Jukka
Paarma
"PYSYKÄÄ MINUSSA, NIIN MINÄ PYSYN TEISSÄ"
Saarna
Riemuvuoden 2000 ja Turun tuomiokirkon 700-vuotisjuhlan juhlamessussa
kolminaisuudenpäivänä 18.6.2000
Joh 15:1-10
Turun tuomiokirkko,
kansallispyhäkkömme, täyttää tänään 700 vuotta. Kesäkuun 17. ja 18.
päivinä vuonna 1300 vietettiin täällä pyhäkön vihkimisjuhlaa. Nyt riemuvuoden,
toivon vuoden juhlassa, kiitämme esi-isien työstä samalla kun kurkotamme
eteenpäin, tulevaisuuteen, sinne minne rohjetaan katsella toivon varassa.
Turun tuomiokirkko on
useille suomalaispolville tuttu ainakin yhdestä asiasta. Jo 56 vuoden ajan
jokaisena arkipäivänä kello 12 on sen tornikellojen soitto kuulunut radion
kautta ympäri koko maan ja kauemmaksikin. Kellon soitto radiossa alkoi viime
sodan aikana. Elettiin kesää 1944, tilanne oli äärimmäisen vaarallinen ja vaikea.
Koko maan tulevaisuus oli vaakalaudalla. Monien mielestä ei ollut
lainkaan selvää, että tällä kansakunnalla olisi enää tulevaisuutta ja toivoa.
Siiinä tilanteessa
alettiin tämän kirkon kellojen ääntä kaiuttaa kaikkien suomalaisten
kuuluviin. Presidentin puoliso, Gerda Ryti, piti radiossa puheen,
jossa hän kehotti kansaa rukoilemaan Jumalaa, koska synnyinmaa on hädässä. Hän
jatkoi näin: "Halki vuosisatojen on Jumala ilmoittanut meille
itsensä voimallisena auttajana. Kansamme historia on tämän ihmeen elävää
todistusta. Siitä muistutetaan meitä joka päivä, kun radiostamme kuulemme
kello kahdentoista lyönnit Turun tuomiokirkosta, kansallispyhäköstämme, joka on
kuin tunnuskuva Jumalan halki vuosisatojen ulottuvasta johdatuksesta ja
armosta. Siksi ovat nämä kahdentoista lyönnin hetket sopivat rukoukselle
synnyinmaan edestä. Hiljentyköön siis jokainen kansamme jäsen tuona
hetkenä rukoukseen Kaikkivaltiaan eteen. Ja me kasvamme niinä hetkinä
yhdeksi, rukoilevaksi kansaksi, joka saa uskoa löytävänsä Jumalan avun."
Kun nyt kuulemme nuo
presidentin rouvan sanat, huomaamme, kuinka silloin oli esillä sama tunnuslause
Raamatusta, joka on nyt, aivan toisenlaisissa oloissa ja tilanteessa,
riemuvuotemme tunnuksena: "Minä annan teille tulevaisuuden ja
toivon." (Jer. 29:11) Siihen luotettiin hädän ja vaaran hetkinä.
Sitä muistamme nyt uuteen vuosisataan ja vuosituhanteen lähdettäessä.
Tuossa radiopuheessa oli
yhdistetty kolme tärkeää asiaa, mitkä kuuluvatkin yhteen: Rukous, luottamus
Jumalan apuun ja toivo. Niistä ovat muistuttaneet tämän kirkon kellot, mutta
myös koko kirkko vuosisataisten vaiheittensa aikana. Kuinka monet
sukupolvet ovatkaan nousseet kirkon portaita tänne Herran huoneeseen.
Milloin on tultu raskain askelin ja painavin sydämin etsimään lohdutusta,
anteeksiantamusta, sydämen rauhaa tai toivoa. Milloin taas askel on ollut
kevyt ja mieli täynnä kiitosta: Jumala on auttanut. Herra on ollut hyvä.
Näiden ikivanhojen
holvien alta ovat nousseet lukemattomat rukoukset, pyynnöt ja kiitokset tai
vain huokaukset. Mahdoton meidän on tietää, kuinka moni on löytänyt avun,
lähtenyt keventynein mielin ehtoollispöydästä tai sanankuulosta, uutta
elämänuskoa, voimaa ja toivoa saaneena arkisen elämän keskelle. Mutta sitä
varten esi-isät tämän kirkon rakensivat, sitä varten tätä on ylläpidetty ja
laajennettu ja kaunistettu, että tänne kokoontuva kansa saisi elämäänsä sitä,
minkä varassa jaksaa elämän koettelemuksissa. Että olisi rohkeus katsoa
eteenpäin, siis että olisi toivoa.
Tämä kirkon juhlapäivä
muistuttaa siis meitä satojen vuosien ajasta, jolloin tässä tuomiokirkossa ja
tässä maassa ovat sukupolvet panneet toivonsa elävään Jumalaan. Täällä
olevat monet muistot ja muistomerkit palauttavat mieliin kirkon vaiheita,
keskiajan rakennuskauden, luterilaisen uskonpuhdistuksen ja sen sanansaattajan,
tässä kirkossa piispana toimineen Mikael Agricolan elämäntyön ja monet
myöhemmät vaiheet. Kristillisen kirkon historia ulottuu maassamme tietysti
pidemmällekin kuin tämän kirkon rakentamiseen, ensimmäisen piispan, Pyhän Henrikin,
aikaan ja vielä kauemmas.
*
Oikeastaan tämä juhlakin
vie ajatuksemme vielä laajempiin yhteyksiin. Eri puolilta maailmaa ja eri
kirkoista tänne kokoontunut vierasjoukko kertoo meille havainnollisesti,
ettei Suomen kirkko ja luterilainen kirkko ole mikään oma saareke maailman
uskontojen meressä, vaan että me kuulumme yhteen perheeseen kristillisten
kirkkojen ja seurakuntien kanssa. Yhteisistä juurista monien muiden kanssa
kertovat myös tässä Tuomiokirkossa olevat kuvat, freskomaalaukset.
Kun täällä haluamme
kulkea alttarille, pääkuoriin, on sinne mentävä porttiaukosta, jonka molemmilla
seinustoilla on iso maalaus. Oikealla puolella on kuva piispasta, joka on
800-luvulla elänyt Hampurin piispa Ansgar, joka ensimmäisenä saarnasi
kristinuskoa Pohjolassa. Hän on keskiaikaisen, läntisen tradition
yhtenäisyyden edustaja, Pohjolan apostoli. Hän kuvaa kristinuskon varhaista
tuloa tänne Euroopan pohjoisiin osiin.
Vasemmalla puolella,
vastapäätä Ansgaria, on Martti Luther, jonka oppilaat uudistivat
kirkkoamme 16. vuosisadalla. Näiden molempien, Ansgarin ja Lutherin
välistä me kuljemme täällä alttarille, siunauksen, rukouksen ja Herran aterian
paikalle.
Oikeastaan sama
kuvaohjelma on itse pääkuorissakin. Toisella puolella on kuva piispa
Henrikistä, joka Suomen keskiajan aamunkoitossa kastaa ensimmäisiä
suomalaisia kristinuskoon. Häntä, keskiajan kirkon edustajaa, vastapäätä
luterilaisen uskonpuhdistuksen etevin suomalainen edustaja, Mikael Agricola,
ojentaa Ruotsin kuninkaalle ensimmäisen suomen kielellä painetun Uuden
testamentin.
Näissä kuvissa on
symbolisesti kuvattu meidän kirkkomme juuret. Vanhan kirkon yhteinen traditio,
joka ulottuu aina Herran apostoleihin asti. Ja luterilainen perintö, joka on
niin monella tavalla ravinnut hengellistä maaperäämme aina Agricolan esille
nostamasta uskon vanhurskauden korostamisesta ja kansankielisestä
raamatunsanasta lähtien.
Yksi tämän riemuvuoden
suuria toivon merkkejä on se yhteys, joka on kasvanut eri kirkkojen kesken sekä
koko maailmassa että omassa maassamme. Riemuvuottakin kristilliset kirkot
Suomessa juhlivat yhdessä. Mikään niistä ei ole tahtonut omia Kristuksen
syntymän juhlavuotta vain itselleen. Tahdomme katsoa toiveikkaina
tulevaisuuteen. Yhteisenä kristittyjen todistus tässä maailmassa on aito ja
vakuuttava.
*
Historiallisena
juhlavuotenakaan emme kuitenkaan voi suunnata ajatuksiamme liian paljon
menneisyyteen, niin tärkeitä ja arvokkaita kuin sen muistot ovatkin.
Kristillisen kirkon elinvoimaa ja merkitystä mittaamme sillä, miten se vastaa
tämän ajan ihmisen elämänkysymyksiin ja kuinka paljon se antaa hänelle elämän
voimaa ja rohkeutta.
Kun maamme kristilliset
kirkot yhdessä miettivät, millaisella teemalla riemuvuotta vietettäisiin, mikä
olisi Kristuksen sanoman ydin tämän päivän maailmassa, teemaksi nousi toivo.
Toivoa, rohkeutta elää, ja voimia siihen niin monet tarvitsevat.
Paljon rohkeutta ja
uskallusta katsoa tulevaisuuteen tarvitsee nuori, joka etsii paikkaansa
maailmassa, jotta hän osaisi sanoa "kyllä", silloin kun elämä kutsuu,
ja osaisi sanoa "ei", kun elämän tuhovoimat houkuttelevat.
Lisääntyvän huumeongelman uhkaamien nuorten paras puolustuskeino taitaa olla
se, että on saanut sellaisia välittämisen, turvallisuuden ja tulevaisuuden
toivon kokemuksia, että on rohkeutta sanoa "ei", kun sen paikka
tulee.
Toivoa ja elämänuskoa
tarvitsee hän, joka on jäänyt työttömäksi ja jota ahdistavat huoli
toimeentulosta, asunnosta, veloista tai jota masentaa tunne siitä, ettei häntä
tässä yhteiskunnassa tarvita saati arvosteta.
Rohkeutta ja uskoa
oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan tarvitsevat kaikki he, jotka tekevät päätöksiä
toisten ihmisten tai yhteisistä asioista. Maailmassa, jossa oman edun
tavoittelu on usein nostettu hyveeksi, tarvitsevat päätöksentekijät unelmia ja
toivoa yhteiskunnasta, jossa elävät hyvässä sovussa oikeus, laupeus ja
heikompien ja hitaampienkin hyvä toimeentulo.
Elämänuskoa tarvitsevat
ne, joiden mielen on vallannut masennus, joiden taivaan on synkentänyt sairaus,
kuoleman läheisyys, ero tai yksinjäämisen pelko.
Toivoa tarvitsevat ne,
jota ovat tämän maailman toivottomimpia, kaikkein köyhimpien maiden
asukkaat. Joilla ei edes näköpiirissä ole mahdollisuutta nousta pois
köyhyysrajan alta, saada kunnollista terveydenhoitoa tai
koulutusmahdollisuuksia lapsilleen.
*
Toivon näille kaikille
toivoa tarvitseville voivat parhaiten tuoda toiset ihmiset, jotka asettuvat
rinnalle ja joilla on tuotavanaan rohkaiseva sana tai oikeudenmukaisuuden,
laupeuden tai rakkauden teko. Mistä voimme sellaisia toivon tuojia
löytää?
Jokainen varmasti tietää,
että on helpompi antaa anteeksi toiselle, jos on itse kokenut
anteeksisaamisen. Rakastaa voi parhaiten se, joka on itse rakkauden
kohde. Toivoa voi välittää vain se, jolla itsellään on luottamus tulevaisuuteen
ja toivo.
Siksi kirkossa viitataan
sinne, missä on rakkauden, laupeuden ja toivon lähde. Eikä vain
viitata. Sanankuulossa, yhteisessä hiljentymisessä, rukouksessa ja
ehtoollispöydässä tullaan kohtaamaan hänet, joka tuo ja antaa laupeuden ja
toivon kokemuksen. Jumala sanassaan kertoo, miten meidän tulisi elää,
millaisin periaattein tai säännöin, jotta yhteisesti voisimme elää hyvän
elämän. Mutta sille, joka murehtii huonouttaan ja erehdyksiään, tarjotaan
Kristuksessa anteeksianto ja uuden alun mahdollisuus. Siinä on kirkon
sanoma toivoa kaipaaville. Yhteys, kohtaaminen sen Jumalan kanssa, joka sanoo: "Minä
olen sinut lunastanut" ja sen Kristuksen, joka kuullussa
evankeliumissa sanoi: "Minä olen viinipuu, te olette oksat. Pysykää
minussa, niin minä pysyn teissä. Ilman minua te ette saa aikaan
mitään."
Siksi yhä tämän kirkon
seitsemänsataavuotisen historian jälkeenkin ja uuden vuosituhannen alussa me
saamme pitää kiinni siitä, mitä Martti Luther sanoi kirkon tehtävästä:
"Kirkon todellinen aarre on Jumalan armon ja kirkkauden pyhin
evankeliumi."