Jukka Paarma KOKO KIRKON LÄHETYS
Puhe Japanin-lähetyksen 100-vuotisjuhlassa Turun Lutherin kirkossa 21.10.2000
Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kastelevat maan, joka hedelmöityy ja versoo ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän, niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän. Jes. 55:10-11
Tänä vuonna ja erityisesti kuluvana syksynä meillä on erinomaisen hyvä syy muistella Japanin-lähetyksen vaiheita. Sata vuotta sitten tuo toiminta pääsi monien valmisteluvaiheitten jälkeen alkamaan. Tarkalleen vuosisata sitten, tähän aikaan lokakuussa vuonna 1900 ensimmäiset Japanin-lähetit olivat matkalla asemapaikkaansa. Pastori A.R.Wellroos perheineen ja neiti Esteri Kurvinen olivat lähteneet matkalle syyskuun lopussa, jolloin astuivat laivaan Hangon satamassa. Japaniin he saapuivat joulukuun ennätettyä jo lähes puoliväliin.
Japanin työn vaiheista on paljon puhuttu ja kirjoitettu, työhän ei ollut missään nimessä helppoa, ei aluksi eikä myöhemminkään. Suomalaisen lähetystyön yhtenä osana SLEY:n työ Japanissa on sillä tavoin omaleimaista, että se herättää monia mielenkiintoisia ajatuksia, jotka koskevat lähetyksen sisältöä, strategiaa ja sen asemaa kirkossa.
Miksi Evankeliumiyhdistyksen ensimmäiseksi omaksi lähetyskentäksi valittiin juuri Japani? Historiankirjoitus muistaa tämän kysymyksen kohdalla etenkin Johannes Bäckin lausumat viisaat sanat: "Japani johtaa idän kansoja - Japani Kristukselle". Tässä oli strategiaa. Se oli samaa strategiaa, jonka mukaan jo apostoli ja heidän ensimmäiset seuraajansa lähtivät rohkeasti ja lähetysintoa puhkuen maailmaa valloittamaan. Metropolit, kaupungit, kulttuurin keskukset olivat tärkeimpiä kohteita. Niistä vaikutus leviäisi ympäristöön. Japanin valitseminen oli rohkea teko, mutta samalla aidon apostolisen ajattelutavan mukainen.
Nyt sata vuotta myöhemmin on saman strategian merkitys ehkä entistäänkin ajankohtaisempi. Silloin kun halutaan viedä kallis sanoma Kristuksesta mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti kaikille maailman kansoille, ovat tärkeimpinä kohteina ne, missä ihmisiä on paljon ilman tietoa Vapahtajasta, missä on taloudelliset ja kulttuuriset painopistealueet, toisin sanoen missä on vaikutusvaltaa. Aasian valtavat kansanpaljoudet sekä sen nouseva taloudellinen ja kulttuurinen mahti ohjaavat näköaloja edelleen paljolti sinne. Sen rinnalle tulevat kaupungit ja etenkin suurkaupungit kaikkialla, myös Euroopassa, joissa erilaisten uskontojen ja aatteiden kilpajuoksu on kiivaimmillaan ja joissa nykyajan epäjumalat, rahan suunnaton valta ja siveettömyyden ja päihteiden riehakas leviäminen ovat mahtavimmillaan. Tietenkin kuvaan tulevat myös tiedotusvälineet, jotka ehkäpä tehokkaammin kuin mikään muu muokkaavat ihmisten maailmankatsomusta ja arvoja niin kehittyneissä kuin kehitysmaissakin.
Samalla kun kristikunnan on opittava entistä paremmin käyttämään esim. massatiedotusvälineitä, muistamme kuinka työn keskeisenä metodina on lähityö, henkilökohtainen työ. Sanoma maailman Vapahtajasta ja syntien anteeksiantamuksesta kulkee ennen kaikkea henkilökohtaisella tasolla, sydämestä sydämeen. Siten ihmisten kohtaaminen ja tavoittaminen yksilöinä säilyttää aina tärkeän paikkansa lähetystyön käytännössä.
Japanin-lähetyksen erikoisuuksiin on kuulunut se, että täällä Suomessa se on herättänyt ehkä Israelin-lähetyksen ohella eniten ymmärtämättömiä vastaväitteitä. Kun lähetystyötä tehdään maassa, jossa on jo oma korkea kulttuuri ja hyvä elintaso, on monille ollut käsittämätöntä, miksi sinne lähetetään lähetystyöntekijöitä. Tässä lähetystyön ominaislaatu, sen ydin korostuu. Se ei ole länsimaisen kulttuurin tai elintason viemistä niistä osattomille kansoille. Lähetys on viestiä Jumalan rakkaudesta Kristuksessa, sanomaa maailman sovituksesta, Vapahtajasta, joka kutsuu omikseen kaikkia kansoja. Sitä ilman eläviä ihmisiä on yhtä hyvin sademetsien viidakoissa kuin metropolien ja taloudellisen yltäkylläisyyden keskellä.
Lähetyksen ja kansainvälisen diakonian keskinäinen suhde on aina ollut yksi keskeisiä lähetykseen liittyviä kysymyksiä.. Useimmiten tämä kysymys on noussut täällä kotikentällä, teoreettisena ja periaatteellisena pohdintana. Käytännön lähetystyössä näiden kahden yhteenkuuluminen on ollut itsestään selvyys. "Sydämin, suin ja kätten töin, toimeen jo kiiruhtakaamme " on laulettu ja ajateltu. Herrasta todistetaan niin usein muulla tavoin kuin saarnaamalla, nomittäin rakastaen ja palvellen , vaikka itse saarna, tai sanoisinko Kristuksesta kertominen on työn kokonaisuudessa luovuttamaton asia.
Lähetyksen ja kansainvälisen diakonian yhteyden kehittäminen myös täällä kotimaassa on ajankohtainen asia. Se tarkoittaa yhtäältä lähetysjärjestöjen ja Kirkon ulkomaanavun keskinäisen yhteyden kehittämistä, toisaalta diakonian ja lähetyksen voimien koordinointia ja yhteisen näyn selventämistä paikallisissa seurakunnissa. Tästä asiasta on kirkossamme hiljakkoin valmistunut asiakirja nimeltä "Koko kirkon missio", jossa on hahmoteltu suuntaviivoja organisatoriseksi ja sisällölliseksi yhteistyön kehittämiseksi.
Mainitussa asiakirjassa on pääasiana kuitenkin eräs toinen kysymys, joka sekin liittyy läheisesti Evankeliumiyhdistyksen Japanin-lähetyksen esiin nostamiin aiheisiin. Japanin- lähetys lähti aikanaan liikkeelle leimallisesti yhdistyksen työnä. Vaikka itse järjestö SLEY oli selkeästi kirkollinen, tahdottiin lähetys pitää selvästi ns. omana työnä. Ajatus siitä, että lähetystyö olisi kirkon ja sen seurakuntien työtä oli siihen aikaan aika vieras niin yhdistyksen kuin kirkonkin puolella.
Sadan vuoden aikana on tässä asiassa ajattelu edennyt. Lähetys nähdään nyt nimenomaan yhtenä kirkon omana perustehtävänä, ei vain eräiden lähetysystävien, lähetystyön harrastuksekseen erityisesti ottaneiden kristittyjen toimintana. Se, miten kirkko nyt näkee lähetyksen perustehtävänään, näkyy useissa tärkeissä asiakirjoissa. Esimerkiksi yhdessä viime aikojen merkittävimmistä ekumeenisista asiakirjoista, Porvoon julistuksessa todetaan painokkaasti kirkon olevan apostolinen ja sen mukana lähetystyötä tekevä kirkko. Apostolisuus määritellään suunileen siten, että sen voidaan sanoa sisältävän kaksi tekijää, uskollisuuden apostoliselle traditiolle ja uskollisuuden lähetystehtävälle.
"Uskontunnustuksessa kirkko tunnustaa olevansa apostolinen. Kirkko elää katkeamattomassa perinnössä, joka on lähtöisin apostoleista ja heidän julistuksestaan. Sama Herra, joka lähetti apostolit, on jatkuvasti läsnä kirkossa. Henki varjelee kirkkoa apostolisessa traditiossa siihen asti, kunnes historia saa täyttymyksensä Jumalan valtakunnassa. Apostolinen traditio merkitsee apostolien kirkon pysyvien tunnusmerkkien säilymistä: todistusta apostolisesta uskosta, evankeliumin julistusta ja tuoretta tulkintaa, kasteen ja ehtoollisen toimittamista, kirkon viran velvollisuuksien siirtämistä uusille ihmisille, yhteyttä rukouksessa, rakkaudessa, ilossa ja kärsimyksessä, sairaiden ja puutteessa olevien palvelemista, yhteyttä paikallisten kirkkojen kesken ja niiden lahjojen jakamista, jotka Herra on kullekin antanut. Kirkolla on tänään, kuten oli apostoleillakin, vastuu julistaa evankeliumia kaikille kansoille... Kirkko on kutsuttu olemaan uskollinen ohjeelliselle apostoliselle todistukselle Herransa elämästä, kuolemasta, ylösnousemuksesta ja korottamisesta. Kirkko saa tehtävänsä ja voiman täyttää tehtäväänsä lahjana ylösnousseelta Kristukselta. Tällä tavalla kirkko on apostolinen kokonaisuutena." (Porvoon yhteinen julkilausuma, ss. 28-29).
Uusi kirkkolaki tuli voimaan vuonna 1994. Siinä on heti tunnustuspykälän jälkeen määritelty kirkon tehtäväksi tunnustuksensa mukaisesti "julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi" (Kirkkolaki 1 luku,). Sanan ja sakramenttien jakamisen ohella esille nostetaan kaksi perustehtävää, kristillisen sanoman levittäminen ja lähimmäisenrakkauden toteuttaminen, lähetys ja diakonia. Kirkkolain 4. luvun alussa seurakunnan keskeisten tehtävien joukossa mainitaan diakonia ja lähetys.
Kirkkojärjestyksen 4. luvussa seurakunnan lähetystyö määritellään seuraavasti: "Seurakunnan ja sen jäsenten tulee edistää lähetystyötä, jonka tarkoituksena on evankeliumin levittäminen niiden keskuuteen, jotka eivät ole kristittyjä. Toiminnasta määrätään tarkemmin kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston hyväksymässä lähetystyön johtosäännössä."
Se, että lähetys on näin noussut kirkon perustehtäväksi myös säädösten ja ohjesääntöjen tasolla, ilahduttaa jokaista lähetyksen ystävää. Kirkko, joka ei ole lähetystyötä tekevä kirkko, ja joka ei pyri levittämään evankeliumin aarretta kaikkeen maailmaan Herramme käskyn mukaisesti, on hengellisesti näivettyvä kirkko.
Mikä on sitten lähetysjärjestöjen asema tulevaisuudessa. Mainitussa asiakirjassa "Koko kirkon missio" on hahmoteltu mallia, jossa kirkon ns. viralliset lähetysjärjestöt säilyttäisivät edelleen nykyisen asemansa, mutta niiden yhteistyötä toistensa, kirkon lähetystyön keskuksen ja kirkon ulkoasiainneuvoston kanssa samoin kuin Kirkon ulkomaanavun kanssa lisättäisiin. Näkisin tämän tulevaisuuden mallina ja sellaisena periaatteena, jolle menestyksellinen lähetystyö kirkkomme piirissä voidaan jatkossakin rakentaa. Lähetysjärjestöjen itsenäisyyttä ja toimintamahdollisuuksia ei tule heikentää, eläviä oksia ei tule katkoa. Järjestöt ovat kirkon toimivia käsiä. Samalla ymmärrämme, että pohjimmaltaan lähetys ei voi olla irrallaan kirkosta ja siitä kristittyjen yhteisöstä ja yhteydestä, jota kirkko ja kirkot toiminnallaan ilmentävät ja edistävät.
Kun sain kesällä Japanin-lähetyksen juhlavuoden merkeissä lähettää tervehdyksen Evankeliumiyhdistykselle, liitin sen aluksi lukemaani profeetan sanaan. Se kertoi Jumalan sanasta, joka "ei tyhjänä palaja vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän" (Jes 55:11). Tämä sana on monin tavoin eletty todeksi lähetystyössä, myös Japanin-lähetyksessä, silloinkin kun ihmissilmin on vaikea nähdä hedelmien kypsymistä. Se korostaa, että työn tulokset ja saavutukset eivät ole meidän ihmisten käsissä. Työn siunaa ja uskon herättää Jumalan Pyhä Henki. Hän toimii sanansa kautta. Meidän, kirkon ja lähetysjärjestöjen tehtävä on pitää sanaa esillä, sanaa, jossa on voima ja joka on pelastukseksi koko maailmalle. Meiltä odotetaan uskollisuutta sanoman lähettämisessä. Herra pitää kyllä huolen, ettei se palaa tyhjänä.