Jukka PaarmaPERINNE JA UUDISTUS KOHTAAVAT TOISENSA
Saarna Turun Katariinan kirkon 650-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa 1. adventtisunnuntaina 3.12.2000.
Uuden kirkkokäsikirjan käyttöönotto
Teksti Matt. 21:1-9
Hetki sitten tuntui siltä kuin me täällä Turun Katariinan kirkossa adventtikirkkoa viettävät olisimmekin olleet vanhan Jerusalemin kadun varrella siinä joukossa, joka lauloi ja huiskutti kuninkaalle: "Hoosianna Daavidin poika, joka tulee Herran nimeen".
Ehkä tekin radioiden ääressä laulaneet tai virteen mielessänne yhtyneet tunsitte jotain samaa. Hoosianna kaikui samalla tavoin kuin kerran, kuuluimme samaan joukkoon kuin ne ensimmäiset hoosianna-kuorolaiset, joista evankeliumi kertoi. Ja tässä välissä on ollut sukupolvien saatto, vuosisatojen aikana eläneet kristityt, jotka erilaisissa elämäntilanteissa ovat hekin kääntyneet Daavidin pojan puoleen, kiittäen tai huolensa huokaisten. Omalla Hoosiannallamme olimme mekin nyt vuorollamme tervehtimässä adventin Herraa, häntä, jonka 2000-vuotissyntymäpäivää kristikunta viettää kohta saapuvana jouluna.
Tänään 1. adventtisunnuntaina ja uuden kirkkovuoden ensimmäisenä päivänä me voimmekin täällä kirkossa selvästi kokea, kuinka menneisyys ja tulevaisuus, tai sanoisinko traditio ja uudistus juuri tänään kohtaavat toisensa.
Adventti tuo näkyville kristittyjen, Kristuksen tunnustajien sukupolvien saaton parin vuosituhannen ajalta. Tämän keskiaikaisen Katariinan kirkon 650-vuotisjuhla muistuttaa sekä koko yhteisen kristikunnan että oman maamme kristillisestä perinteestä. Isät ja äidit ovat hekin täällä vuorollaan laulaneet Hoosiannaa ja esivanhemmat satojen vuosien ajan ovat tulleet kirkkoon kohtaamaan armollista Jumalaa ja ehkä huokaisseet juuri sen, mitä Hoosianna tarkoittaa: "Tule Herra ja auta."
Adventti viittaa kuitenkin ennen kaikkea eteenpäin. Se on Kristuksen saapumisen ja odottamisen juhla. Tänä adventtina tulevaisuus on entistä konkreettisemmin läsnä kaikissa maamme kirkoissa. Otetaanhan tänään virallisesti käyttöön uusi jumalanpalvelusten käsikirja ja siten hieman entisestä uudistettu jumalanpalvelusjärjestys.
Monille meistä vanhemmista olisi edelleenkin vallan hyvin kelvannut rakkaaksi käynyt ja tuttu vanha jumalanpalveluskin kaikkine entisine messusävelmineen ja muine osineen. Mutta vain itseämmehän emme tohdi ajatella. Uusi kaava ja uudet sävelmät on tehty ennen kaikkea uutta polvea varten, jotta se voisi jumalanpalveluksestaan rakentaa sellaisen, jossa se omalla tyylillään ja omalla kielellään voisi mahdollisimman luontevasti rukoilla ja ylistää Herraansa.
Vanha ja uusi, perinne ja uudistus, tarvitsevat toinen toistaan. Näin on kirkon elämässä, niin myös yksityisen ihmisen. Tässä mielessä kirkkoa ja meitä itseämmekin voi verrata elävään ja kasvavaan puuhun. Saadakseen ravintoa puu työntää juurensa syvälle maahan. Sieltä se kerää ravintoa, jonka varassa se kasvaa ja työntää vartta ylöspäin ja oksia entistä avarammalle sivulle päin. Vahva juuri pitää sen myös pystyssä myrskyjen ja tuulten tuiverruksessa.
Pelkän juuren varassa elävän puun tulevaisuus ei kuitenkaan ole lainkaan hyvä. Se näivettyy ja voi muuttua kauniin harmaaksi, mutta pystyyn kuivaneeksi keloksi, jossa ei enää ole omaa elämää. Elävä puu levittää oksansa ja lehtensä ulos- ja ylöspäin. Se imee ravintonsa myös ilmasta ympärillään, sen kosteudesta ja valonsäteistä.
Tänään me muistamme noita kirkon juuria, perinteitä. Kiitollisina ajattelemme heitä, jotka ovat ohjanneet ja taluttaneet meitä Hoosianna-kirkkoon ja opettaneet tuntemaan Kristusta. Omia esivanhempiamme ja heidän edeltäjiään, sitä saattoa, joka ulottuu aina kahden vuosituhannen taa, sitä tänään arvostaen ja kiitollisina muistamme.
Ja samalla ymmärrämme, että ollaksemme uskollisia heidän perinnölleen, on elettävä tässä ajassa. Kirkolle tämä on erityinen kutsumus, onhan se lähetetty kaikkeen maailmaan, viemään viestiä Jumalan rakkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa kaikille kansoille, kaikille kielille, kaikille uusille sukupolville, siten että he ymmärtävät ja voivat kokea sen omakseen.
Jos kirkkoa joskus onkin kritisoitu siitä, että se pitää lujasti kiinni juuristaan, on meidän yksityisten laita usein päinvastoin. Monasti olemme niin kiinni tämän ajan kiireessä, ajattelutavoissa, vaatimuksissa ja kovin pinnallisissa elämänarvoissa, että se arvokas perinne ja sen tuoma juuri unohtuu. Se juuri, mikä antaa elämälle sen pysyvät arvot ja ravinnon, joka elättää silloinkin, kun elämässä ei aurinko paista ja joka pitää pystyssä tämän maailman kovissakin tuulenpuuskissa.
Adventin sanoma kertoo jotain tästä perinnöstä, siis sekä kirkon että myös meidän yksityisten elämän juurista. Toisin sanoen arvoista, elämän arvopohjasta. Siitä, mikä pitää pystyssä ja auttaa hyvään elämään.
Se joukko, joka ensi kertaa tervehti Jeesusta Hoosiannalla ja johon me Hoosiannaa laulaessamme saatoimme samaistua, tiesi tervehtivänsä kuningasta. Hoosianna-huuto oli nimittäin Raamatun maailmassa nimenomaan Messias-kuninkaalle tarkoitettu tervehdys. Se oli toisaalta kunnianosoitus, toisaalta avunpyyntö huudahdus: "Herra, auta". Mekin siis Hoosiannallamme tervehdimme kuningasta.
Jerusalemilaisille tämä mies oli kuitenkin pettymys. Ei hän ollutkaan sitä, mitä luultiin. Pian tämän kuninkaan tie vei ristille muiden hylkäämänä ja vain muutaman uskollisimman seuratessa kauempana. Kuninkaan ratsastus Jerusalemiin johti fiaskoon. Se oli kuin ilotulitusraketti pimeässä yössä, hetken leimahdus, joka äkkiä sammui.
Kuitenkin se, mikä näytti fiaskolta, oli uuden alku. Se, mikä Golgatan ristillä näytti erään merkillisen elämäntarinan surulliselta lopulta, olikin uuden valtakunnan alku. Mikään ei ollut sitä, miltä näytti.
Pian sama mies ylösnousseena antoi jo tehtäviä uskollisilleen ja niille, jotka olivat jo välillä luopuneet: "Menkää, tehkää kaikki minun opetuslapsikseni". Kuningas oli elossa, valtakunta alkoi levitä, ei väellä eikä voimalla vaan hiljaa, sydämestä sydämeen.
Mutta se oli merkillinen valtakunta. Se ei koonnut mahtavia, vallankäyttäjiä, rikkaita ja viisaita, ei niitä, jotka olivat mieltyneet loistoon, valtaan ja rikkauteen. Ei, se sai kannattajikseen maan hiljaisia ja sen kutsun kuulivat parhaiten ne, jotka olivat toisten ja omissakin silmissään epäonnistuneet tai pitivät itseään syntisinä.
Ja merkillinen oli kuningaskin. Ei ratsastanut sotaratsulla, kuten muut, vaan työjuhdalla, aasin selässä. Ei tavoittele valtaa, vaan alistuu päinvastoin kärsimykseen, jopa pilkkaan, mutta lähestyy ihmisiä auttaakseen ja rohkaistakseen.
Sen vuoksi niin monista on vaikea ajatella että hän olisi todella kuningas, että hänellä olisi valtaa. On olemassa monenlaisia kuninkaita. On mahtimiehiä, joiden jokainen askel on uutinen ja joiden melkein jokaista puheenvuoroa siteerataan etusivuilla.
On olemassa myös ex-kuninkaita, entisiä. Heillä on joskus ollut valta, mutta ovat joutuneet syrjään. Heidän tekemisistään kirjoitetaan seurapiirisivuilla. Monen mielestä Jeesus on sellainen, ex-kuningas. Heidän mielestään todellinen hallitsija, todellinen vaikuttaja pelaa rahalla, vallalla, politiikalla ja sotilaallisella voimalla. He eivät näe, että on vielä suurempiakin mahteja kuin rahan ja vallan mahti. Ja että on toisenlainen kuningas, joka ei hallitse käskien ja komentaen vaan rakastaen ja luottaen.
Näemmekö me? Näemmekö, että elämässä merkityksellisintä on se, mitä ei voi ostaa rahalla, mitä ei tuo voima ja valta tai kuuluisuus ja rikkaus. Että elämän parhaat hetket, ne jotka meitä todella kantavat, ovat aina niitä, joissa on mukana rakkaus ja joissa rakkaus konkretisoituu ystävyydeksi, luottamukseksi, ymmärrykseksi, huolenpidoksi, anteeksiantamukseksi, rohkaisuksi, oikeudenmukaisuuden tavoitteluksi ja heikomman puolustamiseksi. Sellaisissa hetkissä on voima, joka muuttaa ihmistä. Ja elämää. Sellaisissa hetkissä on jo läsnä adventin odotuksen täyttymys.
Sellaisten arvojen toteuttajiksi meitä adventin sanoma kutsuu. Eli sen valtakunnan arvojen, jonka kuninkaalle me lauloimme: Hoosianna, tule Herra ja auta meitä.