla viallista tai väärää uskoa. Tässä asiassa meillä kaikilla on oppimista, sillä ei lähimmäisen rakastaminen ole helppoa eikä yksinkertaista. Vielä vaikeampaa on osoittaa rakkautta hankalille tai vastenmielisille ihmisille tai peräti vihamiehille. Kuitenkin Vapahtaja sanoi: Rakastakaa vihamiehiänne.

Tällainen puhe on kaunista, hurskasta ja ylevää. Meidän on helppo yhtyä tämän

kaltaisiin ajatuksiin, mutta onko sellaisella puheella meidän käytännön todellisuutemme kanssa jotakin tekemistä? Onko tuollainen rakastaminen mahdollistakaan? Luulen, että on. Sitä varten viittaisin kolmeen tekstin yksityiskohtaan.

1. "Rakastakaa vihamiehiänne, jotta olisitte Taivaallisen Isänne lapsia". Vihamiehen ja vastustajan rakastaminen ei ole jokin pitkälle kristillisyydessä päässeen erityisen pyhän ihmisen erikoisominaisuus, vaan Jumalan lapsen ominaisuus. Taivaallinen Isä antaa lahjojaan hyville ja pahoille, hän jakaa rakkauttaan hyvin käyttäytyneille ja sopimattomasti eläneille, onnistuneille ja armottomille. Hän antaa sataa ja aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin. Rakkauden osoittaminen ei ole siis jokin erityinen pyhyyden merkki, vaan seuraus siitä, että joku elää Jumalan lapsena, Hänen omanaan Kristuksessa. Miten sanoikaan Vapahtaja: "Rakastakaa, jotta olisitte Taivaallisen Isän lapsia".

2. Vihamiehen rakastaminen käytännössä, mitä se on? Tunteitamme emme voi pakottaa mihinkään, mutta tahtoamme kyllä. Usein emme voi muuta kuin rukoilla vaikean ja meille hankalan ihmisen puolesta. Usein tällainen esirukous on avain toisen ihmisen sisimpään. Ja merkillisesti rukous vaikean tai vastenmielisen ihmisen puolesta avaa jotain meissä itsessämme ja pehmittää meidän omaa kovuuttamme. Sillä siitä ihmisestä, jonka puolesta rukoilet, on vaikea puhua pahaa tai asettaa esteitä hänen elämänkululleen.

Huomattava on eräs asia lähimmäisen rakastamisesta. Kreikan sana `agapaoo´, `agapein´. Raamatuntutkijoiden mukaan tämä sanan merkitsee järjen ratkaisua, joka näkyy käytännön asioissa. Siksi meidän raamatuntekstimme ei puhu rakkauden tunteesta vihamiestä kohtaan, vaan kreikankielisen tekstin sanavalinta kehottaa kristittyä järkevään toimintaan hankalan ihmisen hyvinvoinnin ja elämänlaadun edistämiseksi.

3. Lähimmäisenrakkaus ei synny käskemällä ja saarnaamalla. Se syntyy siitä, että Taivaallinen Isä, joka antaa paistaa ja sataa meillekin, synnyttää kiitollisuuden ja uskon. Tämä Taivaallisen Isän hyvyys kehottaa meitä ja avaa meidän sydäntämme rakastamaan. Jeesus opetti, että se, joka on saanut suuren velan anteeksi, voi antaa toiselle anteeksi pienen velan. Se, joka on rakkauden kohde, osaa ja voi itsekin rakastaa.

Hyvä kuulijat. Lähimmäisen rakastaminen on siis Jumalan lapsen ominaisuus, hänen tuntomerkkinsä. Siinä meillä on kilvoittelemista jokaisena päivänä. Mutta rakkauden osoittaminen on, niin kuin alussa kuulimme, tärkeä seurakunnan tehtävä. Miksi? Ajattelen, että tänä aikana, modernina, kiireisenä, kovana aikana, jolloin Jumalan tunteminen ja hänen tahtonsa kyseleminen jää niin monen elämässä syrjään, kirkon erityinen tehtävä on tuoda tämän maailman keskelle viesti toisesta maailmasta. Siitä todellisuudesta, jonka nimi on Jumalan valtakunta, ja jonka tuntomerkki on rakkaus. Kristillinen todistustehtävä sisältää sen osoittamisen, että on olemassa myös rakkaus. Kilpailun, tehokkuuden, nuoruuden ihannoinnin ja vaatimusten keskellä niin moni sisimmässään kaipaa todistuksen siitä, että on olemassa suurempi voima kuin itsekkyyden, vaatimusten, rahan ja tehokkuuden voima, on rakkaus. Rakkaudesta todistaa parhaiten se ihminen, lähimmäinen, joka sanoillaan ja teoillaan, rinnalla kulkien osoittaa välittävänsä toisesta. Hän, joka ymmärtää, antaa anteeksikin, tukee ja rukoilee toisen puolesta, on viesti toisesta maailmasta, Jumalasta ja Hänen valtakunnastaan. Se ihminen, joka tulee rakkauden koskettamaksi, on jo saanut kosketuksen Jumalaan ja ikuisuuteen. Amen.