"Älä sano mitään. Vie ne kirkkoon alttarin eteen ja lue niille psalmeja. Eihän kirkko ole teoriaa vaan praktiikkaa", vastasi Lauri Haikola. Vastaus tuli lähelle sitä, mitä filosofi Ludwig Wittgenstein kirjoitti: "Älä kysy sanan merkitystä. Kysy sen käyttöä."
Kovin usein me uskonnonkin alueella valitsemme selittelyjen tien kertomalla,
mitä jokin sana merkitsee. Sen sijaan, että puhuisimme paljon
siitä, mitä rukous on, meidän tulisikin rukoilla enemmän.
Meidän tulee ottaa uskon kieli takaisin sen oikeaan käyttöön.
Tämä kiireinen puhelinkeskustelu tuo osuvasti esiin ns. uskonnollisten ohjelmien problematiikan niin radiossa kuin televisiossakin. Sillä on liittymäkohtansa myös painettuun sanaan uutisvälineenä ja kirkon sanoman välityksessä.
Kirkon tiedotuskeskuksen piirissä on pohdittu ns. uskonnollisten ohjelmien luonnetta viestintävälineissä. Edeltäjälläni John Vikströmillä oli tapana puhua yhtäältä uskontoa käsittelevistä ohjelmista, toisaalta ohjelmista, jotka itse ovat uskontoa. Toisella kotimaisella hän sanoi: "Det finns program om religion och program som är religion." Ohjelmatyyppiä, joka itse on uskontoa, edustavat tietenkin jumalanpalvelukset ja hartausohjelmat. Samaan ryhmään kuuluvat lehdissä julkaistut hartauskirjoitukset.
Median tehtäviin kuuluu esittää asiat meille kaikille ymmärrettävällä tavalla. Asioista on puhuttava yksinkertaisesti ja ytimekkäästi, jotta mitä erilaisimmat kuulijat ja katsojat voivat ymmärtää ne, vieläpä mahdollisimman samalla tavalla. Toimittajan ammattitaitoon kuuluu poimia asiakokonaisuudesta oleellinen ja sanoa se ymmärrettävällä yleiskielellä. Toimittaja, joka tekee jutun kirkosta, sen elämään liittyvistä ilmiöistä tai jostakin uskonkappaleesta, tekee viisaasti toimiessaan näin. Mutta hänhän tekeekin silloin jutun uskonnosta.
Hartaus mediassa on toisenlainen. Sitä ei voi verrata uutiseen. Jos sitä johonkin haluaa verrata niin ehkä lähinnä taideohjelmaan. Se ei ole esimerkiksi ohjelmaa musiikista vaan musiikkia itsessään. Hartaudessa on aistittavissa ulottuvuuksia, joiden merkitys ei sellaisenaan ole purettavissa kaikille heti aukeavalle yleiskielelle. Oleminen Jumalan kasvojen edessä sisältää aina aavistuksen salaisuudesta. Tätä ei voi eikä aina edes sovi selittää.
Merkityksille avoin, vivahderikas liturgian kieli toimii mediahartaudessakin paremmin kuin yleiskieleen pyrkivä uutiskieli. Ehkä juuri tässä on yksi syy siihen, että toivotuin lisäys hartausohjelmistoon on jokasunnuntainen televisiojumalanpalvelus.
Uutisnälkäinen media jahtaa jatkuvasti mullistuksia, ristiriitoja, luonnonkatastrofeja, onnettomuuksia. Sanalla sanoen muutoksia. Hartaudessa olemme hänen edessään, Hänen, joka sanoi itsestään: minä olen. Hänen, joka "on sama eilen tänään ja iankaikkisesti." (Hepr. 13:8)
Onko sitten järkevää toistaa ikivanhoja uskon totuuksia ja käyttää totuttuja ilmauksia muutosnälkäisessä ympäristössä? Ehkä median tarjoama miljöö onkin mitä sopivin kristilliselle julistukselle. Mediahan muistuttaa jatkuvasti kaiken katoavaisuudesta. Harmonia ja onni ovat katoavaisia. Lama, kurjuus, petollisuus ja onnettomuus kuuluvat ihmisen osaan. Hartaudessa tätä ei kielletä. Ei kielletä myöskään oikeutettua muutoksen tarvetta. Mutta siitä muistutetaan, että on jotain pysyvää. Ja siinä pysyvyydessä on toivo, että asiat voisivat olla toisinkin, toivo uusista mahdollisuuksista. Kun omat mahdollisuutemme ovat loppuneet, Jumalan salattu läsnäolo antaa uutta toivoa.
Monessa suhteessa kristillistä julistusta medioissa - radiossa, televisiokanavilla, lehdistössä - on syytä kehittää medianomaisempaan suuntaan. Mutta jos tämä johtaa siihen, että hartaudessa yritetään selkokielellä selittää Jumalan läsnäolon mysteeriä eikä siinä nosteta esiin toivon näkökulmaa, olisi ehkä parempi olla aivan hiljaa. Sillä eihän kirkko ole teoriaa vaan praktiikkaa!
Kun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkohallitus tänään jakaa vuosittaisen tiedonvälityspalkintonsa, kirkko palkitsee tällä kertaa toimittajan, joka itsepintaisesti on päättänyt tehdä ohjelmia, jotka ovat uskontoa ja joissa sen vuoksi myös rukoillaan. Monen kokemuksen mukaan hänen ohjelmissaan toivo on etusijalla. Ja aina niissä on esillä tämä sininen kori. Mistä tämä kori sitten viestii? En olisi yllättynyt, jos sininen kori täynnä omenia olisi katsojien mielessä alkanut toimia symbolina Jumalan salatun läsnäolon tuomista uusista mahdollisuuksista.
Kirkon vuoden 1998 tiedonvälityspalkinto annetaan MTV3:n toimittaja Riittasisko Räikkeelle. Perusteluissa kirkkohallitus on lausunut mm. näin:
"Toimittaja Räike käsitteli jo TV1:n A-studion toimittajana kristinuskoon liittyviä aiheita. Sittemmin MTV3:n toimittajana Riittasisko Räike on ennakkoluulottomasti raivannut kristilliselle sanomalle tilaa kanavalla, missä sen sisältöisiä ohjelmia ei aikaisemmin juuri ollut. Moni muistaa Riittasisko Räikkeen "Kuule, sinua rakastetaan" -ohjelman luojana ja vetäjänä.
Viime vuosina Räike on Takaovi-ohjelmassaan tarjonnut katsojille toivoa uuteen päivään lämpimällä ja välittömällä tavallaan. Toimittaja Räikkeen ansiosta Takaovi on Huomenta Suomi -aamuteeveen yksi eniten positiivista palautetta saavista osuuksista. Katsojaluvut ja katsojien palaute todistavat, että hän on löytänyt omat katsojansa ja että Takaovi-ohjelma vastaa laajan katsojaryhmän tarpeeseen.
Jakaessaan kirkon tiedonvälityspalkinnon Riittasisko Räikkeelle kirkko antaa tunnustuksen itsenäiselle journalistille hänen rohkeasta toiminnastaan mediassa tunnustavana kristittynä."