Loppiaispäivän Uuden testamentin lukukappale ja samalla saarnateksti on Ef. 3: 2-9
Minulle, kaikista pyhistä vähäisimmälle, on annettu se armo, että saan julistaa kansoille sanomaa Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta ja ilmoittaa sen pyhän suunnitelman, jonka Jumala, kaiken luoja, on ikiajoista asti pitänyt salaisuutenaan. Ef. 3: 8-9
Teksti on osa kirjeestä, jossa Herran apostoli esittäytyy seurakunnalle. Hän kertoo, mikä hän oikein on miehiään, ja samoin hän tekee selkoa tehtävästään: Mikä on se viesti, uutinen, sanoma, jota hän julistaa.
Voi olla, että teidän mieliinne jäi päällimmäiseksi Paavalin ylenmäärin nöyrä esittäytyminen: "Minä, kaikista pyhistä vähäisin." Kun uskovia kristittyjä siihen aikaan nimitettiin pyhiksi, hän tarkoitti olevansa kaikista veljistä ja sisarista vähäisin.
Tämän määritelmän ovat sittemmin monet raamatunlukijat ja sananjulistajat ottaneet käyttöön ja soveltaneet sitä itseensä. Vaikka he usein ovatkin olleet vilpittömiä, on se toisten korvissa kuulostanut useimmiten tekopyhältä nöyristelyltä. "Veljistä vähäisin" tai niin kuin sama apostoli toisissa yhteyksissä sanoi: "Syntisistä suurin".
Tästä huolimatta en voi olla viittaamatta siihen, että juuri nyt - tänään tällä paikalla, kaikkien näiden juhlavuuksien keskellä - saarnaajan sisimmän tuntuu vallanneen sama vähäisyyden tunto. Ajattelen, että Paavalilla se tunto nousi siitä, kun hän sijoitti oman persoonansa sen näyn ja valtavan tehtävän eteen, johon hänet oli kutsuttu.
Mutta ei meistä kukaan ole sillä tavalla apostolin työn jatkaja, että voisi katsoa itselleen kuuluviksi juuri hänen tehtävänsä ja hänen sisimmät tunteensa. Apostolin työn jatkajia olemme me yhdessä, kirkkona, kristikuntana. Sen osaan kuuluu olla vähäisenä tässä maailmassa, vastustettuna, halveksittuna ja pilkattunakin. Ellei sellaista tuntoa apostoliseksi itseään sanovalla kirkolla ole, kirkko voisi mennä itseensä ja tutkia, julistaako se samaa sanomaa kuin apostoli, pitääkö se esillä sanoin ja teoin sitä mikä on tämän maailman viisaiden silmissä pahennus ja hullutus, ristin evankeliumia.
Kirkon osana on siis olla tämän maailman silmissä vähäinen. Toisessa yhteydessä Paavali sanoi, että meille on annettu hoidettavaksi aarre, mutta että se aarre on saviastioissa. Se onkin hyvä kuva kirkosta. Halpatekoisissa ja helposti särkyvissä astioissa, toisin sanoen tavallisten, puutteellisten ja monella tapaa viallisten ihmisten hoidettavaksi ja esille tuotavaksi on annettu oikea aarre.
Siksi Paavali, veljistä vähäisin, julisti sanomaansa pelkäämättä ja voimakkaasti. Siksi tänään kirkkomme veisaa, kuten äsken teimme: "Voimaasi tahdon julistaa ja kiittää armostasi."
Aarre, aarre on se, mikä apostolilla ja hänen seuraajallaan on julistettavana. Paavalilla oli tekstissä kaksi termiä, joihin hän kiteytti sanottavansa: Jumalan salaisuus ja Kristuksen tutkimaton rikkaus.
Suomalaiseen kristilliseen perinteeseen on aina kuulunut puhe salatusta Jumalasta. Se tarkoittaa sitä, että sekä ihminen että Jumala on pantu omalle paikalleen. Jumalan teot, Jumalan tiet ja ajatukset ovat toisenlaiset, niin paljon korkeammat, etteivät ihmisen järki ja ymmärrys aina niitä tavoita. Ihminen on tarkoitettu kunnioittamaan ja palvelemaan häntä, mutta selittämään Jumalaa ja hänen tekojaan! Siihen meistä ei aina ole, vaikka kuinka sitä haluaisimme tai sitä meiltä vaadittaisiin koko Jumala-uskon mielekkyyden takeeksi.
Miten tässä maailmassa voi olla niin paljon pahaa? Miten Jumala, jos hän on kaikkivaltias, sen sallii. Tai miten me selitämme kysymyksistä ehkä vaikeimman, viattoman kärsimyksen, epäoikeudenmukaisuuden, väärintekijän menestymisen. Tai sodan ja diktatuurin julmuudessa kuoliaaksi piinattujen naisten ja lasten epätoivon ja tuskan huudot? Miten me selitämme tämän kaiken, jos kerran on Jumala, joka on kaikkivaltias ja hyvä? Siksi me sanomme: Salattu Jumala.
Mutta, jospa me osaisimmekin antaa järkeenkäyvästi ja kaikkia tyydyttävästi vastaukset näihin vaikeisiin kysymyksiin ja muihinkin mieltä askarruttaviin maailmankuvan ongelmiin. Silloin me osaisimme selittää Jumalan! Silloin meillä olisi sellainen Jumala, jota me ymmärtäisimme, jonka ajatuksellamme hallitsisimme. Siis ihmisen mittakaavoihin sopiva jumala. Sellainen jumala kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella.
Jumala, johon me uskomme ja tunnustaudumme, on taivaan ja maan Luoja, Isä ja Kaikkivaltias. Hän voi olla vain meidän ajatuksiemme, tietojemme, tietojenkäsittelyjärjestelmiemme, tieteen ja sen maailmankuvan tuolla puolen. Salattu Jumala.
Mutta se aarre! Aarre saviastioissa! Se on, että Jumala ei ole vain tuolla puolen, vaan myös täällä, aivan lähellä, koettavissa ja kosketeltavissa. Aarre on se, että yksi Jumalan suurimmista salaisuuksista on paljastettu ja se on ilmestynyt maailmalle. Loppiaisen vanha ja yhä monissa maissa käytössä oleva nimi., epifania, ilmestyminen tulee juuri tästä. Apostoli käytti nimeä "pyhä suunnitelma". Se oli suunnitelma ihmisten pelastumiseksi. Se oli nyt ilmestynyt. Apostolin oma kansa, Israelin kansa oli tähän saakka ymmärtänyt, että Jumala oli vain heidän Jumalansa ja että pelastus koskisi vain heitä.
Nyt oli Jumala itse paljastanut koko suunnitelmansa Kristuksessa ja näin se tekstimme mukaan kuului: "Muihin kansoihin kuuluvilla on sama oikeus perintöön kuin juutalaisillakin, he ovat saman ruumiin jäseniä ja heitä koske sama lupaus, kun evankeliumi on johtanut heidät Kristuksen Jeesuksen yhteyteen". (Ef. 3:6).
Sana pelastus on sisällöltään laaja, sen rinnalla Raamattu käyttää sellaisia sanoja kuin toivo, elämä, vapautus, terveys. Kaikki ne ilmaisevat sitä, että Jumalan tarjoama lahja, pelastus, merkitsee tervehdyttävää muutosta hyvään elämään jo täällä ajassa, samalla kun se tarjoaa vapautuksen syyllisyyden taakoista ja kuolemasta, noista synkistä mahdeista, jotka pimentävät elämämme taivaanrannan.
Ja tämä kaikki tarjotaan siis nyt kaikille kansoille, ei vain juutalaisille. Näihin apostolin tarkoittamiin muihin kansoihin kuulumme me suomalais-ugrilaisetkin, minkä joen mutkassa tai minkä veden varrella meidän esi-isämme sitten tuohon aikaan liikuskelivatkin. Jokaiselle, joka uskossa tulee Kristuksen Jeesuksen yhteyteen, se kuuluu.
Usko ymmärretään liian usein jonkinlaiseksi
ihmisen ominaisuudeksi, hänen jumalisuutensa asteeksi tai muuten suoritukseksi,
johon tavallinen Matti Meikäläinen ei tunne sen enempää
halua kuin kykyäkään.
Eikä ihme, sillä usko on jotain aivan muuta.
Se on merkillisellä tavalla kahden eri suuntaisen komponentin jännite.
Se on toisaalta turvautumista, annettuun lupaukseen ja lahjaan tarrautumista,
siitä kiinni pitämistä, elämän perusturvallisuuden
ytimenä.
Toisaalta usko on, tekisi mieli sanoa, seikkailu. Rohkea hyppy jonkin sellaisen varaan mikä ei näy. Usko on uskallusta elää, kulkea uusiinkin maisemiin, siksi että perusturvallisuus on olemassa.
Uutinen, aarre, jonka Kristuksen ilmestyminen toi maailmaan, on se, että hän ja hänen tutkimaton rikkautensa, eli se pelastuksen, hyvän elämän lahja, kuuluu nyt kaikille. Siis kaikille. Ei vain valituille, ei hurskaimmille, vaan jokaiselle joka ottaa lahjan vastaan, eli uskoo. Pääsyvaatimukset tähän kerhoon eivät sulje ketään pois.
Joskus kun itse olen epäillyt kelvollisuuttani Jumalalle tai kun olen saarnannut muille, minua on vahvistanut eräs Martti Lutherin sana. Se nimittäin kertoo yksinkertaisesti sen, kuka uskoo ja kenelle Kristuksen lahja kuuluu.
Sana on vanhan katekismuksen tutusta kohdasta, jossa Luther selittää ehtoollisen sakramenttia. Hän vastaa kysymykseen, kuka on kelvollinen ehtoollisvieras, koska monet ajattelivat, että sinne kelpaavat vain uskovaisimmat ja pyhimmät. Luther sanoo: "Kelvollinen ehtoollisvieras on se joka tarvitsee Kristusta". Ei muuta. Kelvollinen Herran luo on se joka tarvitsee Kristusta.
Joka tarvitsee! Muuta pääsyvaatimusta
ei aseteta! Kuka meistä vielä voisi katsoa olevansa kelvoton
tai ulkopuolinen Kristuksen tutkimattoman rikkauden tuoman lahjan osallisuuteen.