Jukka Paarma HIIPPAKUNTAKOKOUS
ARVOPLURALISMIN JA HALLINTOUUDISTUKSEN
PURISTUKSESSAAvauspuhe hiippakuntakokouksessa Turussa 18.3.2000
Arvoisat hiippakuntakokouksen osanottajat. Lausun teidät kaikki tervetulleiksi Turun arkkihiippakunnan vuoden 2000 hiippakuntakokoukseen. Hiippakuntakokouksen tarkoitus käy ilmi kirkkojärjestyksestä, joka määrittelee hiippakuntakokouksen tehtävän lyhyesti ja ytimekkäästi: Vuosittain pidetään hiippakuntakokous, jonka tarkoituksena on edistää kirkollista työtä hiippakunnassa. (KJ 19:12)
Hiippakuntakokous täyttää 50 vuotta
Hiippakuntakokous on kirkollisen hallintomme nuorin instituutio. Tänä vuonna voimme viettää sen 50-vuotisjuhlaa. Siinä iässä yleensä ihminen on vielä hyvissä voimissa, työkyky monella parhaimmillaan ja elämänkokemusta jo riittämiin. Instituution ikänä 50 vuotta ei ole paljon mitään. Siitä huolimatta hiippakuntakokouksen asema on ollut jo jonkin aikaa keskusteltavana, ovatpa jotkut olleet valmiit siirtämään sen varhaiseläkkeelle.
Nykyisen kirkollisen hallinnon alkukohtana voidaan pitää ensimmäisen suomalaisen kirkkolain hyväksymistä vuonna 1869. Silloin perustettiin kirkon yhteisistä asioista päättävä elin, kirkolliskokous. Heti ensimmäisessä kirkolliskokouksessa kuitenkin huomattiin, että kun papistolla on omat perinteiset synodaali- eli pappeinkokouksensa, joiden tehtäviin oli lisätty aloitteiden tekeminen ja lausuntojen antaminen kirkolliskokoukselle, maallikoilla ei ollut mitään vastaavaa kokousta. Maallikkoedustajilla ei ollut neuvottelukokouksia, ei ollut myöskään sellaista elintä, jossa seurakuntien maallikkoedustajat voisivat tehdä aloitteita tai antaa lausuntoja kirkolliskokoukselle.
Tämä puute koettiin niin merkittävänä, että kirkolliskokouksessa tehtiin jatkuvasti aloitteita asiantilan korjaamiseksi. Ainakin vuodesta 1913 lähtien jokaisella kymmenluvulla käsiteltiin asiaa kirkolliskokouksessa hiukan erilaisten ehdotusten pohjalta. Vasta 1940-luvulla asia sai enemmän ilmaa siipiensä alle.
Vuoden 1943 kirkolliskokouksessa annettiin kirkkolakikomitealle tehtävä valmistaa muutoksia kirkkolakiin siten, että pappien ja maallikkojen tulisi tehdä aloitteita ja antaa lausuntoja yhdessä. Aloite- ja lausunto-oikeus tulisi siirtää pappeinkokoukselta pappien ja maallikoiden yhdessä muodostamille hiippakuntakokouksille. Ehdotettiin myös, että hiippakuntakokouksien ohjelmaan tulisi kuulua hengellisen elämän ja kristillisen palvelutoiminnan edistäminen. Hanke oli kauan vireillä. Papit vastustivat pappeinkokouksen oikeuksien vähentämistä. Kun sitten asia kypsyi päätökseen kirkolliskokous päätti säilyttää pappeinkokouksen aloite- ja lausunto-oikeuksineen mutta perustaa sen lisäksi hiippakuntakokouksen. Sen jäseniksi tulivat sekä maallikot että papit.
Ensimmäisen kerran hiippakuntakokoukset kokoontuivat vuonna 1953. On huomattava, että siihen aikaan kirkolliskokous kokoontui joka viides vuosi ja sama tahti oli myös hiippakuntakokouksilla. 1950-luvulta lähtien hiippakuntakokousinstituutio on säilynyt suunnilleen ennallaan. Sen tehtäviä, kokoontumistiheyttä ja kokoonpanoa on vuosien mittaan korjailtu, mutta perusstruktuuri on säilynyt. Kun vuonna 1968 kirkolliskokous päätti poistaa hiippakunnan pappeinkokouksilta niiden aloite- ja lausunto-oikeuden kirkolliskokoukseen, jäi hiippakuntakokous ainoaksi hiippakunnalliseksi elimeksi, jolla aloiteoikeus säilyi. Tämä merkitsi hiippakuntakokouksen aseman vahvistumista.
Kokoukseen ja sen toimintaan ei kuitenkaan olla oltu kovin tyytyväisiä, koska jatkuvasti on ollut esillä erilaisia aloitteita hiippakuntakokousinstituution uudistamiseksi. Suhde kirkolliskokoukseen on kuitenkin säilynyt ennallaan. Sen sijaan hiippakunnallisia tehtäviä on lisätty. Nykyäänhän yksi hiippakuntakokouksen keskeisiä tehtäviä on yhdessä tuomiokapitulin kanssa johtaa ja ohjata hiippakunnallista toimintaa ja asettaa sitä varten toimikuntia.
Hiippakuntakokous uudistumassa
Tällä hetkellä hiippakuntakokouksen asema on vähintään uhanalainen. Meneillään on valmistelu hiippakuntahallinnon uudistamiseksi. Siihen sisältyy ehdotus hiippakuntakokouksen lakkauttamisesta nykymuodossaan. Vuonna 1995 kirkolliskokous asetti hiippakuntahallintokomitean, jonka ehdotus valmistui vuonna 1998. Sen perusratkaisu rakentui sille ajatukselle, että hiippakunnan hallintotehtävät keskitettäisiin tuomiokapitulille, jonka kokoonpanoa laajennettaisiin maallikkojäsenillä. Hiippakuntakokouksen hallinnollisia tehtäviä karsittaisiin ja sitä kehitettäisiin erityisesti seurakuntien toimintaa ja toimintaympäristöä, hiippakunnan toimintaa, kirkon vuosikertomuksia ja vuosiaiheita sekä muita kirkon ajankohtaisia asioita käsitteleväksi kokoukseksi. Hallinnollisia tehtäviä olisi vähän, tuomiokapitulin maallikkojäsenten vaali ja ehdotuksen tekeminen hiippakunnan edustajasta kirkkohallitukseen
.
Kirkolliskokous ei kuitenkaan ollut tähän ehdotukseen tyytyväinen. Sen valiokunta rakensi uuden mallin, jossa nykyisenlainen hiippakuntakokous lakkaisi ja hiippakunnan hallintotehtävät jaettaisiin tuomiokapitulin ja uuden elimen, hiippakuntavaltuuston kesken. Nykyisen hiippakuntakokouksen tehtävät siirrettäisiin hiippakuntapäivälle, joka olisi uusi, vapaamuotoisempi hiippakunnallinen kokoontuminen. Hiippakuntavaltuuston muodostaisivat hiippakunnan kirkolliskokousedustajat ja kirkkohallituksen jäsen. Valtuuston puheenjohtajana olisi piispa. Tuomiokapitulin jäsenillä olisi hiippakuntavaltuustossa läsnäolo- ja puheoikeus.Tammikuussa tänä vuonna kirkolliskokous päätti lähettää esityksen mainittujen perusratkaisujen mukaisesti kirkkohallitukseen jatkovalmistelua varten. Kirkolliskokoukseen asia palannee viimeistään ensi vuonna, jolloin tullaan näkemään, onko hiippakuntakokouksen nyt viisikymmenvuotinen historia lopussa
Arvopluralismi haasteena
Tällaiselta siis näyttää nyt viisikymmentävuotiaan hiippakuntakokousinstituution asema. Entä sitten ajankohtainen tilanne maassamme, toimintaympäristössämme? Millaisia haasteita se meille kokouksessamme ja yleensä kirkossamme antaa? Kiinnitän tässä yhteydessä huomion yhteen asiaan. Eri tavoin olemme viime aikoina kohdanneet nimittäin ilmiön, joka hämmentää ja huolestuttaa. Sille hyvin monimuotoiselle ilmiölle voisi antaa yhteiseksi nimeksi moniarvoisuuden, pluralismin. Kun useat meistä ovat laillani kasvaneet ja eläneet yhteiskunnassa, jossa vielä on ollut monia vanhan yhtenäiskulttuurin piirteitä, on sopeutuminen uuteen pluralismiin ahdistavaa.
Tämä moniarvoisuus näyttäytyy esimerkiksi uusien uskontojen, ideologioiden ja arvojen lisääntyvänä rinnakkainelona ja kilpailuna. Vaikka meidän maassamme aivan viime vuosina kirkkoon liittyneiden määrät ovat ilahduttavasti kasvaneet ja kirkosta eroamisten määrä suorastaan dramaattisesti pienentynyt, emme saa antaa näiden lukujen hämätä. Koko maanosassamme on uskontojen ja oppien kilpailu kiihtymässä ja vaikka uskonnollinen etsintä sinänsä onkin lisääntymään päin, ei sitoutuminen johonkin yhteisöön tai kirkkoon ole ollut muotiasia. Tämä suunta on näkyvissä meidänkin maassamme.
Meillä ollaan parhaillaan uudistamassa uskonnonvapauslakia. Kirkolliskokouksemme antoi komitean välimietinnöstä viime syksynä oman lausuntonsa. Kirkkomme asettui määrätietoisesti ja selkeästi puolustamaan uskonnonvapautta Tahdomme suoda kaikille aikuisille ihmisille vapauden itse, oman vakaumuksensa ja omantuntonsa mukaan harjoittaa uskontoaan tai olla harjoittamatta, liittyä uskonnolliseen yhdyskuntaan tai erota siitä. Uskomme, että tällaisen vapauden ilmapiirissä myös oma kristillinen sanomamme viihtyy ja etenee parhaiten. Käytännön tilanteissa meidän ei kuitenkaan ole aina helppo muistaa, mitä puheissa ja periaatekannanotoissa olemme kirkkona sanoneet. Halumme toimia oman rakkaan kirkkomme hyväksi saattaa sumentaa ajatuksiamme. On kuitenkin selvää, että suomalaisessa yhteiskunnassa emme soisi tätä uskonnonvapauden periaatetta vähänkään loukattavan. Olemme aina paheksuneet sitä ,kun joskus eräissä järjestöissä tai työpaikoilla on jäseniä painostettu eroamaan kirkosta. Emme myöskään soisi, että joku joutuisi liittymään uskonnolliseen ryhmään vastoin omaa vapaata harkintaa ja vakaumusta. Sellaisia jäseniä ei moni kristillinen yhteisö toivo.
Eettinen ja moraalinen pluralismi on monelle meistä vielä kipeämpi asia. Uuden sukupolven käsitykset oikeasta ja väärästä ovat usein toisenlaiset kuin heidän vanhempiensa. Vaikka näin on tietyssä määrin kai ollut aina, on kehityksen tahti kiihtynyt. Vaikka näissäkin asioissa tulee tiettyyn määrään kunnioittaa ihmisten omaa harkintaa ja vakaumusta, on kirkolla kuitenkin oma tehtävänsä Jumalan sanan julistajana. Se ei voi olla samassa mielessä kuin yhtenäiskulttuurin aikana kansan kasvattaja ja kurittaja. Siihen sillä ei ole mahdollisuuksia. Sen on kuitenkin omassa opetuksessaan tuotava esiin ne arvot ja ne käsitykset oikeasta ja väärästä, jotka se on Jumalan sanasta oppinut. Kun uusi katekismuksemme on parhaillaan painettavana ja tullaan jakamaan kaikkiin koteihin, me toivomme, että nekin, jotka muulla tavalla eivät ole kuulleet kirkon opetusta, voisivat siitä löytää vastauksia heitä askarruttaviin moraalisiin kysymyksiin.
On kuitenkin muistettava, että tämä ei ole kirkon kaikkein suurin tehtävä. Uskonpuhdistajamme Martti Luther kirjoitti uskonpuhdistusteeseissään siitä, mikä meille kirkossa on kaikkein keskeisintä: "Kirkon todellinen aarre on Jumalan armon ja kirkkauden pyhin evankeliumi". Enemmän kuin eettinen neuvonantaja tai uskonnollisten kokemusten synnyttäjä tai ihmissuhdekonsultti, kirkko on pelastuksen yhteisö, jonka keskellä julistetaan ja jaetaan sanaa syntisen ja jumalattoman pelastumisesta Jumalan armosta Kristuksen tähden ja jossa eletään ja kasvetaan uskossa. Siinä on kirkon todellinen aarre.