Arvoisat kirkolliskokousedustajat - Ärade kyrkomötesledamöter

Aika ja ajan kulu on itsessään tasainen, päivästä, viikosta, vuodesta tai vuosisadasta toiseen soljuva virta ilman mitään suvanto-, pyörre- tai pysähtymiskohtia. Kuitenkin me tapaamme katkaista tämän rranjuoksun aikakausiksi tai nähdä siinä erityisen kiivaita koskipaikkoja tai tyveniä, joissa virrankulku ratkeaa alkaakseen sitten kohta uudelleen. Sekä ihmisen omassa henkilöhistoriassa että instituutioiden ja yhteisöjen vaiheissa me näemme tällaisia ajanjaksoja ja taitekohtia. Minun perspektiivistäni olemme nyt monellakin tapaa aikakausien vaihteessa.

Vaikka vuosisata ja vuosituhat ovat sinänsä keinotekoisia käsitteitä, ne auttavat meitä jäsentämään ajan kulkua, ja vuosisadan vaihde ohjaa meidät sinänsä tarpeelliseen menneen arviointiin ja tulevan tien viittojen etsimiseen. Samalla, kun juuri nyt lähestymme vuosisadan ja vuosituhannen vaihdetta, on kirkolliskokous aloittamassa oman työkautensa viimeisen vuoden kirikierrosta. Tämän viimeisen vuoden työ näyttää lopullisesti sen, mitä me täällä yhdessä olemme saaneet aikaan.

Viimeisen vuotensa tämä kirkolliskokous joutuu aloittamaan uuden puheenjohtajan johdolla. Arkkipiispatkin vaihtuvat vuorollaan. Kun tänään olemme muistaneet Martti Simojoen aikakautta, on nyt jo kolmas hänen seuraajansa tässä tehtävässä. Sekin on johdattanut minun ajatuksiani aikakausien vaihtumiseen ja siitä aiheutuvaan tilanteen, nykyisen ja tulevan arviointiin.

Lähtökohtani on muutama yksinkertainen numerotieto, jotka sijoittavat kirkkomme suurinpiirtein kohdalleen tämän hetken yhteiskunnassa. Maamme luterilaisten seurakuntien väkiluku oli viime vuodenvaihteessa 85,2% koko maan väkiluvusta. Vaikka jäsenmäärä kasvoi yli kolmella ja puolella tuhannella, väheni osuus koko väestöstä yhden kymmenysprosentin. Kirkkoon liittyneiden määrä, noin yksitoista ja puoli tuhatta, oli viime vuonna suurempi kuin koskaan ennen. Kirkosta eronneiden luku oli kuitenkin melkein kaksi tuhatta enemmän. Tosin sekin vain noin puolet 1980-luvun vastaavista lukumääristä.

Kontaktipintaa seurakunnillamme on suomalaiseen väestöön paljon enemmän kuin julkisuudessa tavataan mainita. Jos en puhukaan nyt esimerkiksi diakonian tai lapsi- ja nuorisotyön viikottain tavoittamien
henkilöiden määrästä, muistutan kirkollisista toimituksista. Kirkollinen hautaan siunaaminen toimitetaan paitsi kirkon jäsenille myös pyynnöstä monille kirkkoon kuulumattomille. Kastettujen prosenttiosuus syntyneistä oli vuoden 1997 tilastojen mukaan lähes 89%, ja kirkollinen avioliittoon vihkiminen toimitettiin noin 94%:lle niistä pareista, jotka lain mukaan voivat saada kirkollisen vihkimisen.

Näiden lukujen taustalla olevia asenteita tai uskonnollisuuden, puhumattakaan uskon määrää tai laatua, on vaikea ellei mahdoton mitata tai arvioida. Jotakin ehkä kertoo viimeisin kyselytutkimus, jossa mitattiin suomalaisten suhtautumista eri uskontoihin ja uskontokuntiin. Luterilaiseen kirkkoon myönteisesti
suhtautuneita oli 70%, kielteisesti 7%. Näin myönteisiä lukuja ei ole aina mitattu.

Suomen ev.lut. kirkko on edelleen tämän kansan suuren enemmistön kirkko. Enemmistökirkon ohella olemme tottuneet puhumaan nimenomaan kansankirkosta. Vaikka tämä termi on hyvin monisisältöinen, sisältää se ennen kaikkea sen, että kirkkomme on erityisellä tavalla katsonut kantavansa huolta koko kansastamme, koko yhteiskunnastamme, myös toisten kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen asemasta. Sillä on sellaisia tehtäviä ja sellainen vastuu yhteisistä asioista, jonka kansan valtaenemmistö omilla valinnoillaan on sille suonut.

Näillä tehtävillä tarkoitan esimerkiksi sitä, että kirkkomme on ollut hyvin aloitteellinen yhteyksien solmimisessa toisiin kirkkoihin. Oppikeskusteluja on kirkkomme taholta käyty paitsi Suomen ortodoksisen kirkon, myös useiden ns. vapaiden suuntien kanssa. Ekumeenisessa neuvostossa ja muissa ekumeenisissa pyrkimyksissä kirkkomme on ottanut usein vastuunkantajan roolin.

Kansankirkkona olemme kiinnostuneita tämän kansan kaikenpuolisesta hyvästä, yhteiskuntamme toimivuudesta, sen rakenteista, oikeudenmukaisuudesta ja vastuullisuudesta. Kun kirkossamme puututaan  sosiaalieettisiin kysymyksiin, on kyse kansankirkon julkisen tehtävän hoitamisesta, koko kansaa ja sen jäseniä koskettavista peruskysymyksistä.

Samalla on tietenkin selvää, että kirkon perusolemus on uskonnollinen. Yhteiskunnasta ja kirkon julkisista tehtävistä käsin katsottunakaan se ei ole perusolemukseltaan sosiaalieettinen opettaja tai kansamme eettinen kasvattaja. Kaikki, mitä sen piirissä sanotaan ja tuodaan esiin, kumpuaa perimmiltään uskonnosta ja sen harjoittamisesta. Ja kun uskonnosta on kyse, kansankirkkomme tahtoo olla ei vain itsensä ja omien jäsentensä vaan kaikkien kansalaisten asialla.

Kun tähyilemme ensi vuosituhannelle, on tärkeä nähdä, miten yhteiskunnassamme yleensä nähdään uskonnon asema ja millaisia mahdollisuuksia sen harjoittamiseen tarjoutuu. Käynnissä oleva Balkanin kriisi, samoin Euroopan yhteisön piirissä tapahtunut uskonnon merkityksen korostuminen samoin kuin meidän maassamme virinnyt keskustelu uskonnosta ja uskonnonvapaudesta nostavat nämä kysymykset esille.

Kun kirkoissamme puhutaan uskonnosta, tarkoitetaan yleensä kristinuskoa ja uskonnon harjoittamisella tarkoitetaan kristikunnan yhteisen perinnön vaalimista. Samalla tunnustamme, että uskonto ja uskonnon harjoittaminen on laajempikin kysymys. Uskonto on erottamaton osa ihmiselämää ja uskonnon harjoittaminen viesti kumartumisesta pyhän edessä. Uskonto ja sen harjoittaminen ovat nimenomaan ihmiselle ominaisia. Ne liittyvät olemassaolon perustaa, mielekkyyttä, rajoja ja päämääriä koskeviin kysymyksiin. Tämä ei ole vain kirkkojen vaan laajalti myös nykyaikaisen uskonnontutkimuksen käsitys.

Uskonto monine ulottuvuuksineen on siis pysyvä ihmisyyteen liittyvä tosiasia. Vaikka siinä on kyse hyvin  henkilökohtaisesta, yksilöllisyyteen liittyvästä asiasta, on sillä merkittävä yhteisöllinen ulottuvuutensa. On jopa voitu sanoa: uskonto on yhteisö. Uskonnon, eurooppalaisessa kontekstissa ennen kaikkea  ristinuskon, yhteisöllisyyteen ja uskonnon merkitykseen yhteisöille ovat viime aikoina viitanneet mm. EU:n piirissä Jacques Delors sekä äskettäisessä haastattelussaan meillä historioitsija, tohtori Päivi Setälä, joka totesi, että ihmiskunnan evoluutio suosii kulttuureja, joita yhdistää yhteinen uskonto ja että Euroopassa kristinusko on tärkein yhteiskuntia koossa pitävä sopimus.

Viime vuosien arvokeskustelussa on välistä katsottu, että suomalaisten arvomaailman läpäisee länsimaiseen tapaan vahva yksilöllisten arvojen korostus. Myös uskonnon ja sen harjoittamisen on nähty yksityistyneen. Sen mukaisesti jokaisella on vapaus valita tarjolla olevista vaihtoehdoista mieleisensä omien tarpeidensa mukaisesti. Jo varsin kulunut fraasi uskonnosta yksityisasiana on myös ohjannut käsitystä uskonnosta yksipuoliseen suuntaan. Uskonto on silloin haluttukin sulkea pelkästään yksityiseen elämänpiiriin tajuamatta sen myönteistä julkista ja yhteisöllistä merkitystä.

Usein tällaisessa ajattelussa unohdetaan, että suomalaisen yhteiskunnan monet kantavat rakenteet ovat nojanneet keskeisiltä osiltaan kristilliseen kulttuuriin ja arvomaailmaan. Etenkin lainsäädäntömme perusarvostukset ja kasvatuskulttuurimme ovat hyviä esimerkkejä tästä. Vaikka näyttääkin siltä, että olemme kulkemassa kohti monikulttuurisempaa yhteiskuntaa, on tärkeätä, että kansalaisten suuren enemmistön oikeus kirkkonsa uskonperintöön ja sen mukaisiin eettisiin ratkaisuihin säilyy esteettömänä.

Aivan viime vuosien kehitys kuten tämän päivänkin tapahtumat osoittavat kuitenkin, etteivät suomalaisen arvomaailman mittarit sittenkään osoita pelkästään yksityistymisen suuntaan. Kansainvälisessä vertailussa Suomen on todettu kuuluvan "maailman arvokartalla" maihin, joissa yhteisöllisyyttä ja muiden huomioon
ottamista tähdentäviä arvoja pidetään tärkeinä. Tästä olemme saaneet myös viime viikkoina mitä kouriintuntuvimman osoituksen. Kosovon traagiset tapahtumat ovat avanneet lukuisten suomalaisten sydämet ja kukkarot tavalla, josta on huokunut avoin auttamishalu ja vastuuntunto. Samalla ne ovat osoittaneet myös, etteivät suvaitsevaisuus ja kykymme sietää erilaisuutta ehkä sittenkään ole niin vieraita suomalaismentaliteetille kuin useasti on annettu ymmärtää.

Kosovon traagisiin tapahtumiin on yleisessä tietoisuudessa liittynyt myös uskonnollinen ulottuvuus. Vaikka kyse ei tietenkään ole varsinaisesta uskonsodasta, on se nostanut tärkeäksi kysymykseksi uskonnonvapauden ja uskonnollisen suvaitsevaisuuden. Tapahtumat Balkanilla ovat demokraattisille valtioille muistutus siitä, että uskonnonvapaus on keskeinen ihmisoikeus. Ihmisarvo ja sen tunnustaminen ovat kiinteästi sidoksissa todelliseen uskonnonvapauteen. Monet asiantuntijat ovat jopa taipuvaisia pitämään uskonnonvapautta perustavana koko demokraattisen järjestelmän toimivuuden kannalta. Tämä näkyy selvästi myös kansainvälisistä ihmisoikeuksien turvaamiseen tähtäävistä sopimuksista YK:n, EU:n ja ETYK:n piirissä.

Myös lähihistoriamme muistuttaa uskonnonvapauden keskeisestä merkityksestä. Kun toisen maailmansodan raunioilta lähdettiin rakentamaan kansojen uutta huomispäivää, oli uskonnonvapaus keskeisiä arvoja. On merkille pantavaa, että myös uskonnonvapauden sisältö haluttiin tulkita avarammin kuin aiemmin. Sotaa edeltäneistä totalitaarisista järjestelmistä oli opittu karmealla tavalla, millaiseen sortoon johti sekä yksityisten kansalaisten että kokonaisten kansojen elämässä sellainen uskonnonvapaus, joka oli vain vapautta uskonnosta.

Nykyään onkin selvää, ettei uskonnonvapautta ole enää syytä ymmärtää vanhakantaisesti ensi sijassa vapautena uskonnosta. Mitä pitemmälle kuluva vuosikymmen on edennyt, sitä selkeämmin on alettu ymmärtää uskonnonvapaus monipuolisena oikeutena harjoittaa uskontoa. Uskonnonvapaus on kansalaisten oikeutta omaan uskontoonsa, sen esteettömään harjoittamiseen ja oppimiseen. Kansallisen oikeusperinteemme mukaista on nähdä uskonnonvapaus myös avarasti siten, että uskonnon harjoituksen julkinen ja yhteisöllinen luonne voivat avoimesti toteutua.

Uskonnonvapaudesta puhuttaessa yhteisöllisyys merkitsee myös yhteiskunnan perusyksikkönä toimivan perheen yhteyden kunnioittamista. Meillä Suomessa ei ole siten aiheellista pyrkiä sellaisiin ratkaisuihin, jotka asettaisivat perheen uskonnollisen yhtenäisyyden tarpeettomasti koetteille. On selvää, että täysi-ikäisillä perheen jäsenillä on oikeus niin halutessaan itsenäisiin yksilöllisiin  uskontokuntaratkaisuihin. Yksilöllisyyttä ei kuitenkaan sovi korostaa äärimmilleen eikä nostaa ainoaksi arvoksi silloin, kun puhutaan lasten oikeuksien toteutumisesta. Sellainen suuntaus, joka pyrkii työntämään vanhemman vastuun yksin lapsen kannettavaksi, ei vastaa nykyaikaista käsitystä uskonnonvapaudesta. Kaikissa kansainvälisissä sopimuksissa edellytetään näet vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutusta ja yhteisymmärrystä silloin, kun tehdään alaikäisen uskontokuntaan liittyviä ratkaisuja.

Kun uskonnonvapauslainsäädäntöämme on parhaillaan lähdetty uudistamaan, luterilainen kirkkomme  pitää tärkeänä kaikkien kansalaisten uskonnonvapauden toteutumista. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, etteivät kansalaisten oikeudet ja velvollisuudet voi olla sidoksissa heidän uskontokuntaratkaisuunsa. Heillä on myös oikeus ja vapaus oman uskontonsa harjoittamiseen ja perheiden uskonnollisen yhteyden vaalimiseen. Valtakunnan perustuslaki vahvistaa nämä oikeudet myös luterilaisen kirkon jäsenille. Mielestämme ei ole aihetta ajatella tämän linjauksen muuttuvan.

Kristillinen usko ja kirkko ovat hyvin monille tärkeitä ja keskeisiä voimavaroja myös kohta alkavalla 2000-luvulla. Ne luovat turvallisuutta, voimaa elää ja uskoa tulevaisuuteen. Uskomme, että kirkkomme voi toimia kansankirkkona ja sellaisena puolustaa kaikkia kansamme jäseniä suojaavia arvoja. Myös oma uskomme elää parhaiten keskinäisen kunnioittamisen, suvaitsevaisuuden ja vapauden ilmapiirissä.
 

Arkkipiispan kotisivulle