Puhe Harjulan setlementin 60-vuotisjuhlassa Lahdessa 28.4.2001

Setlementtiaate on kuin kirkonkellojen soitto. Yhteensoitto. Se kutsuu kaikkia elämän korkeaan, avaraan temppeliin. Se ei pakota ketään. Mutta se sanoo kaikille: “Ovet ovat auki, tulkaa sisälle”.

Nämä sanat lausui Sigfrid Sirenius, setlementtityön uranuurtaja maassamme. Sirenius oli todellinen näkijä, joka ymmärsi monia muita selvemmin oman aikansa yhteiskunnallisen tilanteen ja sen haasteet, mutta joka näki myös pitkälle tulevaisuuteen. Lainaamissani sanoissa kuuluvatkin sekä uranuurtajan että näkijän äänenpainot. Noihin vuonna 1921, siis pian Setlementtiliiton vuonna 1918 tapahtuneen perustamisen jälkeen kirjoittamiinsa sanoihin Sirenius palasi myöhemminkin, viimeksi vielä vähän ennen kuolemaansa, vuonna 1960 julkaisemassaan kirjassa “Unohdettu hengen maailma”, siihen sisältyvässä esitelmässä, jonka otsikkona oli: Setlementtiajatus nykyhetken keskellä.

Arkisemmin työn tavoitteista puhuttiin perustetun liiton säännöissä, joissa toiminnan tarkoitukseksi määriteltiin muun muassa “herättää vastuuta sekä uskonnollista ja sosiaalista toimintaa kansankirkossa”. Erityisesti pyrittiin mm. työkeskuksia perustamalla “aikaansaamaan henkilökohtaisia kosketuksia ja keskinäistä avunantoa eri yhteiskuntapiirien kesken”

Kun kuusi vuosikymmentä sitten tänne Lahteen perustettiin Harjulan työkeskus, määriteltiin sen säännöissä alusta pitäen tehtävä samalla tavoin. Eri kansalaispiirien, tai niin kuin Harjulan säännöissä vuonna 1941 asia ilmaistiin, “eri kutsumusaloilla toimivien ihmisten kesken” pyrittiin lisäämään yhteisyyttä, yhteisymmärrystä ja yhteistyötä. Sireniuksen profeetallinen ilmaisu kirkonkellojen kutsuvasta äänestä, nimenomaan siitä kellojen soitosta, jonka nimenä on yhteensoitto, kuvasi erinomaisella tavalla työkeskusliikkeen ja Harjulan tavoitteita. Johtoajatuksena oli kristilliseltä aatepohjalta nouseva toiminta kansallisen yhtenäisyyden saavuttamiseksi. Erityispiirteenä tuossa yhtenäisyyden ja yhteisyyden rakentamisessa oli sillanrakentajana toimiminen kirkon ja työväestön, erityisesti teollisuustyöväestön välillä.

Saavutettu yhteisymmärrys

Kun tällä hetkellä tarkastellaan suomalaista yhteiskuntaa noiden mainitsemieni tavoitteiden kannalta, on muutos vuoteen 1941 verrattuna - puhuttamakaan vuodesta 1918 ja sen jälkeisistä vuosista - ollut hämmästyttävä. Me tämän päivän ihmiset tarvitsemme todella historiallisen perspektiivin ymmärtääksemme kuinka juuri yhteisymmärryksessä on tapahtunut huikea kehitys. Pitää nähdä pinta-aaltojen liplatusta tai hetken tuulenpyörteiden vaahtopäitä syvemmälle, huomatakseen syvien vesien virran suunnan. Pintapuolisella tarkastelulla nähdään päivänkohtaiset kiistat, eturistiriidat ja vastakkainasettelut. Kun huomio kiintyy vain niihin unohtuu helposti, kuinka koko yhteiskunnallinen järjestelmämme on rakennettu niin, että yhteisiin tavoitteisiin päästään nostamalla esiin erilaisia näkökulmia, tavoitteita ja pyrkimyksiä. Tai asettamalla tietoisesti vastakkain vaikkapa työntekijäin ja työnantajain edut. Niitä yhteen sovittelemalla etsitään yhteinen ratkaisu. Tämä kaikki kuuluu olennaisena osana demokraattiseen yhteiskuntaan ja sen hyväksi havaittuihin pelisääntöihin.

Jos katsotaan pintakuohujen alle ja suoritetaan arviointia setelementtiliikkeen pyrkimysten, eri piirien yhteisymmärryksen sekä kirkon ja työväestön lähentymisen näkökulmista, on virran suunta selvä: Vastakkainasettelut ovat lientyneet ihmeteltävässä määrin ja ennen kaukana toisistaan olleet piirit tai yhteiskuntaryhmät ovat hämmästyttävästi löytäneet toisistaan liittolaisia. Meillä on nyt vuosituhannen vaihteessa jo usean vuoden ajan ollut vakaa enemmistöhallitus, jossa ovat edustettuina ja siis yhdessä, yhteistoimin maata hallitsemassa poliittisen väripaletin äärimmäiset laidat. Työmarkkinapuolella ovat molemmat vastapuolet laatineet ja julkaisseet tänä vuonna linjanvetoja ja ohjelmia, jotka tulevat hyvin lähelle toisiaan. Johtava työnantajajärjestö TT julkaisi jokin aika sitten kirjasen keskustelun avaukseksi sekä ohjeiksi yrityksille niiden selvitellessä omaa yhteiskuntavastuutaan. Niinikään se avasi keskustelun julkaisemalla kirjan tuloerojen kasvun aiheuttamista uhkatekijöistä yhteiskuntamme eheydelle. Nämä mainitut kysymykset olemme tottuneet liittämään ennemminkin työntekijäjärjestöjen intressipiiriin.

Suurin työntekijäjärjestömme SAK puolestaan on valmistellut tänä vuonna uusia toimintalinjauksia, joissa viritellään yhteistyötä entistä laajemmin eri tahojen kanssa. Yhtenä yhteistyötahona on mukana luterilainen kirkkomme. Tämä erittäin merkittävä maininta on näkyvä ilmaus sille yhteistoiminnalle, jota kirkon ja ammattiyhdistysliikkeen kesken on jo pitempään harjoitettu. Onpa kirkko ollut kokoavana tekijänä projektissa, jossa jo muutaman vuoden ajan on eri työmarkkinaosapuolten ja muiden eri intressipiirien kanssa toimittu ns. hyvän työn määrittelemiseksi. Sitä on valmisteltu ohjeeksi niin työnantajille kuin työntekijäpuolellekin työelämän kehittämiseksi.

Kirkossa on puolestaan tapahtunut selvä asenteiden ja toiminnan muutos. Kuinka paljon siinä on ollut suoranaisesti setlementtiliikkeen vaikutusta, on tutkimuksen vähäisyyden vuoksi vaikea tarkalleen sanoa. On kuitenkin selvää, että jo Sireniuksen aikanaan lanseeraama profeetallinen näky kaikkia kutsuvasta yhteensoitosta on lyönyt itsensä läpi kirkossamme. Yhteistyöhakuisuus kaikkia kansalaispiirejä, etenkin kirkosta aiemmin kaukana olevaa työväenliikkeen osaa kohtaan on tällä hetkellä leimallista ja myös tuloksellista. Siinä suhteessa eräs setlementtiliikkeen tavoitteista on hienolla tavalla toteutunut, ei vähiten paikallisten setlementtien sinnikkään ruohonjuuritason toiminnan ansiosta.

Hyvinvointiyhteiskunnan luterilaiset juuret

Nämä muutamat yksittäiset esimerkit ovat eräitä osoituksia, kuinka hyvinvointiyhteiskuntaa rakentaneet suomalaiset löysivät ennennäkemättömällä tavalla yhteisiä arvoja. Ikään kuin se Sireniuksen profeetallinen “yhteensoitto” olisi kuultu ja sen kutsua noudatettu. Näen niin, että juuri hyvinvointiyhteiskunta, siihen pyrkiminen ja sen rakentaminen on ollut se välitön tekijä, joka on pannut eri yhteiskuntapiirit opettelemaan yhdessä toistensa kanssa yhteisen kakun kasvattamisen sekä jakamisen oikeudenmukaisia ja vastuullisia pelisääntöjä.

Hyvinvointivaltion aatteen näen puolestaan nousevan siltä samalta protestanttis-kristilliseltä aatepohjalta, jolle setelementtityö rakentunut. Me puhumme pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta, joka on tyypillisesti protestanttinen tai oikeammin luterilainen ilmiö. Ei ole sattuma, että se on toteutettu juuri niissä maissa, joissa luterilaisuus on vallalla. Toisin kuin eteläisen Euroopan perhe-ja sukukeskeisyydelle tai Pohjois-Amerikan hyväntekeväisyydelle rakentuvat sosiaaliset järjestelmät, meillä on korostettu kaikkien yhteistä vastuuta heikoimmista. Luterilaisen periaatteen mukaan yhteiskunnan ja valtion kutsumus ja pyhä tehtävä on huolehtia heikoimmistakin jäsenistään, taata perusturva ja hyvän elämän edellytykset jokaiselle jäsenelleen.

Yhteisen vastuun lisäksi perusaatteena on ollut luterilainen työn etiikka. Tämä julkisuudessa tavan takaa väärin tulkittu asia on juuri ollut luomassa hyvinvointiyhteiskunnan näkyä sekä auttamassa erii kansalaispiirien ryhmittymistä sen edustamien arvojen taakse. Sen se on tehnyt toisaalta korostamalla yritteliäisyyttä ja ahkeruutta, toisaalta painottamalla työn ja levon oikeaa suhdetta. Mitä se kristillinen eli luterilainen käsitys työstä sitten on?

Kristillinen näkemys työn arvosta

Lutherin työn etiikasta nostan esiin neljä peruspiirrettä.

1. Ensinnäkin Luther arvosti työtä ja ahkeruutta. “Ihminen on luotu tekemään työtä, niin kuin lintu on luotu lentämään” kuuluu tästä asiasta tunnettu Lutherin lentävä lause. Työ kuuluu alkuperäiseen luomisjärjestykseen, eli Jumala on tarkoittanut, että ihminen tekee työtä tyydyttääkseen tarpeensa, eli “jokapäiväisen leivän”, elannon ja muiden elämän tarpeiden hankkimiseksi työtä tekevälle ja hänen läheisilleen. Luomisjärjestykseen kuuluvana asiana työ palvelee Jumalan tarkoitusta maailman ylläpitämisessä. Kaikki työ on turhaa, ellei Jumala siunaa sitä. Työtä arvostaessaan uskonpuhdistajat kritisoivat laiskuutta, sekä arvostelivat ankarin sanoin hyödyllisen tekemisen puutetta ja velttoa suhtautumista työhön.

2. Toinen olennainen piirre luterilaisessa työn etiikassa on käsitys kaiken oikean työn pyhyydestä. Luther kritisoi voimakkaasti aikansa katolisen kirkon käsitystä työn jakamisesta pyhiin, eli kirkoissa ja luostareissa pääasiassa tehtävään työhön, ja maallisiin eli muihin töihin. Lutherille kaikki kunniallinen työ on samanarvoista.

Tästä ajatuksesta kehittyi käsitys kutsumuksesta. Jumala on kutsunut kaikki ihmiset elämään kristittyinä ja vieläpä erityisesti omassa ammatissaan ja tehtävässään palvelemaan kanssaihmisiään ja yhteiskuntaa sekä siten Jumalaa. Hoitamalla oman maallisen työnsä hyvin, hän suorittaa kutsumustyötään, onpa hän sitten teurastaja tai leipuri, poliisi tai johtaja.

3. Kolmanneksi luterilaisessa etiikassa on selkeä käsitys työn tarkoituksen hengellisyydestä ja moraalista. Työn pääasiallisin tarkoitus oli sen mukaan kirkastaa Jumalaa ja olla hyödyksi yhteiskunnalle. Luther arvosteli ihmisiä, jotka tekivät työtä ja hankkivat omaisuutta vain ajaakseen omia etujaan.

4. Vaikka arvostettiin ahkeruutta ja arvosteltiin laiskuutta, työssä oli oltava kohtuullinen. Työn teolle ja rahan hankkimiselle oli asetettava rajat. Työnarkomaanit eivät saa Lutherin tukea. Hän nimittäin sanoi, että “ahkeruuteen taipuvaisia” työntekijöitä ja heidän työnantajiaan tulee suojella heiltä itseltään.

Tähän liittyy se, että luterilaiseen työn etiikkaan on aina kuulunut voimakas lepopäivän, vapaapäivän puolustaminen. Se on välttämätön levon ja virkistyksen ja itsensä hoitamisen kannalta, mutta sen suoma yhteinen aika perheelle, ystäville ja tuttaville on merkittävä yhteisöllisyyden kannalta. Tästä näkökannasta johtuu, että kirkkomme on tahtonut voimakkaasti puolustaa mahdollisimman pitkälle toteutetun yhteisen vapaapäivän säilyttämistä. Se tapahtuu niin työntekijöiden kuin työnantajien, heidän perheidensä ja yhteiskuntamme yhteisöllisyyden tukemisen vuoksi.

Yhteisöllisyyden uhkia

Setlementtiliikkeen sinnikäs työ eri yhteiskuntapiirien yhteistyön lisäämiseksi, luterilaisessa kirkossa tapahtunut teologinen ja toiminnallinen avartuminen maallisen työn kutsumusluonteen ymmärtämisessä sekä eri osapuolten avautuminen yhdessä pohtimaan ja etsimään hyvän yhteiskunnan ja hyvän elämän arvopohjaa ovat kirkon ja setlementtien puolelta niitä panoksia joilla kansallista yhtenäisyyttä on rakennettu. Nyt vain on pidettävä huolta, etteivät ne uhkatekijät, jotka tällä hetkellä ovat vaanimassa tuon yhteisyyden murentumista pääse vallalle. Suomalaisen yhteiskunnan alueellisen eriarvoisuuden kasvu, lisääntyvät tuloerot ja etenkin se syvä työttömyyden vamma, jonka vuoksi kaikilla täällä asuvilla ei ole mahdollisuutta olla kasvattamassa yhteistä kakkua ja saada itse huolehtia omasta ja perheensä toimeentulosta, voivat olla rapauttamassa saavutettua yhteisen yhteiskunnan henkeä. Siksi ne ovat tämän päivän yhteiskuntaa ja yhteisöllisyyttä uhmaavia vihollisia, joita vastaan on yhdessä taisteltava.

Perustana arvot ja armo

Hyvät kuulijat. Harjulan setlementin kuusikymmenvuotisjuhlassa on hyvä muistaa sitä panosta, jonka tämä setlementti ja koko setlementtiliike on antanut sillanrakennustyössään. Sen käytännönläheinen toiminta on osaltaan ollut lähentämässä eri yhteiskuntapiirejä ja rakentanut yhdyssidettä myös kirkon ja työväestön välille. Aatteellisena pontimena ovat olleet kristinuskon perusarvot, niistä ensimmäisenä ihmisen arvo, joka nousee suoraan Raamatun puheesta ihmisestä Jumalan kuvana. Jokaisella on sen mukaan mittaamaton arvo. Siinä suhteessa ei ole eroa yhteiskunnallisen aseman, iän, terveyden tai vammaisuuden, tehokkuuden tai muunkaan ihmisen ominaisuuden perusteella.

Toinen perusarvo on vastuu, huolenpito toisesta, eli lähimmäisen rakkaus. Ilman sitä rakkautta, joka usein kohdistuu muita heikompiin veljiin ja sisariin, olisi Harjulankin työ ollut paljon vähäisempää kuin mitä se näiden vuosikymmenten aikana on ollut.

Kristinuskon perusasia ei kuitenkaan ole vain arvojen esillä pitäminen. Vielä tärkeämpi on armo, se rakkaus, Jumalan rakkaus, joka tulee osaksemme ilman omaan ansiotamme. Siksi kristinuskon tunnusmerkkinä eivät ole arvoista ja eettisistä ohjeista kertovat Mooseksen laintaulut. Symbolina on aina ollut risti, joka kertoo Jumalan rakkaudesta, armosta.

Mutta ristin merkitys on aina tulkittu myös niin, että se kertoo arvoistakin. Onhan niin, että armo motivoi arvot. Anteeksianto, rikkinäisen, hylätyn tai syrjityn ihmisen kokema ehdoton hyväksytyksi ja rakastetuksi tuleminen, synnyttää motivaation ja antaa voiman eettiseen toimintaan. Siksi risti kertoo sekä armosta että arvoista. Sen pystysuora, vertikaalinen suunta muistuttaa Jumalan rakkaudesta, horisontaalinen suunta vastuustamme lähimmäisestä. Molemmat kuuluvat erottamattomasti yhteen, usko ja rakkaus, Jumalan armo ja lähimmäinen.

Kun suomalaisen setlementtiliikkeen tunnuksena on ollut rataspyörän keskellä oleva risti, kertoo se nyt ja toivottavasti tulevaisuudessakin, liikkeen perusaatteesta. Perusajatukselleen uskollisena se perustaa toimintansa sekä pystysuoraan että vaakasuoraan suuntaan. Niistä kiinni pitäessään se voi olla yhteyksien lujittaja ja yhteisöllisyyden edistäjä, todellinen sillanrakentaja.