Toimiessani kirkkoherrana Turun tuomiokirkossa, kansallispyhätössämme, jouduin usein keskustelemaan siitä, mikä sopii kirkkoon ja mikä ei. Muistan kuinka ensimmäisen laajemman keskustelun herätti Vapahtajan kärsimystietä kuvaavan naamionäytelmän tuominen hiljaisen viikon ohjelmaan. Äänestäähän siitä piti vielä viime vuosikymmenellä. Sittemmin on keskusteltu näytelmästä laajemminkin, oopperasta, erilaisista musiikin muodoista ja tanssista.
Tänä päivänä on vanha kirkollinen keskustelunaihe siitä, onko tanssi syntiä, muuttunut kysymykseksi, millaiset ilmaisumuodot sopivat sakraalitilaan.
Jumalanpalveluksen kokonaisuudessa draama ja tanssi kuuluvat liturgisen ilmaisun piiriin. Siihen kuuluvat paitsi sana ja musiikki myös kuvat, esineet, vaatetus, värit, liturginen tila ja sen sisustus, ja nykyään taas entistä selvemmin eleet, asennot, liikkeet ja kulkeminen. Näihin liittyvät vielä hiljaisuus, valo ja pimeys, rytmi, aika ja tilanne.
Mistään uudesta ei ole kysymys. Kirkkodraamalla on kirkossa vuosisataiset perinteet ja kaikki oleelliset elementit löytyvät jo kirkkomme jumalanpalveluselämästä.
Reformaattori Martti Luther, voimakas sanan ja musiikin mies, sanoi, että sävelet tekevät tekstin eläväksi. Mutta hän ymmärsi myös liturgisen näytelmän ja tanssin. Hänen liturgisen näytelmänsä tajustaan osoituksena on taas virsikirjamme jouluvirsi "Enkeli taivaan", joka itse asiassa on vain sävel ja sanat hänen itsensä ohjaamaan kirkkodraamaan ensimmäisen joulun tapahtumista.
Martti Lutheria mukaillen voisi myös sanoa: Liike tekee tekstin eläväksi. Jumalanpalveluksen ilmaisu ei ole pelkästään verbaalisen kielen tai musiikillisen muodon varassa. Tätä ilmaisua voidaan laajentaa ja etsiä sille aivan uusiakin, puhuttuun tai soivaan sanaan liittyviä muotoja.
Kun kirkkohallitus palkitsee tänään teatterinohjaaja, draamapedagogi Marjatta Haapasen kirkon vuoden 1998 kulttuuripalkinnolla, on kyseessä kiitos sinnikkäästä toiminnasta kirkkodraaman ja tanssitaiteen puolesta kirkossa ja myös huomion kiinnittäminen draaman ja tanssin mahdollisuuksiin avata tietä sanoilta suljettuun maailmaan samalla sanojen sanomaa vahvistaen.
Marjatta Haapanen on kertonut itse saaneensa "kirkkodraamaherätyksensä", kun hän teatterihistorian opinnoissaan tutki keskiajan teatteria, joka vuosisatoja oli lähes pelkkää hengellistä näytelmää. Herätyksensä hän sai keskiajalta, mutta sosiaalisen tilauksensa partion piiristä 1960-luvulla, kun häneltä pyydettiin näyteltyjä Raamatun tekstejä paljon ennen kuin hän itsekään tunsi sanaa "kirkkodraama". Vaikutteita hän sai myöhemmin myös Saksassa yleistyneestä poliittisesti ja teatterillisesti varsin radikaalista kirkkodraamasta. Vuonna 1970 alkanut koulutustoiminta Seurakuntaopistolla ja samana vuonna perustettu kirkkodraamaryhmä Sacriludi (pyhät leikit, näytelmät) ovat tehneet vähitellen tätä maassamme unohtunutta ilmaisun muotoa yhä tunnetummaksi.
Sellaiset esitysten nimet jo 1960-luvulta kuten "Joulumysteerio", "Pitkäperjantaista pääsiäiseen", "Viisi leipää ja kaksi kalaa", "Elämän Kruunu" ja "Totuus nousee ylös" riittävät kertomaan, millaisesta läpimurrosta - joskaan ei aina pureksimatta vastaanotetusta - oli kysymys. Vastaansanomista ei tosin enää ilmennyt, kun Marjatta Haapasen innoittamana seurakuntiin alkoivat levitä pääsiäisviikon "Ylös Jerusalemiin"-tapahtumat, joita on toteutettu jo sadoissa seurakunnissa eri puolilla maata.
Kirkkodraaman paluu kertoo siitä, kuinka suuri merkitys asiaansa uskovalla ja muita innostavalla persoonallisuudella kirkkomme elämässä on. Samalla se on osoitus laajasta yhteistyöstä draaman harrastajien ja ammattilaisten kesken, yhteistyöstä sanoittajien ja säveltäjien kanssa. Marjatta Haapasen yhteydessä mainitsen esimerkinomaisesti Anna-Maija Raittilan, Harri Wessmanin, Olov Hartmanin, Pentti Sointeen, Olli Kortekankaan, Petri Laaksosen ja Kaj-Erik Gustafssonin.
Kirkkohallitus sanoo perusteluissaan: Marjatta Haapanen on tehnyt uraa uurtavaa työtä 1970-luvun alusta saakka Järvenpään seurakuntaopistolla luovan toiminnan ja kirkkodraaman opettajana ja vierailevana opettajana useissa muissa kirkollista ammatillista koulutusta antavissa oppilaitoksissa. Hän loi pohjan kirkkodraamalle ja sen esittämiselle aikana, jolloin tämä taiteenmuoto ei ollut yleisesti tunnettu ja sitä kohtaan koettiin ennakkoluuloja. Hänen pitkä opettajatoimensa on jatkunut aina 1990-luvulle saakka. Monet kirkon työntekijät, etenkin lasten- ja nuorisonohjaajat, ovat saaneet häneltä positiivisia vaikutteita omaan ilmaisuunsa ja taitojensa kehittämiseen. Hän on myös kansainvälisesti arvostettu draaman kouluttaja.
Tämän palkinnon luovuttamisenkin jälkeen oppimisprosessi kirkossamme jatkuu. Helsinkiläinen kirkkoherra ilmaisi äskettäin hämmennyksensä uusien tanssitaideteosten edessä näin: "Konserttitarjokkaiden arvioinnissa luotan omaan ammattitaitooni vielä jossain määrin. Mutta kuka meille arvioisi, mikä tanssiteos on kyllin korkeatasoinen ja kirkkotilaan sopiva? Minun kykyni eivät siihen riitä."
Tähän lisäisin: Eivät minunkaan kykyni - kuten ei monen muunkaan - siihen riitä. Juuri tämän vuoksi tarvitsemme kirkossa edelleen korkeatasoista kirkkodraaman ja luovan ilmaisun koulutusta, jota Marjatta Haapanen on kiitettävästi niin ammattikoulutuksen kuin harrastuspohjaisen kirkkodraamankin alalla edustanut.