Jukka Paarma

 

Heikoimpien ja pienimpien oireilut ovat herkkä seismografi, joka paljastaa  yhteiskunnan alkavat murtumat

 

Hiippakuntakokouksen avauspuhe Raumalla 15.3.2002

 

 

Eräät viimeaikaiset tapahtumat ovat havahduttaneet meidät huomaamaan lasten ja nuorten maailmassa uuden ongelmaryhmän.  Olemme tähän asti kantaneet huolta syrjäytyneistä tai syrjäytymisvaarassa olevista, niistä, jotka sosiaalisista syistä tai muuten ovat putoamassa kelkasta jo peruskoulun ala-aste-ikäisinä.

 

Kirkon ja seurakuntien nuorisotyössä tämä on käytännössä näkynyt siinä, että entistä enemmän on niin sanotusta kokoavasta nuorisotyöstä siirrytty sellaiseen nuorisotyön toimintatapaan, josta aiemmin käytettiin nimitystä erityisnuorisotyö. Monessa seurakunnassa tämä on joko pääasiallisin tai ainoa nuorisotyön muoto.

 

Nyt esille ovat tulleet hyvin koulussa ja harrastuksissa pärjäävät tai ns. ”hyvien perheiden” nuoret,  joiden arvomaailma on käsittämättömällä tavalla hätkähdyttänyt.  Mistä tällainen voi johtua? Onko kasvatuksen suunnassa, sen arvoissa jotain perusteellisesti pielessä?  Vai onko viime aikojen oirehtimisessa sittenkin kyse tilastollisen vaihtelun piiriin mahtuvista yksittäisistä poikkeuksista?

 

Minusta näyttää kuitenkin siltä, että oireen taustalla, kuten aina oirehtimisessa, on vakavampi ongelma.  Tähän ongelmaan on suhtauduttava vakavasti.  Näen nimittäin niin, että  yhteiskunnan heikoimmat ja pienimmät ovat aina sellainen herkkä seismografi, joka rekisteröi ja paljastaa sellaisetkin murtumat ja repeämän alut, joita ei muuten huomata.  Nyt seismografi on osoittanut, että osa  hyvinvointiyhteiskuntamme lapsista ja nuorista voi todella huonosti.

 

Tahdon korostaa sanaa osa.  Kyse ei ole koko nuorisosta ja koko lasten joukosta.  Heidän maailmassaan, kuten aikuistenkin, on vain tapahtumassa polarisoituminen. Ne, joilla menee hyvin, menee nyt entistä paremmin. Nuorilla on tänä päivänä ennen näkemättömän hyvät taloudelliset mahdollisuudet kehittää itseään.  Koulutusmahdollisuudet ja kansainvälistyminen antavat eteville nuorille erinomaisen tien rikkaaseen ja monipuoliseen  elämään. Usein vain näyttää siltä, että hyvistä puitteista huolimatta eväät ovat jääneet liian vähäisiksi, nimittäin elämän eväät.

 

Osa ei pärjää.  Osa putoaa kelkasta.  Ja osa, joka kyllä pärjäisi, tuhoaa itse tulevaisuutensa, elämänsä tyhjyyden, turvattomuuden ja mielettömyyden keskellä.

 

Syyttäviä sormia on jo sojoteltu eri suuntiin.  Sellaista en tahtoisi tehdä, vaikka sanonkin, että tämän päivän oireet ovat seurausta sekä yhteiskunnan arvojen että kasvatuksen kriisistä. 

 

Kasvatuksen arvomaailmaa on johdettu sellaiseen suuntaan, jonka karvaita ensi hedelmiä olemme jo saaneet maistella. Johdattelijoina  ovat olleet mm. viihdeteollisuus, joka luo käyttäytymismalleja nuorille, se osa elinkeinoelämää, joka asettaa omat tehotavoitteensa koulumaailman opetukselliselle sisällölle, ja yleinen ilmapiiri, joka korostaa melkeinpä äärimmäisyyteen asti yksilöllisyyttä ja sen seurauksena välinpitämättömyyteen johtavaa suvaitsevaisuutta.

 

Tampereen yliopiston lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen, joka on alansa johtavia asiantuntijoita kansainvälisestikin, kirjoitti muutama päivä sitten artikkelin Helsingin Sanomiin otsikolla ”Miksi lapsemme voivat huonosti?”.  Hän päätyi kyselemään meidän kaikkien, vanhempien, isovanhempien, kasvattajien ja opettajien, nuorison ja lasten ohjaajien arvoja.  Lainaan hänen kirjoituksensa loppua. ”Syyt lasten lisääntyvään pahoinvointiin alkavat sittenkin olla selvillä,  Helppoja keinoja tilanteen muuttamiseksi ei ole olemassa.  Todellisten ratkaisujen tekeminen edellyttää monen tahon yhteistä yrittämistä… On kysyttävä, mikä meille on tärkeää.  Mikä on tärkeämpää kuin jokin muu?  Nykyinen tietoyhteiskuntamme on kehittynyt valistusajan arvoille: vapaudelle, veljeydelle ja tasa-arvolle. Ne ovat hyviä, mutta vaarallisia arvoja, ellemme osaa arvostaa  vielä niitäkin enemmän rakkautta ja hyvyyttä.  Ilman näitä lapsi voi huonosti”.

 

Kasvatuksen maailman arvopohdintaan, tai sanoisinko kuten edellä: kasvatuksen kriisiin, aukeaa mielenkiintoinen ja hedelmällinen näkökulma siitä, mitä  kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka on esittänyt. Hänen mukaansa kasvatuskeskustelussa tällä hetkellä on kaksi pääasiallista lähestymistapaa, joita hän nimittää realistiseksi ja konstruktivistiseksi.

 

Realistinen lähestymistapa liittyy yleissivistävään kasvatusihanteeseen, joka on  hallinnut länsimaista kasvatusta antiikista läpi kristillisen keskiajan aina nykypäiviin saakka. Konstruktivistinen malli perustuu länsimaisen kasvatuksen toiseen perusihanteeseen, älyllisen vapauden ihanteeseen.  Se on varsinaisesti valistuksen lapsi.  Se korostaa kaiken kyseenalaistamista tarkoituksena tehdä tilaa yksilön omille ajatusrakennelmille eli konstruktioille. Vetoamista yleispäteviin totuuksiin pidetään yksilön vapautta kahlitsevana vallankäyttönä.

 

Kasvatuksen kentässä molemmilla malleilla lienee olemassaolon oikeutus ja ne saattavat hyödyllisellä tavalla täydentää toisiaan.  Eettisen kasvatuksen kannalta on tehtävä kuitenkin joitain huomioita.  Konstruktivistisessa mallissa painottuu ihmisen vapaus ja luovuus, hänen oikeutensa määritellä oman maailmansa rajat ja periaatteet.  Se sisältää optimistisen käsityksen lapsen mahdollisuuksista kehittyä ilman ulkopuolista ohjausta. Lapsen oletetaan jo varhain olevan kypsä ja arvostelukykyinen olento. Kasvattajan tehtäväksi nähdään lapsen omaehtoisen kehityksen tukeminen.

 

Puolimatkan mukaan kohdataan ongelmia, kun tällainen vapaus ulotetaan yhä varhaisempaan vaiheeseen lapsen kehityksessä. Lapsi tarvitsee turvallisuutta ja apua  maailman hahmottamisessa. Jos kukaan ei määrittele hänelle rajoja, on seurauksena psyykkinen kuormittavuus, joka ylittää kehittymättömän mielen kapasiteetin ja johtaa turvattomuuteen ja irrallisuuden tunteeseen.

 

Älyllisen vapauden ja nuoren oman luovuuden sekä omaehtoisen kehityksen korostaminen johtavat kaiken tiedon, myös eettisen tiedon suhteellistamiseen. Se vie helposti käytännölliseen itsekeskeisyyteen, koska ihminen voi muokata arvot ja  normit omien mieltymystensä mukaisiksi.

 

Realistinen malli, joka minun ymmärrykseni mukaan on lähellä ns. perinteistä kasvatusmallia, lähtee siitä, että lapsi ja nuori tarvitsee tukea ja ohjausta oppiakseen tuntemaan ja hahmottamaan olemassa olevan, realistisen maailman oikein. Niin hän oppii toimimaan tarkoituksenmukaisesti maailmassa, jonka järjestykset eivät riipu hänen käsityksistään tai toiveistaan. Maailmassa vallitseva järjestys ei ole vain luonnon lainalaisuuksia, vaan siihen kuuluu myös moraalinen järjestys ja oikeusjärjestys. Lapsi ei pysty omin avuin muodostamaan riittävän luotettavaa ja kattavaa kuvaa maailmassa vallitsevista säännönmukaisuuksista. Ilman tukea ja ohjausta hän toimisi epätarkoituksenmukaisesti ja vaarantaisi oman turvallisuutensa  sekä vahingoittaisi muita ihmisiä ja ympäristöä.

 

On erittäin tärkeää, että nyt korostetaan yhteistyötä. Lasten ja nuorten osalta on etenkin koulun ja kotien eli vanhempien yhteistyöhön vaadittu lisää resursseja ja tähän suuntaan tähtääviä toimenpirteitä on jo ryhdytty myös organisaatioiden taholla valmistelemaan.  Kirkon lapsi- ja nuoriso- sekä perhetyömuotoineen on tietenkin valmis yhteistyökumppani, samoin kuin vapaaehtoiskentän järjestöt.  Keskustelussa ovat olleet erityisen aktiivisia sekä kouluviranomaiset että järjestöistä mm. Mannerheimin lastensuojeluliitto.

 

Mikä on sitten kirkon rooli ja tehtävä tämän oireyhtymän hoitamisessa?  Näen kaksi peruslinjaa. Toinen on yhteistyöhön tarjoutuminen, omien resurssien ja asiantuntemuksen antaminen yhteiseen käyttöön siellä, missä etsitään lasten ja nuorten parasta ja tarjontaan heille hyviä toimintamahdollisuuksia. Tällaisilta yhteistyökuvioista voisin mainitakin useita esimerkkejä.  Nostan esille kaksi hyvin ajankohtaista.  Kirkkomme on yhdessä Kirkkopalvelujen, opetushallituksen, Sitraan ja useiden järjestöjen kanssa käynnistänyt projektin lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi.  Projektin nimi on ”Lapset elämänkoulussa” ja se tulee vielä tämän vuoden aikana tuomaan julkisuuteen ja päättäjille asiantuntijoiden laatimat toimenpide-ehdotukset, joilla pyritään vaikuttamaan myös korkeimpien päätöksentekoportaiden ratkaisuihin.

 

Toinen esimerkki on juuri näihin aikoihin seurakuntiin jaettava ohjelma ”Vanhempien kymmenen käskyä”, jonka kirkkomme johtavat lapsi- ja perhetyön asiantuntijat ovat laatineet, ja jonka Kirkon kasvatus ja nuorisotyö sekä Seurakuntien lapsityön keskus toimittavat seurakuntiin.  Toivoisin, että seurakunnat käyttäisivät resurssejaan suunnitellakseen, miten todella omalla paikkakunnallaan hyödyntäisivät näitä arvokkaita ohjeita ja välittäisivät koteihin jaettaviksi.

 

Toinen linja, jolla seurakuntien ja kirkon tulee toimia, on sen oman työn vahvistaminen.  Tiedän, että meillä hyvin monissa seurakunnissa tehdään laadukasta ja antaumuksellista työtä lasten, nuorten ja perheiden hyväksi.  Kuitenkin tiedämme, että kun viime vuosikymmenen taloudellisen laman seurauksena jouduttiin voimavaroja vähentämään, ei niitä kaikkia vielä ole satu takaisin, saati että olisi työn resursseja lisätty.  Kun meillä on hyvät toimintaohjelmat ja materiaalit ja nyt vielä aivan upouusi, toivon mukaan entistä parempi, rippikouluohjelma, on aika kiinnittää jokaisessa seurakunnassa määrätietoisesti huomiota lapsi-, nuoriso- ja perhetyön resursseihin, niiden määrään  ja laatuun.  Yhteiskunnan heikoimpien ja pienimpien seismografin tikitys on jo tullut korviimme.

 

 

Takaisin