Jukka Paarma

HUOMISEN KIRKKO KASVAA

LAPSI- JA PERHETYÖSSÄ

Kirkon lapsi- ja perhetyön tulevaisuus

Puhe valtakunnallisilla lapsityönohjaajien neuvottelupäivillä Jyväskylässä 28.4.2005

Olin pitämässä piispantarkastusta pienessä Vahdon seurakunnassa Turun pohjoispuolella. Ohjelma oli tarkkaan suunniteltu, tärkeitä kokouksia ja tapaamisia. Oli neuvotteluja toimintasuunnitelmista, talouden tulevaisuudesta, hallinnon rakenteista. Oli tapaamisia kunnan isien ja muiden vaikuttajien kanssa. Parin kolmen päivän ohjelma oli kiireinen ja tärkeä. Ensimmäiseksi meidät kuitenkin vietiin perjantaiaamuna seurakuntatalolle, jossa oli alkamassa päiväkerho. Kun piispa seurueineen saapui, olivat lapset vastassa ja ensimmäisenä herttainen pieni pari, tyttö ja poika ojentamassa vieraille kukkakimppua. Nelivuotiaan Aleksin päällä oli musta t-paita, jossa luki kauniin erivärisin ja hyppelehtivin kirjaimin sanat: ”Lapset ensin”.

Siitä tuli teema koko tarkastuksen ohjelmalle. Olen sen muistanut kaikissa muissakin tarkastuksissa sen jälkeen, lapset ensin. Ymmärsin, että minun tehtäväni on muistuttaa siitä niin seurakunnissa kuin yhteiskunnassa. Aleksin viesti piispalle, kirkolle, vaikuttajille.

Lapsen oikeuksien päivänä 20.11.2003 yli 400 seurakuntaa naulasi kirkkojen oviin ”Kymmenen teesiä vanhemmuudesta ja lapsen hyvästä elämästä”. Mukana tapahtumissa oli kymmeniätuhansia lapsia ja aikuisia – äitejä, isiä, kasvattajia, luottamushenkilöitä ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Tapahtuma näkyi laajasti myös mediassa. Kirkkomme astui esiin lapsen ja lapsuuden suojelijana.

Hyvä yhteiskunta kunnioittaa lapsuutta ja kasvattajia, se sallii lastensa olla lapsia, sanotaan viimeisessä teesissä. Lapsuuden varjeleminen on yhteiskunnallekin paljon tärkeämpää kuin lyhytnäköinen lapsuuden alistaminen tuotannolliselle ja taloudelliselle kasvulle.

Katsellessani teitä, kirkkomme lapsityönohjaajia, tänään täällä Jyväskylässä valtakunnallisilla neuvottelupäivillä haluan kiittää teitä kaikesta työstä, jota olette vuosien aikana tehneet. Kiitos siitä, että olette olemassa. Kiitos siitä, että olemassaolollanne ja työllänne pidätte meidän muidenkin mielissä sitä, että lapset ensin. Erityiskiitos, että lähditte toteuttamaan merkittävää teesien naulausta.

Teesit ja niiden naulaus kokosivat yhteen ne tahot, jotka tässä maassa ovat valmiita edistämään lapsen hyvää elämää ja sitä tukevaa vanhemmuutta. Kävi ilmi, että seurakuntien yhteistyö neuvoloiden, päivähoidon, koulun ja eri kasvattajatahojen kanssa on vankkaa ja hyvää.

Teesien naulaaminen ja julkistaminen toivat esiin myös sen, että vanhemmat luottavat siihen tukeen, jota seurakuntien lapsi- ja perhetyö heille antaa. Teidän työllänne on heidän, kotien ja muiden kasvattajien vankka tuki.

LAPSUUDEN ARVO

Teesien naulauksen takana oli hyvin yksinkertainen ja hyvin kristillinen perusviesti: Jokainen ihminen on Jumalan luoma. Jokainen ihminen on ainutkertainen ja ainutlaatuinen. Jokainen ihminen on Jumalan rakastama, toivoma ja hyväksymä.

Kirkon lapsi- ja perhetyön suurin uhka on se, että näkemyksemme ihmisestä maallistuu. Että ihmisestä tulee väline, että hän on arvokas vain niin kauan kuin hän pärjää ja tuottaa. Ja tätä pärjäämistähän mitataan jo arvioimalla yhä pienempiä lapsia erilaisin testein.

Kun pärjäämisestä tulee kaiken mitta, muuttaa se myös näkemyksiämme kasvatuksesta ja sen päämääristä. Esimerkiksi näkemys siitä, kuka tai millainen on vahva lapsi, muuttuu. ”Aiemmin vahva lapsi oli sellainen, joka kestää pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Nykyisin vahva lapsi tarkoittaa lasta vailla omaatuntoa – lasta, joka porskuttaa elämässä eteenpäin, ei välitä muista eikä tunne sääliä. Syyllisyys ja tekojen katuminen ovat nykyaikana heikkouden merkkejä!” Näin pelkistää näkemyksensä suomalaisen yhteiskunnan kasvatusihanteesta professori Liisa Keltikangas-Järvinen.

Meidän, lasten ja aikuisten, suojamme on näihin päiviin asti ollut kristillisestä uskosta nouseva sakraali ihmiskuva: ihminen, Jumalan luoma ja lunastama, on pyhä olento. Jos alamme nähdä toisemme vain asioina muiden asioiden joukossa, kohteina, jotka voidaan vaihtaa, olemme menettäneet paljon kallisarvoista uskostamme ja elämästämme.

Lapsiperheet yhteiskunnassamme

Tämän vuoksi meille on herkkä sydämen asia se, millainen on lasten ja lapsiperheiden asema yhteiskunnassamme nyt ja tulevaisuudessa. Reagoimme uhkatekijöihin mieluummin yliherkästi kuin olemme välinpitämättömiä asiasta. Haluamme tukea primaarisia kasvattajia, koteja ja vanhempia. Uskon, että jokainen vanhempi haluaisi olla hyvä vanhempi. Monen kohdalla vain työelämän kiireet ja paineet, sekä ajan henki uhkaavat lasten turvallista kasvuympäristöä kotona. Perheiden hajoamisen suuri määrä kertoo osaltaan individualismin ja yksilön vapauden kohtuuttomasta korostuksesta. Sitoutuminen puolisoon ja perheeseen, uskollisuus ja vaivannäkö perheen puolesta on jäänyt liian vähälle huomiolle.

Uusimpien tutkimusten mukaan lasten huonovointisuus ei liity suoranaisesti perheiden sosiaaliryhmään, tulotasoon tai yksinhuoltajuuteen. Ongelmien perimmäisinä syinä ovat usein lasten yksinjääminen ja yksinäisyys. Lapsilla on liian vähän aikaa olla saman, pysyvän aikuisen kanssa.

Aikuisten ajanpuute, kiire, johtuu sekä asenteista että yhteiskunnallisista tekijöistä. On hyvä, että perhe- ja työelämän yhteensovittamiseksi on yritetty tehdä uudistuksia. Näyttää kuitenkin siltä, että työelämässä vähiten joustojen mahdollisuuksia on niillä, joille se olisi tärkeintä, eli nuorilla naisilla ja yksinhuoltajavanhemmilla. Joustoja ovat osanneet vaatia parhaiten ne tahot, jotka jo muutenkin pitävät huolta vanhemmuudestaan.

NYKYISYYS JA TULEVAISUUS PERINTEISTEN TYÖMUOTOJEN NÄKÖKULMASTA

Kirkon omalla lapsi- ja perhetyöllä on pitkät perinteet, jotka kantavat edelleen hyvin. Tuoreimman kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan niin seurakuntien perhetyö, aamu- ja iltapäivätoiminta kuin pyhäkoulutyökin vain voimistuivat vuosina 1999–2003. Suosittuja ovat myös lasten musiikkikerhot, vaikka erilaiseen kuoro- ja musiikkitoimintaan osallistuvien lasten määrää on mahdotonta sanoa, koska tilastoihin merkityistä kuorolaisista ei voi erotella erikseen lapsia.

1,2 miljoonaa vuosittaista käyntiä perhekerhoissa kertoo, että kirkkomme lapsi- ja perhetyö on pystynyt kehittämään uuden matalan kynnyksen toimintamuodon, joka vastaa kotien tarpeisiin. Uskon, että maassamme on lukuisia pienten lasten äitejä, jotka voivat rehellisesti sanoa seurakunnan kerhon olleen heille merkittävä jaksamisen tuki.

Seurakuntien aamu- ja iltapäiväkerhoissa käy nyt yli 17 000 koululaista, ja on todennäköistä, että työn osuus seurakuntien toiminnassa kasvaa entisestään. Siihen on myös kirkossamme panostettava. Samoin meidän kannattaa selkeyttää aamu- ja iltapäivätoiminnan merkitystä kasteopetuksen toteuttajana.

Pyhäkoulu on koko maan tilastojen perusteella lisännyt suosiotaan, vaikka alueittain on myös vähentymistä. Se kertoo toimintamuodon vahvuudesta – pyhäkoululaisia on nyt 66.000. Se ei ole vain menneisyyden työmuoto, mutta sen kehittämiselle on annettava resursseja. Kodeille olisi löydettävä uusia pyhäpäivän viettomahdollisuuksia ja tuettava myös viestinnällisesti kuvaa tässä päivässä kiinni olevasta pyhäkoulusta.

Päiväkerholaisten osuus 4–6-vuotiaiden ikäluokasta on viimeisen 10 vuoden aikana pienentynyt, mutta siltikin seurakunnan päiväkerhossa käy edelleen joka toinen 4–5-vuotias ja päiväkerholaisia on yli 70.000. Lisäksi päiväkerhotyön järjestämät erityistilaisuudet ovat kasvattaneet sekä suosiotaan että kävijämääriään. Jäänkin kysymään, onko kehittämisessä tullut se aika, jolloin taas määrän sijasta panostetaan laatuun, toisin sanoen vahvistetaan päiväkerhoa nimenomaan kasteopetuksen toteuttajana?

Kaiken kaikkiaan seurakuntiemme lapsi- ja perhetyö kokoaa vuosittain n. 200 000 lasta ja aikuista. Käyntejä eri tilaisuuksissa on arviolta n. 13 miljoonaa. Tämä on todella paljon, sillä esimerkiksi jumalanpalveluskäyntejä on vuodessa 7,2 miljoonaa ja ehtoolliselle osallistui vuonna 2003 2,5 miljoonaa kävijää.

Tiedämme kaikki myös sen, ettei seurakuntien perinteiseen toimintaan osallistuvien määrä edes kerro kaikkea kirkon toiminnan tavoittavuudesta. Merkittävä osa työtä tehdään nykyään verkostoyhteistyönä. Esimerkiksi 83 prosenttia seurakunnista ilmoittaa järjestävänsä päiväkotilapsille jumalanpalveluksia ja kirkkohetkiä. Yleensäkin yhteydet päivähoitoon ovat vahvistuneet. Hyvän perustan tälle yhteistyölle antaa Vasu, Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet.

Muuttuvan uskonnollisuuden HAASTEET

Entä sitten usko ja uskonnollisuus? Siitä hyvän kuvan antaa muun muassa laajaan tutkimusaineistoon perustuva, Kirkon tutkimuskeskuksen kokoama Moderni kirkkokansa -tutkimus. Sen mukaan suomalainen uskonnollisuus voi oikeastaan hyvin. Rukoilemisessa, hiljentymisessä ja Jumalaan uskomisessa – uskonnollisuudessa sinänsä – ei ole viimeisten 20 vuoden aikana tapahtunut olennaisia muutoksia. Sen sijaan osallistuminen seurakuntien elämään, kirkkoon kuuluminen ja lasten kastaminen ovat selvästi vähentyneet – vaikka ylivoimainen enemmistö pitää kirkkoon kuulumista itsestään selvänä.

Julkinen uskonnonharjoitus on meillä vähäistä, mutta yksityinen aktiivisempaa kuin Euroopassa keskimäärin. Yksityinen hengellisyys ja yhteisöllinen hengellisyys ovat hengissä, mutta ne eivät kohtaa toisiaan. Yksi kirkkomme suurista tulevaisuuden haasteista onkin löytää tapoja, joilla nämä kaksi voisivat rikastuttaa toisiaan.

Ajan ajattelutrendit, ne joista on käytetty nimitystä postmoderni ihminen, vaikuttavat myös siihen miten kirkkoon ja sen sanomaan suhtaudutaan. Nykyään ajatellaan aika paljon niin, että maailmassa, elämässä, todellisuudessa on paljon kaaosta ja irrationaalisuutta, jota kukaan ei pysty selittämään. On erilaisia selityksiä, erilaisia totuuksia, joista kukin voi valita omansa. Entistä useammin olemme neuvottomia elämän käänteiden kohdalla.

Monikulttuurisuuden ja totuuksien kirjavuuden aikana varsinkin lapset tarvitsevat sitä totuutta, johon tarttua. ajelehtiminen elämän merellä on pelottavaa ja turvatonta. turvallinen luja kallio on kuin turvan tuoja. Sellaisen etsimisessä ja kertomisessa ja antamisessa on kirkon lapsityön suuri tehtävä.

Seuraavassa tahdon nostaa esille muutamia painotuksia ja kehityslinjoja, jotka näen jo vastauksiksi nykyisen ja tulevankin ajan haasteille kirkkomme lapsi- ja perhetyölle. Ne ovat samalla linjauksia koko kirkollemme.

LAPSI ESIKUVANA

Jeesuksen ensimmäiset opetuslapsetkin olivat aikanaan huolestuneita tulevaisuudestaan. Tästä kertoo Markuksen evankeliumin teksti:

He saapuivat Kapernaumiin. Kotiin tultuaan Jeesus kysyi opetuslapsilta: ”Mistä te matkalla keskustelitte?” He olivat vaiti, sillä he olivat väitelleet siitä, kuka heistä oli suurin. Jeesus istuutui, kokosi kaksitoista opetuslastaan ympärilleen ja sanoi heille: ”Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija.” Sitten hän asetti heidän keskelleen lapsen, otti hänet syliinsä ja sanoi: ”Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Ja joka ottaa minut luokseen, ei ota minua, vaan sen joka on minut lähettänyt.”(Mk. 9:33–37)

Jeesus nostaa keskeiseksi lapsen, ei opetuksen kohteena vaan subjektina, joka pelkällä olemuksellaan vastaa oppilaiden kysymykseen suuruudesta. Opetus- ja oppimistilanteessa tapahtuu täydellinen suunnan muutos: ensimmäisen tulee olla viimeinen, vähäisimmän suurin. Lapset ensin, tässäkin.

Jeesuksen aikaisessa kreikkalais-roomalaisessa ja juutalaisessa yhteiskunnassa lapsi oli aina ja kaikkialla vastaanottava osapuoli. Tarkoitus oli muokata lapseen sisältyvä ”raaka-aine” täydelliseksi ihmiseksi tai kasvattaa lapsi liiton kansan pienenä ja kehittymättömänä jäsenenä Herran pelkoon ja tuntemiseen. Ottaessaan lapsen syliinsä ja asettaessaan hänet opetuslastensa keskelle Jeesus sanoo, että lapsessa ovat läsnä hän itse ja jopa Jumala.

Niin kuin ensimmäisille opetuslapsilleen ehdottaa Kristus meillekin täyskäännöstä: lakatkaa etsimästä suurinta ja huomatkaa sen sijaan pienin. Kirkko, joka kiinnittää katseensa siihen, mikä on pientä, siihen mikä uhkaa syrjäytyä, on vahva kirkko.

VIISI AISTIA – KOKONAINEN IHMINEN

Vietämme parhaillaan ekumeenista juhlavuotta Kirkko Suomessa 850 vuotta. Sen lasten osuus, joka huipentuu Kotikirkkoviikkoon 20.–27.11 on saanut nimekseen Kotikirkko tutuksi viidellä aistilla. Ymmärrän tämän niin, että Kotikirkkoviikon toteutuksessa on lähdetty liikkeelle lapsen tavasta oppia ja havainnoida: hän kokeilee, tekee löytöjä kaikilla aisteillaan, tunteillaan, vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Kyse on pedagogiikasta, jossa ihminen nähdään kokonaisvaltaisesti.

Kirkon lapsi- ja perhetyön lähtökohta on Jumalan läsnäolo maailmassa ja Kristuksen läsnäolo sanassa ja sakramenteissa. Kun ihminen avautuu tälle Pyhän läsnäololle kaikilla aisteillaan, syntyy vuorovaikutus. Tällä tavoin voi kirkkomme kasvaa näkemisen, kuulemisen, liikkeen ja ihmettelyn tilaksi, jossa avautuu ovi Pyhän kohtaamiselle.

Käsite kirkkopedagogiikka oli vielä muutama vuosi sitten kirkossamme tuntematon, mutta nyt näyttää siltä, että viimeistään Kotikirkkoviikon kautta se leviää kaikkialle. Uskon, että kirkkopedagogiikalla ja ihmisen näkemisellä kokonaisena viiden aistin olentona ei ole merkitystä ainoastaan lapsityössä vaan kaikessa kirkkomme työssä. Sen, mikä nyt jo kasvaa lapsityössä, tulisikin saada levitä kaikkialle kirkkoomme.

SUUREN KERTOMUKSEN KERTOMINEN

Yksi kirkkomme lapsi- ja perhetyön vahvuuksista on ollut elävä Raamatun kertomusten kertominen. Sen, että ihminen nähdään viiden aistin olentona, ei pidä ohentaa Raamatun esilläpitoa ja kertomista. Päinvastoin: Raamatun tutkimisella tulisi olla omassa elämässämme entistä merkittävämpi sija ja Raamatun kertomisen tulisi olla keskeinen osa tulevaisuudenkin lapsi- ja perhetyötä. Samalla on kuitenkin pohdittava, miten Raamatun kertomuksia tulisi tässä ajassa lähestyä, miten niitä tulisi kertoa.

Tämän Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kirkkoherra Jukka Keskitalo kirjoitti viime vuotisessa papiston synodaalikirjassa mielenkiintoisen artikkelin: ”Raamattu kirkon Kertomuksena, Raamatun totuusvaatimus valistuksen jälkeisessä postmodernissa maailmassa.” Hän painottaa siinä mm. sitä että monikulttuurisessa maailmassa kristillinen kirkko ei voi enää lähteä siitä olettamuksesta, että sen Kertomus on totuuskertomus kaikille, mutta kristinuskon Kertomus ihmisestä, maailmasta ja Jumalasta on totuuskertomus, jonka varaan siihen sitoutunut yhteisö, kristillinen kirkko, rakentaa elämänsä.

Raamattu on edelleen tulevaisuudessakin se kertomus, johon koko kasvatuksemme perustuu ja josta on ammennettava se elämänviisaus, jota kirkko on jakamassa.

MONIMUOTOINEN JUMALANPALVELUSELÄMÄ

Kuten jo aiemmin mainitsin, seurakunnan kokoavan toiminnan kävijämäärät pienenevät ja että yksityisen spiritualiteetin ja yhteisöllisen spiritualiteetin välille tarvitaan sillanrakennusta.

Lapsityössä ja sen tekijöissä on paljon sellaista osaamista ja lähelle tulemista, jota kirkkomme juuri nyt tarvitsee. Uskon, että yksi sillan peruspilareista nousee siitä, kun seurakunnassa yhdistetään lapsityön, papiston sekä kirkkomuusikoiden osaaminen ja yhteisen etsinnän pohjalta ryhdytään toteuttamaan perhemessuja. Vauvakirkko, joka kutsuisi koolle kaikki vuoden aikana kastetut vanhempineen, kummeineen ja isovanhempineen, olisi papistollekin erinomainen tilaisuus tavata uudestaan kastettuja ja heidän läheisiään. Tuore Kansanlaulukirkko, joka on täällä ollut esillä ja joka herättää jo nyt kiinnostusta ja uteliaisuutta, voisi tuoda kirkkoon ihan uusiakin kävijöitä.

On myös muistettava, että verkostoyhteistyössä toteutettuihin joulu-, pääsiäis- ja kevätkirkkoihin osallistuu vuosittain huomattava määrä lapsia ja nuoria. Niidenkin eteen on koko ajan tehtävä työtä.

SUKUPOLVIEN KETJU

Moderni kirkkokansa -tutkimus kuvaa uskonnon merkityksen ketjuksi, joka tekee yksittäisestä ihmisestä yhteisön jäsenen. Yhteisö kokoaa yhteen aikaisemmat, nykyiset ja tulevat jäsenet. Sen identiteetin ja olemassaolon perusta on traditio, kollektiivinen muisti tai kuten nykyään usein sanotaan – hiljainen tieto.

Suomalaisessa yhteiskunnassa kristillinen usko säilyttää ja siirtää merkittävää koko kansakunnan yhteistä perintöä. Sen siirtäminen sukupolvelta toiselle on suomalaisen yhteiskunnan olemassaolon edellytys. Ilman oman kulttuuriperinteen ja uskonnon tuntemusta on vaikea elää moniarvoisessa maailmassa.

Nyky-yhteiskunta korostaa yksilön oikeutta ja kykyä luoda itsenäisesti oma maailmankuvansa ja arvomaailmansa. Mutta ne eivät synny tyhjästä. Lapset tarvitsevat rakennusaineita elämänkatsomuksensa hahmottamiseen.

Onkin syytä kysyä, miten uskonnollinen traditio siirtyy sukupolvelta toiselle. Erityisen tärkeänä pidän tässä isovanhempien osuutta. He siirtävät perinteitä merkittävällä tavalla, ja meidän tulisi kirkkona löytää tapoja, joilla heitä tuemme. Ehkä aivan erityistä tukea tarvitsevat ensimmäistä lastaan odottavat vanhemmat ja heidän ensimmäistä kertaa isovanhemmiksi tulevat vanhempansa.

Sisällöllisesti erityisen tärkeää on iltarukousperinteen siirtäminen, kirkkovuoden juhlien tunteminen sekä keskeisten hengellisten laulujen ja virsien oppiminen.

Tulevaisuuden painopisteitä

Uskon, että lapsi- ja perhetyö tulee yhä monipuolisemmaksi ja sen työkenttä laaja-alaistuu. Tällaiset muutokset eivät ole uhka vaan mahdollisuus uusien aikaan sopivien toimintojen etsimiseen ja niihin panostamiseen.

Uskon myös, että laadun merkitys korostuu. Tähän saakka on lapsi- ja kasvatustyötä mitattu lähinnä määrällisillä, kvantitatiivisilla mittareilla. Entistä tärkeämpää on se, että laatu on korkea. Hyvällä laadulla tarkoitan selkeää, turvallisuutta tuovaa kristillistä sisältöä, joka ohjaa hyvään, luottavaiseen Jumala-suhteeseen. Kristillinen spiritualiteetti on sittenkin meidän valttimme jatkossa. Uskon ja toivon, että esimerkiksi koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminta profiloituu aiempaa selvemmin kristilliseksi.

Samalla lapsi- ja perhetyön diakoninen ulottuvuus on enemmän esillä. Yhteistyö diakoniatyöntekijöiden kanssa korostuu. Esimerkiksi riittävän varhainen vaikuttaminen lasten ja heidän perheidensä ongelmiin edellyttää tätä.

Yhteiskunnan heikoimmat ja pienimmät ovat seismografi, joka rekisteröi ja paljastaa sellaisetkin murtumat ja repeämän alut, joita ei muuten huomata. Nyt seismografi osoittaa, että osa hyvinvointiyhteiskuntamme lapsista ja nuorista voi todella huonosti.

Miten meidän tulisi kirkkona reagoida siihen, että erityistä tukea tarvitsevien tai niin sanottujen vaikeiden lasten määrä kasvaa seurakuntien toiminnassa, eniten ehkä pienten koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminnassa?

Kun kiinnitämme erityistä huomiota vaikeisiin lapsiin, ajattelemme niitä häiriöitä, jotka vaivaavat meitä aikuisia: aggressioita, meluisuutta, tottelemattomuutta tai ylenmääräistä vilkkautta. Professori Tuula Tamminen, joka viime vuonna julkaisi kirja lasten arvostuksesta Suomessa nimeltä ”Olipa kerran lapsuus”, on kiinnittänyt huomiota siihen, että yksin jäävää, hiljaista lasta ei juurikaan huomata. Lasten yleistyvät masennukset jäävät usein sivuun, vaikka niiden määrän kohoaminen on lapsipsykiatrien parissa herättänyt huolestumista.

Tulisiko meidän siis edetä kahdella linjalla: yhtäältä vahvistaa yhteistyötä muiden osaajien ja ammattilaisten kanssa, toisaalta kiinnittää määrätietoisesti huomiota lapsi- ja perhetyön resursseihin, niiden määrään ja laatuun?

Ne teistä, jotka ovat katselleet nelivuotiskertomusta Kirkko muutosten keskellä, tietävät, että kirjan kannessa on kuva arkkipiispasta lapsijoukon ympäröimänä. Pienen pojan käsi on olkapäälläni, siunaavana, niin uskon. Toinen lapsi nojaa polveeni ja käteni on tukemassa häntä kainalosta, toinen käteni yhdessä parin tytön kanssa nostaa esille teesejä lapsuuden ja vanhemmuuden puolesta. Toivon, että se kuvaa kirkkoa muutoksen keskellä, mutta myös huomisen kirkkoa. Siinä päättäjät ja johtajat antavat tukensa lapsille ja heidän asialleen, mutta lapset itse ovat tuomassa kirkolle siunausta ja olemassaolollaan muistuttavat, että lapset ensin.

Teitä katsellessani uskon, että kirkon lapsi- ja perhetyön tulevaisuus - ja sitä kautta myös koko kirkon tulevaisuus – on hyvissä käsissä, näkijöiden ja tekijöiden käsissä. Huomisen kirkko on jo nyt läsnä lapsi- ja perhetyössä, tulevaisuuden kirkko kasvaa lapsi- ja perhetyössä.