Arvoisat kirkon edustajat. Ärade
medlemmar av kyrkomötet.
Kirkolliskokouksemme
nelivuotiskausi on nyt päättymässä.
Monen mielessä on varmasti viipynyt arvioivia ajatuksia. Mitä on saatu aikaan, mitä koettu,
millaiseksi muodostuu tilinpäätös? Miten paljon rakkaan kirkkomme asia on
mennyt eteenpäin, ovatko päätöksemme sitä edistäneet ja onko jäänyt tekemättä
jotain sellaista, mikä olisi ollut välttämättä tarpeen?
Kokouskauden aikana on
käsiteltävänä ollut hyvin monenlaisia asioita.
Voisi sanoa, että olemme saattaneet päätökseen suururakan, kirkollisten
kirjojen uudistamisen, joka alkoi vuoden 1986 virsikirjan valmistamisella ja
päättyi tänään kirkkokäsikirjan hyväksymisellä. Monia muita uudistuksia on mahtunut joukkoon, helppoja ja
vaikeita. Erityisesti meitä ovat askarruttaneet monet kirkon ja valtion
suhteita tai kirkon yhteiskunnallista asemaa koskeneet kysymykset. Niistä tärkein oli varmaankin uuden
uskonnonvapauslain käsittely ja siitä antamamme lausunnot.
Uskonnonvapauslaki otettiin
suurimmaksi osaksi varsin myönteisesti vastaan. Pitäähän se uskonnonharjoittamista luonnollisena osana
suomalaista elämänmuotoa. Samoin se antaa kirkollemme virallisestikin
tunnustetun aseman kansan suuren osan hengellisenä kotina. Yhteiskunta takaa kaikkien uskontojen
edustajille tietyissä rajoissa oikeuden saada oman uskontonsa opetusta
koulussa. Valtio vastaa kansalaisten
sielunhoidosta mm. sotaväessä ja vankiloissa ja näyttää tunnustavan uskonnon ja
kirkon merkityksen kansalaisten
hengellisen elämän palvelijana ja samalla kansan eettisen arvomaailman
vahvistajana.
Kirkolle on annettu myös eräitä
yhteiskunnallisia tehtäviä, jotka merkitsevät sen tunnustettua asemaa
yhteiskunnassa. Ja merkitseehän lähes
85 prosentin jäsenmäärää osoittava luku kirkkomme merkittävää ja vahvaa asemaa
tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa.
Myös eräs toinen mittari antaa kirkollemme
kohtuullisen hyviä tuloksia. Muutama
luku viimeisimmästä laajasta kansainvälisestä uskontotutkimuksesta World
Values, jonka tiedot on kerätty vuonna 2000. Lähes
kaksi kolmesta suomalaisesta pitää itseään uskonnollisena ihmisenä. Ei-uskonnollisena pitää itseään 29 %,
ateistina 3 %, 6 prosenttia ei osaa sanoa.
Kun
kysyttiin suomalaisilta heidän sitoutumistaan kirkkoon, niin 77 % vastasi,
etteivät he voisi ajatella missään olosuhteissa eroavansa kirkosta tai etteivät
ole sitä ajatelleet, eikä se nytkään ole ajankohtaista. Seitsemän
prosenttia sanoi joskus ajatelleensa ja kolme prosenttia sanoi, että on
todennäköistä, että joskus voivat erota.
Suomalaiset
ovat monin tavoin vahvemmin sitoutuneita kirkkoon kuin muut
pohjoismaalaiset. Keskeisiä kirkkoon
kuulumisen syitä ovat kirkolliset toimitukset. Perheyhteisöä ja
erityisesti heikoimmassa asemassa olevia
suomalaisia tukevat tehtävät nähdään kyselytutkimuksissa tärkeinä ja ne vahvistavat
kirkon asemaa kansan mielissä.
Kuva
kirkosta ei kuitenkaan todellisuudessa ole näin valoisa, ei se tuudita meitä
tyytyväisyyden uneen. Pikemminkin minua huolestuttaa. En ole eniten huolestunut kirkkomme sisällä olevista erilaisista
opintulkinnoista ja keskellämme vallitsevista erilaisista käsityskannoista
eettisissä kysymyksissä. On toki niidenkin keskellä nähtävä vaivaa ja etsittävä
oikeutta ja totuutta. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että eri tavoin
opettavat ja ymmärtävät kirkkomme työntekijät ja luottamushenkilöt etsivät
tosissaan rakkaan kirkkomme parasta. Olen luottavainen siihenkin, että Pyhä
Henki ohjaa kirkkoamme ja sen päätöksentekoa opastaen oikeaan suuntaan ja
korjaten vika-askeleita. Sitähän olemme täällä useasti yhdessä rukoilleet.
Enemmän olen
nyt huolissani siitä, miten kirkkomme tehtävä tämän maailman ihmisten keskellä
toteutuu ja onnistuu. Käytämmekö energiamme ja voimavaramme kirkossa oikein,
suuntaammeko tarmomme kaikkein tärkeimpiin tehtäviin? Eihän kirkko ole vain
itseään vaan toisia varten. Mitä nimittäin kätkeytyy niiden pienenevien lukujen
taakse, jotka kertovat kirkkoon kuulumisesta?
Kuinka paljon meitä huolestuttavat kotikirkkomme penkkien tyhjät paikat,
kun seurakunta kokoontuu viettämään messua?
Kun World
Values- kysymyksissä mennään syvemmälle kuin mitä äsken kerroin, kuva muuttuu.
Uskonnollista käyttäytymistä, esimerkiksi rukoilemista tai Raamatun lukemista
kysyttäessä saadaan kyllä varsin korkeita lukuja, mutta kun kysellään tarkemmin
sisältöä, paljastuu joko ällistyttävä pinnallisuus tai tietty halu pitää
etäisyyttä kirkkoon ja kristinuskoonkin. Kirkon tutkimuskeskuksen kirjassa
Moderni kirkkokansa on analysoitu mielenkiintoisella tavalla uskonnollisuuden
muutosta
Ihmisten on
vaikea sitoutua kirkkoon tai tiettyyn oppijärjestelmään. He haluavat olla
uskonnon ja elämänkatsomuksenkin asioissa itsenäisiä, päättää itse, valita
itse, minkä hyväksyvät ja mihin uskovat. Kiinnostus erilaisia uusia oppeja
kohtaan on kasvamassa.
Uskonnollisuus
on siis edelleen aika vahvaa, mutta se on muuttanut muotoaan. Se ei merkitse välttämättä sitoutumista
instituutioon. Ihmiset haluavat olla
vapaita, toteuttaa itseään ja uskoa siten kuin itse haluavat, tätä sanotaan uskonnon
privatisoitumiseksi. Individualismin,
yksilön korostamisen aikana, yltiöindividualismi on tunkemassa myös uskonnon
alueelle. Sitoutumisen tilalle tulee
elämysten keräily.
Olemme
tottuneet ajattelemaan, että meillä kansankirkkona on laaja kosketuspinta
suomalaiseen kansaan. Niinhän
onkin. Suomalaisilla on joskus yllättävä
luja side kirkkoonsa. Se nuora, joka heitä yhdistää luterilaiseen kirkkoon, on
kyllä usein syvällä piilossa kuin pinnan alla, josta se putkahtaa esille
tietyissä tilanteissa, kirkollisten toimitusten yhteydessä, joulukirkossa, ehkä
jossain elämän kriisitilanteissa, jolloin kirkko tai sen työntekijä tulee
tärkeäksi avunlähteeksi. Ajattelemme, että tuo piilossa oleva mutta
yhdistävä naru on meidän vahvuutemme.
Se on, vaikka sitä ei näy, milloin vahvana ja katkeamattomana, milloin taas
hauraana, hädin tuskin koossa pysyvänä.
Tämän syksyn
merkit asettavat vanhat ajatuksemme yhdistävän siteen sitkeydestä
kyseenalaiseksi. Kuten täällä eilen
illallakin oli puhe, elokuun alussa alkoi kirkosta eroamisen voimakas nousu ainakin suurimmissa
kaupungeissa. Lisävirikkeitä tälle
antoivat nyttemmin eri seurakunnissa tehdyt päätökset hautausmaksujen
korottamisesta. Joillekin riitti
pelkästään se, että kirkkoon kuulumaton saa hautansa samalla hinnalla kuin
ikänsä kirkollisveroa maksanut. Tämä
suomalaisten oikeustajua loukkaava asia tulisikin korjata.
Onpa tässä
mainitsemassani eroamisilmiössä kyse
lyhyehköstä piikistä tilastoissa tai pidempiaikaisesta trendistä,
osoittaa se kuitenkin, miten herkässä lähtövalmius on. Herkemmässä kuin gallupit ovat antaneet ymmärtää.
Tästä huolesta nousi ainakin osittain eilen illalla käsitelty nuorten
aikuisten kirkkoyhteyksistä kannettu
huoli, Heli Pruukin koskettava puheenvuoro ja sen synnyttämä innostus.
Luulen että monet meistä tajusivat sen keskustelun aikana uudella tavalla, että
katsomalla rohkeasti tulevaisuuteen, nähdään kirkkaammin kirkkomme tämän hetken
toiminnan prioriteetit.
Samasta
huolesta on noussut se, että kirkon strategiaan Läsnäolon kirkko yhdeksi
keskeiseksi tehtäväksi on kirjattu ”vahvistaa jäsentensä siteitä kirkkoon”.
Näen siinä kirkon vastauksen tämän
syksyn esille nostamaan haasteeseen.
Kun
tuttavani, erääseen kaupunkiseurakuntaan ikänsä kuulunut, säännöllinen
kirkollisveron maksaja ja satunnainen kirkossakävijä kertoi, ettei hän muista
ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen seurakunnasta otetun häneen minkäänlaista
henkilökohtaista yhteyttä, ymmärrän hyvin hänen pettymyksensä ja vakavat
eropohdintansa, kun eroaminen tuli entistä helpommaksi.
Jäsenistään
huolehtiva kirkko, pitää heihin yhteyttä, kutsuu nimeltä, etsii kauas loitonneita antaa luottamusta ja tehtäviä.
Eikä ajatuksissani ole vain kirkkomme jäsenyys. Itse usko, sen hoitaminen,
siinä kasvaminen, eettisten elämänratkaisujen tekeminen tässä maailmassa on
vaikeaa, ellei ole yhteisöä, johon tuntee kuuluvansa, joka tukee ja rohkaisee.
Tämän yhteisöllisyyden ja jäsenyyden haasteen edessä on kirkkomme
moniarvoistuvan ja monikulttuuristuvan maailman keskellä.
*
Kirkolliskokouksemme
työ on lopussa, haasteita kirkolle ja sen jäsenille riittää. Teille kaikille, joiden kanssa olemme tällä
kirkolliskokouskaudella yhdessä työskennelleet tahdon nyt esittää parhaimmat
kiitokset. Työ jatkuu, työ kirkkomme hyväksi, on se kirkollinen tehtävä meillä
itse kullakin sitten kirkon yhteisissä luottamustehtävissä, hiippakunnassa tai
omassa seurakunnassa tai aivan omissa elämänympyröissä. Jotkut meistä jatkavat täällä uuden
kirkolliskokouskauden alkaessa, jotkut eivät enää tule tänne. Uskon, että
meillä kaikilla on mielessämme haikeus johon liittyy kiitos, kiitos yhteishengestä,
ystävyydestä, veljeydestä ja sisaruudesta. Jokaisen teidän elämäänne toivotan
Jumalan, taivaallisen Isämme runsasta siunausta.
Tahdon myös kiittää teitä kaikkia,
jotka olette eritehtävissä palvelleet kirkolliskokoustamme ja yhteistä
työtämme. Kiitän kirkolliskokouksen varapuheenjohtajia teidän työstänne
ja etenkin tuesta, jota e olette antaneet sekä koko kokoukselle että minulle ei
vain istuntoja johtaessanne vaan myös monella muulla tavoin. Kiitän
valiokuntien puheenjohtajia ja sihteereitä. Kirkolliskokouksen sihteerin
apu sekä puheenjohtajille, puhemiesneuvostolle ja koko kokoustyöskentelylle on
ollut korvaamattoman arvokas. Kiitos sihteerille hänen
panoksestaan. Kiitos kirkolliskokouksen notaarille. Kaikkien puolesta
kiitän kirkolliskokouksen kansliaa. Kokemuksella ja ammattitaidolla se on
antanut meille sen teknisen ja käytännöllisen avun, jota olemme tarvinneet.
Kiitämme tänään myös Turun kristillistä
opistoa, sen johtoa, kaikkia toimihenkilöitä ja työntekijöitä hyvistä kokouksen
puitteista ja edellytyksistä työllemme. Muistelemme vielä pitkään
keittiöhenkilökunnan panosta ja huolenpitoa siitä, että olemme saaneet maukkaan
ravinnon ruumiillemme. Kiitän myös tiedotusväkeä ja julkisen sanan
edustajia siitä miten ovat palvelleet kokoustamme.
Jag ber att få
framföra ett mycket hjärtligt tack till er alla för det gemensamma arbetet
under de fyra år som vi har fått arbeta tillsammans. Tack för
arbetsgemenskapen, tack för värdefulla insatser till förmån för vår kyrka, vårt
land och vårt folk och för hela den gemenskap av kyrkor till vilken vi hör.
Päätän
täten kirkolliskokouksen. Kyrkomötet är härmed avslutat.