Jukka Paarma

PYHÄ HENRIK JA TURUN TUOMIOKIRKKO

Puhe Suomen Kirkkohistoriallisen seuran vuosikokouksessa Turun tuomiokirkossa 19.1.2000





 

Hyvät kuulijat. Tänään lukee almanakassamme Heikki, Henrik, Henrikki, Henri. Nämä nimipäivät eivät siinä  tänä päivänä  sattumalta, vaan Suomen ensimmäisen piispan, maamme kansallispyhän ja Turun tuomiokirkon suojeluspyhimyksen, Henrikin, kuolinpäivän muistoksi.  Tästä syystä tänään on Heikin ja Henrikin päivä.

Alkuperäinen Henrikin päivä on kuitenkin  ollut vasta 20. päivä tammikuuta. Tämä päivämäärä on samalla kaikkein tärkein historiallinen ja historian tutkijan johtolanka piispa Henrikin elämään ja vaiheisiin. Vuosisatojen aikana on meidän kirkoissamme ja seurakunnissamme vietetty tuona päivänä Henrikin kuoleman muistojuhlaa.  Sen juuret ulottuvat niin kauas historiaan kuin voidaan seurata. Ei voi olla mitään syytä epäillä, etteikö tämä traditio kertoisi meille todellisen kuolinpäivän.

 Keskiaikaisessa pyhimyskalenterissa eli almanakassa oli kuitenkin  vanhastaan 20. päivä tammikuuta varattu  kahden marttyyripyhimyksen, 200-luvulta olevien Sebastianuksen ja Fabianuksen, muistopäiväksi. Näiden kahden marttyyrin muisto oli läntisessä kristikunnassa niin vakiintunut, että heidän syrjäyttämisensä ei tullut kysymykseen.  Kun kuitenkin myös  piispa Henrikin muistolle tahdottiin pyhittää päivä kirkollista juhlaa varten, oli tehtävä kompromisseja. Ruotsissa tehtiin ratkaisu, jonka mukaan Henrik 1100-luvun marttyyrina ja siten huomattavasti nuorempana pyhimyksenä sai väistyä, ja hänen muistopäivänsä sijoitettiin edelliseksi, vapaana  olevaksi päiväksi eli 19. päivään tammikuuta. Vanhat Sebastianus ja Fabianus säilyttivät entisen asemansa 20.1.

Suomessa Henrikin muisto ja kultti oli kuitenkin niin vahva, että se täällä tunki tieltään kaukaisempien pyhimysten juhlapäivät.  Suomen keskiaikaisessa kalenterissa siis muista maista poiketen vietettiin juhla alkuperäisenä ja oikeana kuolinpäivänä, 20. päivänä tammikuuta.. Tämä suomalaisten omaperäinen juhlakalenteri säilytti asemansa vuosisatoja kunnes  vuoden 1668 kalenteriuudistuksessa Heikin ja Henrikin päivä siirrettiin nykyiselle paikalleen 19. päivään tammikuuta. Siinä vaiheessa, luterilaisen ortodoksian valtakaudella Henrikin muistolla ei ollut enää juuri liturgista, mutta kylläkin vahvasti historiallista merkitystä.

Henrikki ja Heikki on tarkoittanut täällä Turussa muutakin kuin vain piispa Henrikkiä. Henrikiksi alettiin vähitellen kutsua tätä kirkkoa, Turun tuomiokirkkoa. Keskiaikaiset asiakirjalähteet paljastavat mielenkiintoisella tavalla tämän kehityksen. Kirkossa oli jo varhain alttari omistettuna pyhälle Henrikille..  Tälle alttarille kuten muillekin kirkon alttareille tehtiin testamentti- ja muita lahjoituksia, jotta alttarin nimikkopyhimys taivaassa tai messuja alttarilla toimittavat papit rukoilisivat lahjoittajan sielun puolesta.  Varhaiset lahjoitukset omistettiin nimenomaan Henrikin alttarille, mutta keskiajan mittaan sellaisissakin  testamenteissa, joissa edunsaajan oli koko kirkko, mainittiin se nimellä Sanctus Henricus.  Tapa yleistyi ja niinpä turkulaiset kutsuivat omaa kirkkoaan vuosisatojen ajan nimellä Henrikki.

Siksi puhunkin tänään kahdesta Henrikistä: piispasta, marttyyristä, joka eli 1100-luvulla, ja tästä kirkosta, katedraalista, jonka historia on nyt 700 vuotta vanha.  Nämä kaksi Henrikkiä kuuluvat monella tavalla yhteen.  Henrikin lisäksi on  tällä kirkolla vanhastaan toinenkin suojeluspyhimys. Hyvin usein hiippakunnan pääkirkot ja huomattavimpien paikkakuntien kirkot  omistettiin Neitsyt Marialle, niin myöskin Turun tuomiokirkko. Oikeastaan Mariasta tuli koko kaupungin suojeluspyhimys. Turun kaupungin nykyisessä vaakunassa on siitä selvät merkit.  Vaakunan  hiukan tulkinnanvarainen keskuskuvio on kuitenkin useimmiten tulkittu tarkoittavaksi kirjainta M, Marian nimen alkukirjainta, ja Turun vaakunassa olevat liljat ovat nimenomaan Marian attribuutteja.

Pyhän Henrikin,  piispan ja Turun tuomiokirkon yhteys alkoi vuonna 1300. Sitä ennen todennäköisesti Henrik oli julistettu pyhimykseksi. Oikeastaan emme tiedä emmekä tunne minkäänlaista pyhimykseksi julistamisen asiakirjaa ja on arveltu, että Henrikin kanonisaatio on tapahtunut, niin kuin varhaisella ja keskisellä keskiajalla oli käytäntönä, provinsiaalisesti eli jonkun alueen piispan tai arkkipiispan päätöksellä. Joka tapauksessa paavin lähettämissä asiakirjoissa jo 1290-luvulla puhutellaan piispa Henrik-vainajaa pyhäksi. Vuonna 1300 kesäkuun 17. päivänä, jolloin Turun tuomiokirkko vihittiin käyttöönsä, kulkivat Henrikin ja Tuomiokirkko Henrikin tiet siis yhteen. Vihkimistä seuranneena päivänä, 18. päivänä kesäkuuta, vietettiin Pyhän Henrikin translaatiopäivää.  Nousiaisissa säilytetyt pyhäinjäännökset, piispa Henrikin luut tai ainakin osa niistä, kuljetettiin juhlallisesti Nousiaisten hautakirkosta Turun tuomiokirkkoon ja sijoitettiin silloiseen pääalttariin. Näin tästä päivästä, 18. päivästä  kesäkuuta tuli myös Henrikin päivä.  Keskiajalla näinä molempina päivinä pidettiin tuomiokirkossa suuri kirkkojuhla, jonne kokoonnuttiin ympäri hiippakuntaa.   Niinpä näihin päiviin automaattisesti muodostui myöskin Tuomiokirkon torilla pidetyt markkinat, tammikuussa talvi-Heikin markkinat ja kesäkuussa kesä-Heikki. Vähitellen  kesä-Heikki jäi markkinakäytöstä pois. Talvi-Heikki- perinne jatkui sen sijaan  huomattavasti pidempään.

Mitä me tästä piispa Henrikistä sitten tiedämme? Emme kovinkaan paljoa. Hänen elämänvaiheensa ovat kietoutuneet paljolti myöhemmin sepitettyjen kertomusten, legendojen, runojen ja virsien vaiheisiin. Jotakin kuitenkin tiedämme. Henrik lienee ollut englantilaissyntyinen, "lähtöisin Anglianmaalta eli Englannista, jota myös on kutsuttu Kaalimaaksi eli kaalinsyöjäin maaksi". Hän oli matkalla Pyhään Maahan, kun hän Roomassa tapasi maanmiehensä, kardinaali Nikolaus Albanolaisen, josta myöhemmin tuli paavi Hadrianus IV, ja joka noihin aikoihin suunnitteli matkaa Pohjoismaihin. Tarkoituksena oli muodostaa Norjaan ja Ruotsiin oman arkkipiispan johdolla toimivat hallintoalueet eli kirkkoprovinssit. Siihen aikaan nimittäin Pohjoismaissa oli ainoastaan yksi kirkkoprovinssi, Lundin, jossa oli ollut arkkipiispa vuodesta 1104.

Vuonna 1153 kardinaali lähti matkalleen ja otti mukaansa Henrikin, saapui Ruotsin Linköpingiin, jossa pidettiin tärkeä suunnittelukokous. Ruotsissa vallinneitten kirkkopoliittisten riitojen johdosta Uppsalan arkkihiippakunta perustettiin kuitenkin vasta vuonna 1164. On esitetty oletus, että kardinaalin vaikutuksesta Henrik olisi asetettu Uppsalan piispanistuimelle, joka silloin oli avoinna. Ajan ristiretkiaatteen innoittamana Erik Jedvardinpoika, Ruotsin kuningas, sittemmin pyhä, teki jonkinlaisen rankaisu- tai käännytysretken Suomeen. Mukana tällöin oli hänen ystävänsä piispa Henrik. Sitä, mihin kohtaan Suomen rannikkoa retki suuntautui, ei ole varmuudella osoitettavissa. Maantieteellisiä satamapaikkoja on koetettu löytää Kokemäenjoen laaksosta aina Aurajoen suulle saakka. Monenlainen suullinen traditio on elänyt myöskin täällä Turun seutuvilla. Esimerkiksi on kerrottu tietoa, että maihinnousu olisi tapahtunut silloisen Kaarinan pitäjän Ruskiakalliossa, vastapäätä Hirvensaloa, tai sitten Satavan saarella paikassa, jonka nimenä nykyisin on  Erikvalla muistona Erik-pyhän ja Henrikin rantautumisesta.  Tämä paikkakysymys on siis edelleen  aivan avoin.

Joka  tapauksessa retki päättyi voitollisesti, monia suomalaisia kastettiin ja kirkollisia oloja järjestettiin. Retken jälkeen Erik palasi Ruotsiin, Henrik jatkoi lähetyspiispana maamme kirkollisten olojen järjestämistä liikkuen laajalti maamme lounaisilla alueilla. Hänen vaikutuksensa jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, kun hänet surmattiin Satakunnassa, Köyliönjärvellä, 20. päivä tammikuutta todennäköisesti vuonna 1156 tai 1157.  Näiden muutamien historiallisten tietojen, joista niistäkin monet ovat oletusten ja päätelmien varassa, lisäksi Pyhän Henrikin muisto on jäänyt elämään kansanperinteessä ja kirjallisena jäämistönä, joiden sisältöä tutkijat ovat koettaneet eritellä.

Kaikelle tälle aineistolle näyttää olevan yhteistä, että sen avulla on pyritty kohottamaan Henrikin arvoa maamme kansallisena pyhimyksenä. Tällöin on muistettava keskiajan ajattelutapaan liittyvä käsitys pyhimyksistä: he olivat niitä, jotka Ilmestyskirjan mukaan kantoivat Jumalan pyhinä esirukouksia taivaallisen valtaistuimen eteen. Kun heitä marttyyreina, veritodistajina, pidettiin kirkon sankarijoukkona, myös heidän elämänvaelluksensa nähtiin esikuvaksi kelpaavaksi toisille kristityille. Nähtiin, että nämä voittaneet voivat vaikuttaa taivaan asunnoissa niiden puolesta, jotka maallisessa vaelluksessaan tarvitsivat apua. Tämä ei koskenut vain yksityistä kristittyä, jonka etunimi kasteessa annettiin pyhimyskalenterin mukaan, se koski myös koko kirkkoa, seurakuntaa, maata ja kansaa. Kuten jo kauan sitten Benedictus Nursialaisesta tuli koko Euroopan suojeluspyhimys ( hänhän on nyttemmin saanut seuraajia tässä virassaan), samoin Pyhä Erik kohosi Ruotsin ja Pyhä Henrik Suomen suojeluspyhimykseksi.

Turun tuomiokirkon historia, josta on tänään ensi kertaa julkaistu kattava ja edustava kokonaisesitys, alkaa yli sata vuotta Henrikin jälkeen. Todennäköisesti tämän kivisen tuomiokirkon rakentaminen  aloitettiin 1280-luvun jälkipuoliskolla ruotsalaissyntyisen piispa Johanneksen aikana, ja rakennus valmistui hänen seuraajansa, ensimmäisen suomalaissyntyisen  piispan, Ruskon Märttelän kylästä kotoisin olevan piispa Maunun aikana niin, että kirkko voitiin vihkiä 17. päivänä kesäkuuta vuonna 1300.

Aikaisemmin tuomiokirkon historian alkukohtana on pidetty erään  asiakirjan puutteellisen tulkinnan perusteella vuotta 1229, josta Turun kaupunki edelleen laskee oman historiansa alkavan. Henrikin ja Tuomiokirkon yhteys juontuu siis vuoteen 1300, jolloin Henrikin  maalliset jäännökset tuotiin Nousiaisista Turkuun. Kirkko oli silloin kooltaan huomattavasti pienempi, sen alttari oli suunnilleen nykyisen saarnatuolin kohdalla ja kirkkosali oli sekä kapeampi, matalampi että lyhyempi kuin nykyisin. Keskiajan kuluessa  kirkkoa on sitten laajennettu kaikkiin suuntiin. Nykyisen laajuutensa tuomiokirkko on saanut jo 1400-luvun loppuun mennessä.

Mitä Henrikin jäännöksille sitten on tapahtunut täällä Tuomiokirkossa, on oma historiansa, joka on oikeastaan kuin monipolvinen salapoliisikertomus. Sen kertomuksen  kaikkia vaiheita ei edes tunneta. Viime aikoina on taas tästä asiasta kirjoiteltu lehdissä, koska yksi jäännös  Nousiaisista vuonna 1300 Turkuun tuoduista Henrikin luista on noussut julkisuuteen. Mahdollisesti jo alunperin  osa Henrikin luista jäi Nousiaisten kirkkoon, koska 1400-luvulla sinne Henrikin muistoksi tehtyyn sarkofagiin oli tehty tila  luiden  säilyttämistä varten, mutta valtaosa Henrikin pyhäinjäännöksistä on joka tapauksessa tuotu tuomiokirkkoon.

Ne sijoitettiin pääkuoriin, jonka pääalttarilla oli pyhimyskaappi, jota koristivat useat veistokset ja maalaukset.  Todennäköisesti ensimmäinen Henrikin jäännösten säilytyspaikka oli juuri tässä kaapissa. Myöhemmin Henrikin reliikeille perustettiin ja pystytettiin oma alttari. Se on myös ollut  pääkuorissa. 1300-luvun aikana kirkon kuoriosaa laajennettiin suunnilleen sellaiseksi kuin kirkon etuosan kahdeksankulmaiset pilarit nyt osoittavat ja pääalttari siirrettiin sille  paikalle, jossa nyt on kirkon etuosan  siirrettävä alttari. Henrikin alttari oli tämän uuden kuoriosan  pohjoissivustalla,  samalla puolella, jossa nyt on saarnatuoli, kuorin  kolmannen ja neljännen pylvään välissä. Näin Juhani Rinne on tutkimustensa perusteella päätellyt. Henrikin alttaria  vastapäätä  eteläisellä sivustalla sijaitsi myöhemmin autuaan piispa Hemmingin pyhäinjäännösten säilytyspaikka ja alttari.

Keskiaikaiseen tapaan kuoriosan ja muun kirkon välillä oli kuoriaita ja siten seurakuntalaisilla ei ollut mahdollisuutta tulla aidan sisäpuolella olevalle Henrikin alttarille rukoilemaan ja palvomaan pyhäinjäännöksiä   Piispa Maunu II Tavast, joka on itse haudattu kirkon pohjoissivustalla olevaan ns. Tavastien kuoriin, perusti sen vuoksi uuden alttarin Pyhälle Henrikille ja Pyhälle Erikille paikkaan, johon myös tavalliset ihmiset, seurakuntalaiset, saattoivat tulla.  Juhani Rinteen  tutkimusten mukaan tämä uusi Henrikin alttari, johon  osa Henrikin pyhäinjäännöksistä siirrettiin, on  sakastin oven vieressä, saarnatuolin takana oleva seinäkomero, johon nyt on sijoitettu moderni krusifiksi. Maunu Tavast teetätti siirrettyjä reliikkejä varten hopeiset astiat eli relikvaariot. Ne olivat pään ja käsivarren muotoiset, ja tiedämme Maunu Tavastin hankkineen ne Venetsiasta pyhiinvaellusmatkallaan Pyhään maahan vuosina 1424-1425.

Henrikin luusto ei säilynyt kuitenkaan kokonaisena.  Jo edellä todettiin, että osa saattoi jäädä Nousiaisiin ja vuonna 1300.  Ennen uuteen alttariin siirtoa tuomiokirkossa oli osa Henrikin luustosta oli  irrotettu ja lahjoitettu Uppsalan tuomiokirkolle. Myöhemmin 1400-luvulla vielä yksi Henrikin käsivarsiluu lahjoitettiin Tanskan Ertunaan ja toinen käsivarren luu Ruotsiin Linköpingin tuomiokirkkoon. Yksi pyhän Henrikin kylkiluista annettiin lyypekkiläiselle kirjanpainajalle Bartolomeus Gothanille, joka oli painanut ensimmäisen Suomea varten tilatun kirjan, Missale Aboensen, vuonna 1488. Piispa Maunu Särkilahden kirjeen perusteella tämä Gothan oli hartaasti ja hurskaasti pyytänyt itselleen reliikkiä. Reliikkilahjan yhtenä tarkoituksena oli  Särkilahden  mukaan toivo siitä , että Henrikin pyhäinjäännöksiä voitaisiin kunnioittaa yli maanpiirin sitä hartaammin, mitä laajemmalle hänen pyhyytensä maine pitkin maita on levinnyt.

Uskonpuhdistus, reformaatio, toi pyhimyskulttiin sekä pyhimysten jäännösten palvontaan ja muistamiseen uuden vaiheen.  Reliikkien palvonta ei enää sopinut luterilaiseen kirkkoon ja se lakkasi.  Samoin poistettiin pyhimysalttarit tuomiokirkosta. Tuomiokirkossa säilytettyjä reliikkejä vietiin suuret määrät  kirkon puolelta sakaristoon, jonka komeroissa niitä säilytettiin. Myöskin Pyhän Henrikin luille kävi samoin.  Tässä muutossa näyttää myös jokin Henrikin luista joutuneen toisista erilleen. Palaan siihen asiaan kohta uudelleen.

Uskonpuhdistuksen jälkeen siis kirkossa jäljellä olevaa Henrikin luustoa säilytettiin sakariston komerossa.  Siellä ne olivat aina 1700-luvulle isonvihan aikaan saakka, jolloin Turun kaupunki oli venäläisten miehittämä. Silloin luut tulivat taasen huomion kohteeksi.    Venäläisten asettaman maaherran, Gustav Douglasin, ajatuksena oli tuolloin siirtää Suomen kansallispyhimyksen luut Pietarin kaupunkiin, jonne Pietari Suuri oli perustanut erityisen muinaismuistokokoelman. Silloinen Siuntion kirkkoherra, historian harrastaja Israel Escholin, on tehnyt tästä vaiheesta muistiinpanot, joita nykyisin säilytetään Åbo Akademin kirjastossa. Niissä Escholin kirjoittaa kreivi Douglasin määränneen  vuonna 1720. pyhän Henrikin luut otettaviksi tuomiokirkosta.  Näin tapahtuikin ja ne vietiin vanhassa punaisessa kangaspussissa kreiville, jonka luona kaksi välskäriä yritti rautalankojen avulla koota luurangon. Vähän myöhemmin luut toimitettiin ruhtinas Mihail Golitsynille, joka oli ne sitten lähettänyt  Pietariin. Escholin korostaa muistiinpanoissaan kuitenkin, etteivät venäläiset olisi saaneet kaikkia pyhän Henrikin luita. Saman ovat todenneet myös eräät muut silloisista tapahtumista muistiinpanoja tehneet.

Venäläisten toimenpiteistä Turussa tänä aikana oli Pietarissa vielä 1800-luvun alkupuolella jäljellä asiakirjoja, jotka Vihdin kirkkoherra A.J. Hipping jäljensi ja julkaisi. Niiden mukaan Pietari Suuri antoi vuonna 1720 määräyksen luiden talteen ottamisesta ja sinetöimisestä Turussa, jottei niitä voitaisi vaihtaa. Näistä luista tehtiin hyvin tarkka luettelo, joka on kopiona edelleen jäljellä. Sen jälkeen, kun tämä  Turun tuomiokirkon aarre lähetettiin Pietariin,  on se kuitenkin hävinnyt. Sitä on sittemmin yritetty löytää Pietarista,  mutta huonolla menestyksellä. Vielä viime vuosina on tätä asiaa pyritty  tutkimaan. Aiemmin mainitsemissani Escholinin muistiinpanoissa oli eräs hyvin mielenkiintoinen pieni lause. Kun hän kertoi, että Henrikin luut luovutettiin venäläisille, hän jatkoi "dock tror jag att ryssarna ej  fick alla Sankt Henriks ben." "Uskon kuitenkin, etteivät venäläiset saaneet kaikkia Pyhän Henrikin luita."

Vuonna 1924 tehtiin tuomiokirkossa suurisuuntaisia korjaustöitä ja muun muassa  avattiin runsaasti hautoja ja kaappeja  Juhani Rinteen johdolla. Silloin löydettiin sakariston umpeen naulatusta komerosta kankaaseen osaksi kiedottuna kaksi eri luurankoon kuuluvaa olkavarren luuta ja pääkallo. Kaapin ovi lienee naulattu umpeen ennen 1800-luvun alkua. Kankaaseen käärittyinä näillä oli kaikki arvokkaan ja arvostetun pyhäinjäännösten merkit. Tutkijat ovat pitäneet melko varmana, että nämä pääkallo ja kaksi olkavarren luuta ovat jonkun arvokkaan pyhimyksen luita. Ne ovat nykyään museoviraston hallussa ja niitten alkuperää ei ole pystytty selvittämään. Eräät tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että kyseessä on ainakin osittain Pyhän Henrikin pyhäinjäännös. Tästä meillä ei ole varmuutta.

Sen sijaan yhden pienen luunpalasen tie on meille tunnettu. Vuonna 1514 vietettiin täällä Tuomiokirkossa keskiaikaisen piispan, Hemmingin, autuuttamisjuhlaa yhtenä osana hänen kanonisaatiotansa.  Silloin rakennettiin hänen  maallisille jäännöksilleen, arvokas arkku, joka on nähtävissä edelleen Tuomiokirkossa.  Sen arkun sisään sijoitettiin paitsi Hemmingin myös eräitten muitten pyhimysten, mm. Erikin ja Pyhän Birgitan, luita. Sieltä on löydetty myöskin pienen pieni luunsiru, johon  kiinnitetyssä 1300-luvulta peräisin olevassa pergamenttitekstissä, oli maininta, että siinä on Pyhän Henrikin luunsiru. 1920-luvun korjaustöiden yhteydessä se on siirretty tuomiokirkosta museovirastoon ja on jäänyt siitä lähtien Museoviraston haltuun. Nyt tämä samainen luunsiru on sijoitettu  Helsingin katoliseen Henrikin kirkkoon. Se on  talletettu sinne määräajaksi ja, kuten tunnettua, sen omistusoikeudesta vallitsee tällä hetkellä erimielisyyttä Museoviraston ja Turun seurakuntien välillä. Tämä  luunsiru lienee kaikkein varmin Henrikin pyhäinjäännös tai sanoisinko oikeastaan ainoa, jonka aitoudesta voimme olla melko varmoja.

Pyhäinjäännöksiä, sellaisia muistoja Pyhästä Henrikistä tuomiokirkossa ei enää ole. Sen sijaan meillä on monia muita muistoja, jotka yhä elävät.  Tuomiokirkon jumalanpalveluselämä oli vuosisatojen mittaan hyvin keskeisesti ja tärkeältä osin Henrikkiin liittyvää. Keskiaikainen jumalanpalveluselämähän oli hyvin rikasta ja monipuolista. Sen runkona olivat messut, viikonpäivien messut arkena ja päämessut pyhäpäivinä. Jumalanpalveluselämää sääteli paljolti kirkollinen kalenteri ja sen mukaiset pyhäpäivät, juhlapyhät taikka pyhimysten juhlat.

Kullakin hiippakunnalla, myös Turun hiippakunnalla, oli oma juhlakalenteri, josta jo aikaisemmin mainitsin. Erityisesti turkulaisten omia juhlia olivat tietenkin  molemmat Henrikin päivät, 18.6. ja 20.1. Nämä Heikin juhlat olivat hyvin kansanomaisia tapahtumia, ja monelle niiden yhteydessä pidetyt Heikin-markkinat muodostivat päivien kohokohdan. Varsinainen päivän tarkoitus oli kokoontua juhlamessuun muistamaan ja rukoilemaan pyhää Henrikiä.  Päivien messuilla oli tietenkin omat liturgiset ohjelmansa. Niitä varten tehtiin omat jumalanpalveluskaavat, niin kuin me nykyään sanoisimme, sepitettiin lauluja, hymnejä, rukouksia, ja näin syntyi oma Henrikin liturgia. Tämä Henrikin messu  ja Henrikin liturgia ovat  viime aikoina olleet paljon esillä, koska sitä koskeva tutkimus on  saanut huomattavaa julkisuutta. Ennen kaikkea maisteri Ilkka Taitto on tehnyt tässä asiassa merkittävää työtä ja kerännyt Henrikin liturgiaa koskevaa aineistoa ja julkaissut sitä .Nyt on myös Henrikin messuihin liittyvää liturgista musiikkia on pystytty äänittämään CD-levyille, ja juuri näinä päivinä esitetään Henrikin messun musiikkia eräissä maamme kirkoissa.

Tämä Henrikin liturginen perintö on ollut välillä heikompaa, mutta viime aikoina sitä on pyritty jälleen elvyttämään. Henrikin päivänä on Turun tuomiokirkossa järjestetty jo monien vuosien aikana ekumeeniseen rukousviikkoon ja Henrikin muistoon liittyvä tilaisuus. Uuteen luterilaisen kirkon kirkkokäsikirjaan on tullut mukaan Pyhän Henrikin muistopäivän viettoon tarkoitettu aineisto.

Sitä varten on nyt kirkkokäsikirjassamme sekä  raamatuntekstit että  rukoukset. Nämä rukoukset pohjautuvat yleensä keskiaikaiseen perintöön, jonka Agricola rukouskirjassaan on säilyttänyt ja jotka hiukan kielellisesti uudistettuina nyt ovat kantamassa kirkon vanhaa rukousperintöä keskellämme.   Esimerkki vuosisatojen saatossa säilyneestä ja nyt uudessa evankeliumikirjassamme olevasta rukouksesta on tämä:

"Ole ylistetty, Herra Jumala, joka olet lähettänyt Poikasi Jeesuksen Kristuksen meille Vapahtajaksi ja antanut autuutesi valon koittaa kerran myös Suomen kansalle. Me kiitämme sinua siitä työstä, jonka teit todistajasi, marttyyripiispa Henrikin kautta. Sinun armostasi hän toi meille evankeliumin. Suo meidän seurata hänen esikuvaansa uskossa ja elämässä ja päästä perille iankaikkiseen valtakuntaasi."
Tämän keskiaikaispohjaisen rukouksen säilytti Mikael Agricola, uskonpuhdistajamme, omassa vuonna 1544 julkaisemassaan Rukouskirjassa.  Sen kirjan kalenteriosastossa olivat niinikään mukana Henrikin päivät ja niiden sisältöä ja oikeata viettoa Agricola opetti koulupojille ja tuleville papeille ollessaan Turun Katedraalikoulun rehtorina.

Näin uskonpuhdistuskin tahtoi meillä  säilyttää Henrikin muistosta parhaat ja soveliaimmat osat. Nykyinen kirkkokäsikirjauudistus on puolestaan pyrkinyt palaamaan tähän reformaation hyvään perinteeseen. On myös eräitä muita asioita, jotka ovat säilyttäneet Henrikin muistoa Turun tuomiokirkossa.

Tuomiokirkon pääkuorissa on suuri kuva, jonka hyvin monet suomalaiset tuntevat historian oppikirjojen perusteella: Robert Wilhelm Ekmanin maalaus ensimmäisestä ristiretkestä. Siinä piispa Henrik kastaa kristinuskoon ensimmäiset suomalaiset Turun  Kupittaan lähteellä. Henrikin taustalla on kuningas Erik sotajoukkoineen ja lippuineen. Tämä varsin romanttiseen sävyyn 1830-luvulla tehty maalaus on tietysti sen aikainen  kuva ensimmäisestä ristiretkestä ja perustuu käsitykseen, joka jo ajat sitten on historiallisessa tutkimuksessa  hylätty. Nykyäänhän tiedämme, että kristillinen vaikutus tuli Suomen maahan hiljalleen ja kristillisiä kasteita oli aivan ilmeisesti suoritettu täällä jo huomattavasti ennen Henrikin ja järjestyneen seurakuntatoiminnan alkamisen aikaa.

Henrikin muisto elää uskonpuhdistuksen jälkeen Turun tuomiokapitulin sinetissä, jossa yhä edelleen on kuvattuna Henrikin irtihakattu sormi piispan sormuksineen.  Henrikin muisto elää monilla paikoilla täällä Turussa ja Turun ympäristössä. Sitä ylläpitävät ne  monet nimet, joissa Henrik esiintyy. On paikannimiä, yhdistysten ja järjestöjen nimiä, liikeyritysten nimiä ja niin edelleen.  Tuomiokirkon tuntumassa ovat sulassa sovussa ja yhteisen sisäänkäynnin omaavina niin Pyhän Henrikin apteekki kuin Lallin rohdoskauppakin.  Turkuun ollaan suunnittelemassa rakentaa ekumeenista taidekappelia, Pyhän Henrikin kappelia. Useana vuotena  on järjestetty Turussa ja Turusta pohjoiseen päin menevissä seurakunnissa ja pitäjissä Pyhän Henrikin pyhiinvaellus, joka traditio on vahvistumassa ja elpymässä..  Tuomiokirkossa kuullaan usein, myöskin tänään, hymni, jota on sanottu ensimmäiseksi Suomen kansallislauluksi, Ramus virens olivarum, keskiaikainen hymni Pyhän Henrikin kunniaksi, jonka on meille säilyttänyt Piae Cantiones -kokoelma vuodelta 1582.  Se lienee kuitenkin jo 1300-luvulta peräisin oleva Henrikin hymni. Tämän kansallislaulun jokainen säkeistö päättyy sanoihin:

"Ergo plebs Finnonica,
gaude de hoc dono,
quod facta es catolica
verbi Dei sono."
Tai niin kuin Maskun kirkkoherra Hemminki suomensi sen:
"Iloidze siis Suomen maa,
tähhden laupjan lahjan:
etts Christin canssan yhteyn said,
cauttt Herran sanan saarnan."
Tai enemmän nykysuomen käännöksen mukaan:
"Siispä Suomen kansa,
iloitse tästä lahjasta,
koska olet tullut katoliseksi
Jumalan sanan kaikumisen johdosta."
Oikeastaan tässä oli sanottu myöskin se, miksi Pyhän Henrikin muistoa kannattaa ja tulee vaalia. Henrik symbolisoi meille, kaikille kristityille Suomessa, eri kirkkokuntien jäsenille, evankeliumin sanoman kulkemista yli maiden piirien. Se kertoo, kuinkae sanoma, joka lähti kerran Pyhältä Maalta, Jerusalemista, Kristuksen ylösnousemuksen paikalta, kulki maasta maahan Vapahtajamme opetuslasten, Herran lähettiläiden kuljettamana, ja saavutti kerran tuon lähetysinnostuksen seurauksena nämä Euroopan pohjoiset perukat,  meidän maamme ja meidän kansamme.  Me suomalaisetkin  olemme tulleet tästä evankeliumin lahjasta osallisiksi.  Sillä,  mitä nyt tehdään kirkossamme ja seurakunnissamme tässä maassa, on pitkät, vuosisataiset perinteet. Luterilainen kirkko ei ole saanut alkuansa joskus 1500-luvulla, vaan se on vanhemman perinteen elimellinen jatkaja. Tämä liian usein unohdetaan. Suomen luterilainen kirkko on apostolisen kirkon ja vanhan kirkon perinteen jatkaja täällä Suomessa. Se on pyhän Henrikin perinnön kantaja, kuten Turun piispa on Henrikin seuraaja.

Toinen pyhän Henrikin erityinen sanoma meidän ajallemme muistuttaa kristittyjen yhteydestä. Henrik tuli aikanaan tuomaan kristillistä  sanomaa  maahan, jossa kristillistä järjestynyttä seurakuntatoimintaa ei vielä ollut. Myöhemmät vaiheet ovat sitten vieneet evankeliumin sanan kuulijat erilleen. Se ei ole meidän Vapahtajamme tahto. Siksi pyhän Henrikin muisto kutsuu meitä etsimään niitä polkuja, joita eri kristillisten kirkkojen ja  eri seurakuntien jäsenet voisivat kulkea yhdessä toteuttaakseen Herramme ja Vapahtajamme ylimmäispapillisen rukouksen pyyntöä, että he yhtä olisivat.  Tämä kolmannen kristillisen vuosituhannen maailma tarvitsee sitä, että kristillinen todistus on vahva ja luja ja jos kristityt voivat todistaa yhdessä, silloin se todistus on aito ja vankka.


 Takaisin