Tämä Jesajan kirjan kohta on yksi Vanhan testamentin ja koko Raamatunkin väkevimpiä parannussaarnoja. Se on kohta, jossa parannuksenteon ja lähimmäisen auttamisen vaatimus konkretisoituu ja aukenee avaraan yhteiskunnalliseen näkemykseen ja velvollisuuksiin. Huomasitte varmasti läheiset yhtymäkohdat meille ehkä paljon tutumpiin Jeesuksen sanoihin, kun hän kuvasi viimeistä tuomiota Matteuksen evankeliumin 25. luvussa. Tai niin ikään Jeesuksen omiin sanoihin hänen ohjelmajulistuksessaan Nasaretin synagogassa. Sielläkin puhuttiin ikeitten katkomisesta ja sorrettujen vapauttamisesta Jeesuksen omana tehtävänä, hänen ohjelmanaan ja hänen seuraajiensa ohjelmana.
Lukemani raamatunkohta on alkulauseena ja mottona siinä kirkkomme kaikkien piispojen yhteisessä paastonajan kirjeessä, joka julkistettiin kaksi viikkoa sitten. Paastonaika kutsuu meitä kaikkia hiljentymään, tutkistelemaan itseämme ja ennen kaikkea tutkistelemaan mikä on Jumalan tahto. Kun piispat aloittivat kirjeensä pitkällä Raamatun sitaatilla, se osoitti kirjeen luonteen ja sen teologisen lähtökohdan. Sen peruskysymys on: mikä on Jumalan tahto tässä ajassa, tässä yhteiskunnassa, tässä maailmassa.
Kun kirje, tai kannanotto, jonka nimi on "Kohti yhteistä hyvää", on saanut myös epätavallisen paljon julkista huomiota ja hyvin monenlaisia kommentteja, on käynyt ilmi, että kaikki eivät ymmärrä tai hyväksy sitä, että kirkon edustajat esittävät ajatuksiaan yhteiskunnallisissa, tai niin kuin jotkut sanovat "poliittisissa" asioissa. Piispat puhukoot vain sielun pelastuksen asioista ja taivaallisista kysymyksistä, toteavat, ei vain nokkelimmat pakinoitsijat vaan myös monet seurakuntalaiset. Mistä siis on kysymys? Miksi tällainen julkilausuma?
1. Piispojen kirje otti lähtökohtansa Raamatusta. Sellaisia raamatunkohtia, joihin tässä yhteydessä voisi viitata, on paljon. Yhteiskunnallinen ulottuvuus on siellä kuitenkin paljon syvemmällä kuin yksittäisissä kohdissa. Raamatussa meille annettu Jumalan ilmoitus sisältää hyvin keskeisesti sen, että Jumalan tahto ulottuu kaikkeen elämään. Se koskee meidän yksityistä elämäämme, meidän sisäistä ajatus- ja tunne-elämäämme, meidän tekojamme ja ratkaisujamme, elämää kodeissamme, mutta myös yhteisön ja yhteiskunnan jäseninä ja yhteiskuntina. Kun me Isä meidän-rukouksessa pyydämme, että "tapahtukoon sinun tahtosi", se koskee kaikkia näitä alueita. Meidän omassa henkilökohtaisessa elämässämme on lujasti vastustettava syntiä. Niin on tehtävä myös sen synnin kanssa, joka saa ilmenemismuotonsa yhteiskunnallisissa ratkaisuissa ja yhteiskunnan rakenteissa. Jumalan ilmoittama tahto on, että me kaikessa etsisimme hyvää, rakentaisimme hyvää elämää itsellemme ja toisille.
Viittasin jo siihen, että eri tahoilla tahdotaan toisinaan kiistää kirkon oikeus lausua mielipiteensä tai opettaa yhteiskunnallisissa asioissa. Silloin kun tämä arvostelu tulee kirkon sisältä, on usein kyseessä liian suppeasti ymmärretty käsitys Jumalan sanasta ja evankeliumista. Jos ne tahdotaan rajoittaa vain ns. uskonnollisen elämän alueelle, typistyy Jumalan sanan kaikenkattava merkitys kohtalokkaasti ja usko käsitetään vain pientä elämän osaa käsittäväksi erikoispiirteeksi.
Kun taas kirkon suu tahdotaan tukkia ulkoapäin, on tarkoituksena usein ghettouttaa kirkko vain pienen elämänpiirin alueella askaroivaksi, vaarattomaksi ja harmittomaksi tekijäksi, jota ei tarvitsekaan ottaa kovin vakaasti.
2. Kristillisessä kirkossa on aina ymmärretty, että Jumalan ilmoitus koskee kaikkea elämää. Sananjulistajien ja kirkon opettajien tehtävänä on Jumalan sanan valossa arvioida yhteistä elämäämme ja etsiä siinä tietä kohti yhteistä hyvää. Teologiassa tätä etsintää ja tutkimista pidetään yhtenä etiikan alueena. Siitä käytetään nimitystä sosiaalietiikka. Eräät kirkot, tosin ei luterilainen kirkkomme, ovat kehittäneet oman oppijärjestelmän oikean ja hyvän yhteiskunnan perustekijöistä ja periaatteista.
Vaikka meidän kirkossamme ei ole luotu omaa sosiaalioppia, eikä siihen liene luterilaisen perinteen valossa syytäkään, on vakavaa sosiaalieettistä toimintaa ja tutkimusta harrastettu meillä jo pitkään. Erityisesti nämä kysymykset nousivat esiin sotien jälkeen, jolloin sota-ajan yhteisöllisten kokemusten pohjalta etsittiin kirkossa uusia tapoja elää tämän kansan keskellä. Vuonna 1949, tasan viisi vuosikymmentä sitten perustettiin kirkkoomme sosiaalieettinen toimikunta, nykyisen Kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyön keskuksen edeltäjä. Tämä työmuoto viettääkin nyt juhlavuottaan ja pitää varsinaisen juhlansa Kirkkopäivillä Porissa ensi toukokuussa.
Sosiaalietiikan alaan kuuluvia mietintöjä, tutkimuksia ja julkilausumia on vuosikymmenten aikana annettu useita, milloin piispainkokouksen, milloin kirkkohallituksen tai sen alaisten toimikuntien toimesta. Tunnetuin ja laajinta huomiota näistä on tähän saakka varmastikin saanut sosiaalipolitiikan professori Heikki Wariksen piispainkokouksen toimeksiannosta laatima kirjanen, jonka nimi kertoi, mistä kirkon sosiaalieettisessä tehtävässä on kyse. Vuonna 1971 ilmestyneen kirjan nimi oli "Kirkko kansan omanatuntona".
3. On kuitenkin heti todettava yksi usein unohdettu lähtökohta. Kirkolla ja sen edustajilla ei ole maallisissa asioissa sen suurempaa viisautta kuin muillakaan, joilla on järkeä, harkintakykyä ja sydän paikallaan. Eikä kirkko pidä itseään yhteiskunnan ainoana omanatuntona. Myös muut voivat tulla oman harkintansa perusteella ja ehkä toisenlaisista lähtökohdista samoihin päätelmiin. Ihmisten sydämiin kirjoitetun lain perusteella tämä on aivan luonnollista. Tämä sydämiin kirjoitettu laki tarkoittaa sitä vakaumustamme, että Jumalan antamat kymmenen käskyä ovat paitsi Jumalan laki, myös elämän oma laki. Siihen on ikään kuin koottuna ihmiskunnan yhteinen taju siitä, mikä on oikein ja siten myös järkevää. Tässä me kirkossamme yhdymme ns. luonnonoikeudelliseen traditioon, jonka kannattajia ja puolestapuhujia löytyy niin kristikunnan kirkoista kuin niiden ulkopuoleltakin.
4. Vaikka kirkolla ei olekaan mitään erityistä ilmoitusta maallisia asioita varten, on sillä ainakin kahdesta syystä sekä oikeus että velvollisuus puhua yhteiskunnan asioista. Ensinnäkin se kosketus, joka meillä seurakuntiemme toiminnan kautta on suomalaisen ihmisen elämän todellisuuteen ja se kokemus, joka etenkin meidän diakoniallamme on yhteiskuntamme apua tarvitsevista ja toivottomista jäsenistä ja heidän elämänolosuhteistaan, pakottaa meidät nostamaan ääntämme hiljaisten ja syrjään jääneiden puolesta ja epäoikeudenmukaisia elämänolosuhteita ja rakenteita vastaan.
Toiseksi nousee sekä Raamatusta että kristillisestä uskostamme eräitä sellaisia periaatteita, näkökohtia ja suuntaviivoja, joiden esillä pitäminen on kirkon tehtävä ja kutsumus.
Mainitsin jo kymmenen käskyn lain. Siihen läheisesti liittyy kristillinen käsitys ihmisarvosta. Jokaisen ihmisen ainutlaatuisuuden ja arvon puolustaminen on erityisesti tänä aikana, jolloin ns. tuottamattomat yksilöt ovat helposti joutumassa aliarvostettuun asemaan, kirkon valppaan huolenpidon kohde.
Rakkauden kaksoiskäsky, "rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi" johtaa yhteiskunnallisessa pohdinnassa vielä eteenpäin. Se tuo mukanaan rakkauden periaatteen, vastuun kantamisen, toisesta huolta pitämisen, välittämisen näkökohdat. Siihen, mitä rakkauden, vastuun, huolehtimisen ja välittämisen periaatteet voisivat olla käytännössä, siihen ohjaa osaltaan se raamatunkohta, jota sanotaan kultaiseksi säännöksi. Jeesuksen sana: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te samoin heille" ohjaa meitä asettumaan toisen ihmisen asemaan, jotta löytäisimme toiminnallemme oikean muodon. Kultainen sääntö, joka tunnetaan myös muiden uskontojen piirissä, ohjaa nimenomaan vastuulliseen ja oikeudenmukaiseen toimintaan.
5. Raamatun sanomasta nousevista periaatteista on kehitelty luterilaista sosiaalietiikkaa. Piispojen kannanotto "Kohti yhteistä hyvää" on sen ajankohtainen sovellutus. Se on pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolustus. Tällä hyvinvointiyhteiskunnalla tai -valtiolla tarkoitetaan sitä ihannetta, jota kohti pohjoiset demokratiat ovat yhteiskuntaa kehitelleet. Se on ihanne, ei vielä saavutettu, sillä onhan niissä monia muitakin kuin hyvinvoivia asukkaita. Siksi voitaisiinkin yhtä hyvin tai paremmin puhua vastuullisesta yhteiskunnasta.
Se yhteiskunta, jota puolustamme on, sellainen jossa pidetään kaikista, heikoimmistakin, huolta. Yhteisestä kakusta jaetaan joka ainoalle riittävän suuri siivu. Ne Jumalan lahjat, jotka Hän luomisen ja armonsa kautta meille antaa, me jaamme keskenämme kultaisen säännön periaatteen mukaan. Huolenpito ja välittäminen toisista ei kuitenkaan saa muodostua holhoukseksi. On säilytettävä tietty määrä vapautta.
Etenkään se ei saa tukahduttaa vaan kannustaa yritteliäisyyttä ja työntekoa. Onhan se välttämätön tekijä yhteisen kakun eli sen jaettavan kasvattamisessa. Siten piispojen kannanotto ei ole unohtanut vaan selkein sanoin puolustanut yrittäjiä. Eikä se ole tuominnut markkinataloutta vaan kritikoinut sellaista markkinataloutta, uusliberalistista kilpailuyhteiskuntaa, jossa yhteisöllisyyden ja yhteisvastuun aate häviää ja jossa vahvimmat, nopeimmat ja nokkelimmat menestyvät ja hitaat sekä yksinkertaiset nujerretaan.
Tässä siis näkökohtia siitä, miksi kirkon on puhuttava joskus äänekkäästi myös yhteiskunnan asioista.
Kun viittasin professori Heikki Wariksen kirjaan ja sen otsikkoon, tahdon
myös lopettaa lainauksella samasta kirjasta. Waris nimittäin
lainaa kirjan esipuheessa oman toimintaohjelmansa mottona virttä,
jonka oli kirjoittanut ambolainen Gabriel Taapopi.