Jukka Paarma MILLAISTA KOULUTUSTA KIRKON TYÖNTEKIJÄT TARVITSEVAT ?
Esitelmä kirkon koulutuskeskuksen 30-vuotisjuhlassa Järvenpäässä 18.8.2000
Hyvät kuulijat. Joulukuun neljäntenä päivänä vuonna 1969 päätti Laajennettu piispainkokous perustaa seuraavan vuoden syyskuun alusta lukien kirkon koulutuskeskuksen toimimaan Suomen Kirkon Seurakuntaopiston yhteydessä erikseen tehtävän sopimuksen mukaisesti. Tätä päätöstä seurasi joukko toimeenpanoa koskevia muita päätöksiä, mm. johtokunnan valitseminen keskukselle, johtajan viran perustaminen sekä taloudellisten edellytysten luominen keskuksen alkavalle toiminnalle.
Pöytäkirjassa on luettavissa tämän jälkeen seuraava kappale: "Asian tultua käsitellyksi arkkipiispa lausui pöytäkirjaan merkittäväksi, että laajennettu piispainkokous oli nyt tehnyt tulevaisuutta silmällä pitäen erään kaikkein tärkeimmistä ratkaisuistaan moniin aikoihin."
Tänään meidän on hyvin helppo yhtyä arkkipiispa Simojoen silloiseen lausumaan. Kolme vuosikymmentä nyt toiminut koulutuskeskus on paitsi vakiinnuttanut asemansa kirkkomme koulutustoimintaa johtavana instituutiona, myös kehittänyt ja laajentanut toimintaansa paljon yli sen, mitä sille perustamiskaavailuissa 1960-luvulla uskottiin. Uusien vuosikymmenten haasteet niin kirkon toiminnan kuin yhteiskunnan muutosten virittäminä ovat tuoneet uusia tehtäväalueita ja uudenlaista koulutusajattelua ja metodiikkaa keskuksen työhön. Tänään emme voisi ajatella kirkkoamme ilman omaa koulutuskeskusta. Sen tarpeellisuutta osoittavat ne kirkon eri tahoilta ja hallinnon tasoilta vuosien varrella esitetyt toivomukset ja aloitteet, joissa koulutuskeskuksen harteille on tahdottu sälyttää yhä uusia tehtäviä ja vastuita ilman että aina olisi vastaavasti varauduttu resurssien riittävyyteen. Tähän syntiin yritän tässä puheenvuorossani olla lankeamatta, vaikka minulle annettu hyvä aihe siihen helposti houkuttelisikin.
Koulutuskeskuksen alku ja sen tehtävä
Koulutuskeskuksen syntyä edelsi laaja ja monivaiheinen keskustelu samoin kuin toimikunta- ja komiteatyö. Valmistelu oli keskittynyt pääosin papiston pastoraalitutkinnon kehittämiseen ja yleensäkin papiston jatkokoulutustarpeisiin. Tosin jossakin vaiheessa 1960-luvun lopulla siihen kytkeytyi kirkossa syntynyt arvostelu Helsingin Yliopiston teologisen tiedekunnan opetusta kohtaan ja sen pohjalta kaavailut erityisen tunnustuksellisen seurakuntatiedekunnan perustamiseksi. Myös tämän keskustelun samentamaa ilmaa koulutuskeskuksen perustamispäätös kirkasti, antoihan se kirkon omalle keskukselle jatko- ja täydennyskoulutustehtävän itse teologisen peruskoulutuksen jäädessä teologisen tiedekunnan vastuulle.
Koulutuskeskuksen syntyyn vaikuttivat tietysti monet henkilöt. Matti Simojoki, joka puheenjohtajana nuiji pöytään perustamispäätöksen ja lausui siinä yhteydessä alussa mainitsemani arvion, oli itse johtanut kymmenkunta vuotta aikaisemmin työnsä aloittanutta papiston jatkokoulutusta kehittämään asetettua toimikuntaa. Myöhemmässä vaiheessa 1960-luvulla keskeiseksi vaikuttajaksi nousi professori, sittemmin Tampereen piispa Erkki Kansanaho. Itse keskuksen synty perusti paljolti hänen johtamansa toimikunnan työlle, jota varten hän oli kerännyt vaikutteita myös muualta, esim. Ruotsin kirkon kokemuksista. Kansanahosta tuli myös ensimmäinen johtokunnan puheenjohtaja ja sellaisena hän luotsasi koulutuskeskuksen laivaa lähtölaiturista alkuajan karikoiden ohi avarammille vesille aina vuoteen 1975 saakka. Tietysti tässä yhteydessä tulee mainita keskuksen johtajat, jotka kaikki ovat olleet kehittämässä tunnetulla taidollaan ja kokemuksellaan koulutuskeskuksen työtä. Heidän asiantuntemuksensa korkeata laatua osoittaa se hyvin tunnettu tosiasia, että kirkkomme on tarvinnut heitä kaikkia myös muissa varsin vastuullisissa johtotehtävissään.
Pappien pastoraalikurssit ja yleensäkin papiston täydennyskoulutus on alkuajoista saakka muodostanut eräänlaisen kovan ytimen koulutuskeskuksen työssä. Sen rinnalle on ajan mittaan tullut kuitenkin paljon muuta. Alusta pitäen tahdottiin ottaa huomioon muut seurakuntien ns. hengellisen työn tekijät, joiden täydennyskoulutus niinikään on kuluneiden vuosikymmenten aikana ollut keskeisesti kirkon koulutuskeskuksen huostassa. Työntekijöiden jatkokoulutus ja jopa erikoiskoulutus ovat saaneet uusia muotoja usein yhteistyössä hiippakuntien, kirkkohallituksen keskusten, työntekijäjärjestöjen jne. kanssa. Koulutuskeskuksen rooli kirkon koulutuksen koordinoijana on alusta lähtien kuulunut sen toimenkuvaan.
Viime aikoina yhä merkittävämmäksi on käynyt kirkon koulutuskeskuksen asema oman alansa eli yleensä koulutukseen liittyvien kysymysten asiantuntijaelimenä. Niin keskuksen johtokunta kuin sen henkilökuntakin on ollut verrattomana yhteistyökumppanina ja apuna piispainkokoukselle sen käsitellessä viime vuosina kiihtyvässä tahdissa eri alojen tarpeita niin peruskoulutuksen uudistumismyllerryksissä kuin kirkon virkojen uudistamisessa. Eli sellaisissa viime aikojen ajankohtaisissa kysymyksissä kuten teologisen opetuksen uudistamisessa, kanttorikoulutuksen kehittämisessä, uuden diakonaatin suunnittelussa ja ammattikorkeakoulujen mukaantulossa koulutuskentälle on jouduttu aina pohtimaan otsikkomme kysymystä: millaista koulutusta kirkkomme työntekijät tarvitsevat.
Otsikon kysymys johtaa pohtimaan kirkon työntekijöiden koulutuksen tavoitteita ja sisältöjä. Kaikkien koulutusratkaisujen kriteerinä on tavoitteiden toteutuminen. Suuri kysymyksemme onkin, onko osattu ja osataanko nyt myös tulevaisuutta varten asettaa tavoitteet oikein. Kirkon virkojen pätevyysvaatimuksia ja ylennysperusteita on viime vuosien kirkkolakiuudistuksissa entistä enemmän verrattu yhteiskunnan muita virkoja koskeviin määritelmiin. Muutettavat muuttaen voidaan niin tehdä nytkin. Julkisten virkojen ylennysperusteista on säädetty hallitusmuodossa. Nykyisin vanha jyhkeä sanamuoto on sellaisenaan uudessa perustuslaissa, perusteita on kolme: taito, kyky ja koeteltu kansalaiskunto. Jos kyvyllä tässä yhteydessä tarkoitetaan virassa tarvittavia teologisia ja muita perustietoja sekä hyvää yleissivistystä, taidolla taas valmiutta soveltaa teoreettisia tietoja käytännössä sekä persoonallisia virkaan sopivia ominaisuuksia ja valmiuksia, ovat nämä perustuslain termit käypiä meilläkin. Siihen, mitä tässä yhteydessä tarkoitan "koetellulla kansalaiskunnolla" palaan myöhemmin.
Yliopisto vai seminaari
Tarvittava kyky eli tieto saadaan perusopetuksessa, jota kirkon työntekijöille annetaan paitsi teologisissa tiedekunnissa ja Sibelius-akatemiassa, nykyisin suurelta osin myös ammattikorkeakouluissa. Kysymys teologien peruskoulutuksesta on aina silloin tällöin herättänyt kiivaasta mielipiteenvaihtoa. Kuten mainitsin jo koulutuskeskuksen perustamisvaiheessa pappiskoulutuksen eriyttäminen omaan kirkon seminaariin tai vastaavaan oli esillä eikä tätä kysymystä ole unohdettu sen jälkeenkään. Silloin tällöin se nousee esille.
Piispainkokous, jonka tehtävänä kirkkolainsäädännön mukaan on määritellä, millainen teologinen tutkinto pappisvirkaan vaaditaan, on johdonmukaisesti pitänyt kiinni siitä, että pappien tulee saada peruskoulutuksensa nimenomaan yliopistossa eli tiedekorkeakoulussa. Mielestäni se peruste, joka toisinaan esitetään, ja jonka mukaan kriittinen tieteenharjoitus ja etenkin tieteellinen raamatuntutkimus, on vaarana opiskelijoiden uskolle ja kutsumukselle, on kestämätön. Katson, että opiskelijan kypsymisprosessiin kutsumustietoiseksi ja motivoituneeksi papiksi tai uskonnonopettajaksi voi kuulua - ja on joskus hyvin tarpeenkin - henkilökohtainen kriisi, jossa omakohtainen usko on koetuksella. Joillekin sellaisen kriisin läpikäyminen on välttämätöntä. Teologin on saatava tiede ja usko - jos ilmaisen asian mahdollisimman lyhyesti - keskenään johonkin tyydyttävään sopusointuun oman persoonansa sisällä. Avoin kohtaaminen kriittisen tieteen kanssa on välttämätöntä. Kun ajattelemme, kuinka moniarvoisessa ja skeptisismiin kasvatetussa ympäristössä nykyään elävät nimenomaan ne ihmiset, joita meidän kirkossa tulisi evankeliumin sanomalla tavoittaa, on tällainen valmistautuminen väittämätöntä.
Kirkon kannalta on selvää, että pappien teologisen peruskoulutuksen tulee tapahtua yliopistossa. Tästä asiasta ei tarvitse edes keskustella ainakaan teologisten tiedekuntien edustajien kanssa. Epäluuloja kirkon pyrkimyksistä manipuloida yliopistoa ja teologista tutkimusta esiintyykin kai lähinnä muualla kuin kyseisten tiedekuntien omassa keskuudessa. Kirkko kunnioittaa tieteen riippumattomuutta ja teologian kriittisyyttä - tarvittaessa kriittisyyttä myös kirkkoa itseään ja sen edesottamuksia kohtaan. Tämän ohella tiedekuntien kanssa tehdään jatkuvasti hyödyllistä yhteistyötä, joka koskee varsinkin teologisen tutkinnon sisällön lähempää määrittelemistä. Myös muuta, uuden tyyppistä yhteistyötä on viriämässä. Tiedekuntien ja opiskelijoiden omalta taholta on usein vedottu kirkon johtoon yhteyksien hoitamiseksi varsinkin kirkon työhön aikoviin opiskelijoihin. Kirkolle tämä on tärkeä haaste.
Parhaillaan toimii piispainkokouksen asettamana työryhmä, jonka tulee uudistaa ajan tasalle piispainkokouksen päätös pappisvirkaan vaadittavasta teologisesta tutkinnosta. Työryhmän esitystä ja piispainkokouksen tulevaa päätöstä ei ole syytä ennakoida eikä mennä opintokokonaisuuksien yksityiskohtiin. Totean kuitenkin, että piispainkokouksen perusajatus on edelleen, että kirkko edellyttää palvelukseensa tulevilta teologeilta laaja-alaista ja samalla syvää perehtymistä klassisiin teologisiin oppiaineisiin. Kun eräissä uudistussuunnitelmissa on tuotu esille mahdollisuus tämän aineksen karsimiseksi, ei kirkon taholta tule antaa sille kannatusta. Muiden tieteenalojen lisääminen pappisvirkaan pätevöittävässä koulutuksessa ei saa tapahtua klassisen teologisen perehtyneisyyden kustannuksella. Kun tällä hetkellä iloitsemme niistä suunnitelmista, joita on kehitteillä uuden teologisen tiedekunnan perustamiseksi Joensuuhun, ja tahdomme kirkkona tukea sitä, haluamme niin uusien kuin vanhojenkin tiedekuntien osalta pitää kiinni mainitsemastani opiskelijoiden tiedekunnassa saamasta klassisen teologisen yleissivistyksen tasosta.
Kuten arvoisat kuulijat myös hyvin tietävät, teologikoulutuksen erityiskysymyksenä on useissa yhteyksissä keskusteltu soveltavien opintojen - eli vanhalla termillä "käytännöllisten harjoitusten" - järjestämisestä joko tiedekunnan opetuksen yhteydessä tai kirkon omasta toimesta. Kumpaakin ratkaisua on voitu perustella. Omasta puolestani ajattelen, että soveltavien opintojen sisältyminen tiedekunnan ohjelmaan vastaa modernia tendenssiä tiedekorkeakoulujen ja työelämän lähentämiseksi. Euroopan kahden vanhimman, jatkuvasti toimivan instituution, kirkon ja yliopiston yhteistyö on mitä luonnollisin asia, enkä näe riittäviä syitä asettaa soveltavien opintojen nykyistä järjestelmää kyseenalaiseksi. Teologisten tiedekuntien tutkintojen järjestäminen kirkkojen työhön valmentavaksi ja eräiksi muiksi koulutusohjelmiksi tekee mahdolliseksi teologian opiskelun myös ilman näitä soveltavia opintoja.
Jatkokoulutuksen tavoitteita
Tiedekunnissa annettavan teologikoulutuksen ohella kirkon omaa, teologeille annettavaa koulutusta kehitetään koko ajan. Kirkossamme tämän koulutuksen johto ja vastuu on uskottu piispainkokoukselle ja kirkon koulutuskeskukselle.
Piispainkokous asetti v. 1996 piispa Olavi Rimpiläisen johtamantyöryhmän valmistelemaan kirkon pastoraalikoulutuksen osa-alueiden kokonaisuudistusta. Hanke lähti liikkeelle valmisteluista, jotka tähtäsivät pastoraalitutkinnon rakenteen uudistamiseen ja tutkintoa koskevien piispainkokouksen määräysten tarkistamiseen. Työryhmän mietintö "Kirkon pastoraalikoulutuksen kokonaisuus" valmistui 1998 (Sarja B 1998:4). Pastoraalikoulutuksella tarkoitetaan siinä kaikkea kirkon toimesta papeille järjestettävää seurakuntatyöhön liittyvää koulutusta. Toimeksiantonsa perusteella työryhmä pyrki hahmottamaan pastoraalikoulutuksen kokonaisuutena, jonka osat liittyvät luontevasti toisiinsa, joskaan kysymys ei ole yksioikoisesta "koulutusputkesta".
Pastoraalikoulutuksen osa-alueita ovat teologian opiskelijoiden soveltuvuustutkinta, opiskelijoiden työharjoittelu seurakunnassa, ordinaatiokoulutus, työhön perehdyttäminen pappisuran alussa, seurakuntatyön johtamisen tutkinto, ylempi pastoraalitutkinto ja koulutus työuran myöhemmissä vaiheissa. Näistä työharjoittelu sisältyy tiedekunnan soveltavien opintojen kokonaisuuteen, mutta se voidaan mieltää myös osana pastoraalikoulutuksen kokonaisuutta.
Piispainkokous on helmikuussa 1999 hyväksynyt kirkon pastoraalikoulutuksen tavoitteet ja rakenteen työryhmän mietinnössä esitetyllä tavalla sekä antanut kirkon koulutuskeskukselle tehtäväksi jatkaa pastoraalitutkintoa ja ylempää pastoraalitutkintoa koskevien määräysten valmistelua. KK:ta pyydettiin myös jatkamaan pastoraalikoulutuksen muiden osien kehittämistä yhteistyössä tuomiokapitulien kanssa.
Vaikka kirkon koulutuskeskuksen ei ole mahdollista eikä tarkoituksenmukaista itse välittömästi antaa kaikkea kirkon pastoraalikoulutukseen sisältyvää koulutusta, piispainkokouksen päätökset sisältävät selvästi sen ajatuksen, että KK:n toivotaan koordinoivan ja kehittävän kirkon toimesta papeille annettavaa koulutusta. Käsittääkseni tällä ei kuitenkaan tarkoiteta johtaa kehitystä kohti kirkollisen pastoraali-instituutin syntymistä Ruotsissa valitun ratkaisumallin tavoin, koska pappiskoulutuksen perusratkaisujen osalta ei ole näköpiirissä olennaisia muutoksia.
Piispa Rimpiläisen työryhmä on määritellyt kirkon pastoraalikoulutuksen tavoitteet ja ryhmittänyt ne viideksi pääkohdaksi. Mielestäni määrittelyyn ei tarvitse lisätä mitään olennaista. Se käy sellaisenaan myös muiden kirkon hengellisen työn viranhaltijoiden jatkokoulutuksen tavoitteiksi vain vaihtamalla sanat pappi ja papisto toisiin ammattinimikkeisiin. Näin muodostunut kirkon työntekijäin jatkokoulutusohjelma tai ainakin yleisluettelo tavoitteista on siis viisiosainen:
1. tukea papiston identiteettiä ja spiritualiteettia, oikeaa omanarvontuntoa kirkon työntekijöinä sekä seurakuntatyön arvostusta;2. kehittää papiston ammattitaitoa seurakuntatyössä eli papin perustehtävissä;
3. syventää papiston teologista tietämystä ja sen soveltamista;
4. kehittää papin valmiuksia toimia kirkossa ja yhteiskunnassa;
5. tukea seurakuntapappina toimimista papin koko työuran ajan.
Tavoitteita tarkasteltaessa kiinnittää erityisesti huomiota seurakuntatyön korostaminen papin perustehtävänä ja sen arvostaminen. Tässä työryhmä on osunut oikeaan kohtaan. Kaikkien kirkon viroissa palvelevien pappien toimenkuvien ei tarvitse olla samanlaisia, ja tarvitaan myös erikoistumista. Kuitenkaan papin perustehtävien, sanan julistamisen ja sakramenttien hoitamisen tärkeyttä tuskin voidaan korostaa liikaa, ja tämän perustyön tärkeyden tulee heijastua positiivisesti myös papiston terveenä itsetuntona. Sitä paitsi kirkon laaja jäsenkunta suorastaan tyrkyttää vahvaa liittymäkohtaa näihin teologisilla perusteilla kirkon olennaisimpiin funktioihin. Tarkoitan kasuaalitoimitusten asemaa suomalaisessa kirkollisuudessa. Kuten Seurakunta 2000 -mietinnössä todetaan: kun vahva liittymäkohta on jo valmiiksi olemassa, satsataan siihen.Jatkokoulutuksessa on siis tarpeen täydentää niitä teoreettisia tietoja, joiden kohdalla peruskoulutuksessa on jäänyt aukkoja. Teologien osalta sellaisia voivat olla esimerkiksi aiempaa tarkempi tutustuminen luterilaisiin tunnustuskirjoihin tai kirkkolainsäädäntöömme. Päätarkoitus on kuitenkin harjaannuttaa viranhaltija soveltamaan teologista ja muuta ammatillista tietämystään kirkon virassa. Ammatti-identiteetin vahvistaminen niin pappien kuin muidenkin ammattiryhmien kohdalla näyttää ympäristön muutosten johdosta lisääntyvässä määrin tarpeelliselta.
Peruskoulutuksen koordinointi
Mainitsin jo edellä, että Kirkon koulutuskeskus on entistä enemmän muodostunut myös apu- ja asiantuntijaelimeksi koulutuksen kokonaissuunnittelua koskevissa kysymyksissä.
Kuten yhteiskunnassa yleensä myös kirkon työntekijöiden tulee saada peruskoulutuksensa yhteiskunnan tavalla tai toisella ylläpitämissä koulutuslaitoksissa. Työnjako on selvä myös siinä suhteessa, että työntekijöiden "työpaikkakoulutus" hoidetaan kirkon omasta toimesta. Kirkon tulee kuitenkin osata ilmaista, millaista peruskoulutusta se edellyttää työntekijöiltään eli siis työnantajana tavallaan "tilaa" yhteiskunnalta ja koulutusinstituutioilta. Kirkon tulee myös kyetä keskustelemaan koulutusviranomaisten ja muiden intressitahojen kanssa. Tällainen kannanmääritys ja keskusteluosapuolena toimiminen ovat vaativa tehtäväkokonaisuus, ja se on organisoitava kirkon omassa keskuudessa tarkoituksenmukaisella tavalla.
Kirkon koulutuskeskuksen toimenkuvaan on selvästi lisätty työntekijöiden peruskoulutuksen koordinointi. Myös piispainkokous on pyrkinyt aktiivisesti vaikuttamaan KK:n toimenkuvan kehittämiseen tähän suuntaan. KK on vihdoin myös saanut tarvittavan resurssin eli koulutussuunnittelijan viran tätä työtä varten. Pidän näitä ratkaisuja hyvinä. Tämä KK:n toimenkuvan kehittäminen on ollut ilmeisen tarpeellista.
Edellä puhuin kirkon työntekijäin perus- ja jatkokoulutuksesta (tämä termi laajasti ymmärrettynä) paljolti teologien koulutuksen näkökulmasta, joskin siitä on vedettävissä suoria yhteyksiä muiden viranhaltijoiden koulutukseen. Tahtoisin vielä hiukan laajentaa näkökulmaa ja kysyä, onko mahdollista yleisesti hahmottaa joitakin kirkon työntekijöiden koulutuksen sisältöperiaatteita? Mitä kirkko edellyttää tai toivoo koulutusinstituutioiden tai omien koulutustahojensa antamalta koulutukselta?
Kirkon hengellisen työn tekijöiden peruskoulutus tapahtuu nykyisin suureksi osaksi joko tiede- tai ammattikorkeakouluissa. Tiedekorkeakoulujen opetuksesta ammattikorkeakoulun opetus eroaa painotetusti ammattiin tähtäävänä koulutuksena, jonka yleisenä tavoitteena on syvällinen ammatin hallinta ja ammatillinen osaaminen. Kaikelle korkea-asteen opetukselle on kuitenkin yhteistä, että se aina on koulutusta ajatteluun ja ajattelun välineiden käyttämiseen. Koulutuksen tulee myös ennen muuta olla asiasisältöistä samalla kun on kysymys nuoren ihmisen persoonallisuuden kasvusta. Tämä koskee niin korkea-asteen koulutusta kuin muutakin peruskoulutusta.
Kirkon työntekijöiden tarvitseman peruskoulutuksen yhteisiä sisältöperiaatteita voitaisiin ehkä jäsentää lähemmin seuraavasti:
a. Perinteellinen ja ehkä kulunut käsite "yleissivistys" lienee edelleen kohtalaisen käyttökelpoinen, varsinkin jos käsitteen sisältöä tarkennetaan. Kirkon työntekijän yleissivistys voi olla mm.
- yhteiskunnallista ja muuta yleistä valveutuneisuutta,
- kielitaitoa,
- kansainvälisyyttä,
- opiskelun taitoja ja yleistä ajattelun kykyä.
- kykyä luontevaan käytökseen ja kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa
b. Kirkon on lupa toivoa ammattityöntekijöidensä koulutukselta myös "sisäänajoa" kirkon työhön siinä mielessä, että koulutuksessa syntyy mielikuva, mitä kirkon työ on tai voi olla sekä millaista problematiikkaa siihen liittyy.c. Koulutuksella on hyvät mahdollisuuden vahvistaa kirkon työhön tulevien kirkollista identiteettiä eli mahdollisimman selkeää käsitystä sekä kirkosta että omasta itsestä ja omista kyvyistä. Vahvaan identiteettiin sisältyy myös kyky ja rohkeus ajatella itsenäisesti, mikä onkin välttämätöntä työn kehittämisen kannalta.
d. Koulutukselta tulee luonnollisesti edellyttää kunnollisia perustietoja Raamatusta, kirkon opista, kirkosta ja seurakuntaelämästä.
e. Olennainen osa koulutuksesta tähtää ammatilliseen osaamiseen, joka liittyy työn sisältöihin ja menetelmiin.
Kirkon työntekijöiden jatkokoulutuksen - käytän tätä sanaa yleisterminä - on luonnollisesti rakennuttava sekä peruskoulutuksen että saadun työkokemuksen pohjalle. Jatkokoulutuksella on erilaisia tehtäviä ammattipätevyyden ylläpitämisessä ja täydentämisessä.
Koulutus ja toimenkuvat
Koulutuksesta puhuttaessa tulee usein vastaan kysymys, miten olemassa oleva yhteiskunta ja työelämän vaatimukset on otettava huomioon koulutuksen suunnittelussa. Työelämän ja koulutuksen suhde on pysyvästi akuutti kysymys myös kirkon työntekijöiden koulutuksessa. Onko siis koulutuksen suunnittelussa tyydyttävä olettamaan vain nykyiset kirkolliset ammatit ja niiden toimenkuvat sekä valmennettava koulutettavat selviämään juuri näissä puitteissa? Vai olisiko koulutuksen tähdättävä tulevaisuuteen siten, että ennakoidaan toimenkuvien ehkä suuretkin muutokset? Vai pitäisikö koulutuksen suorastaan yllyttää työelämän rakenteiden muuttamiseen?
Ilmeisesti on välttämätöntä, että ratkaisuna on jokin realismin ja uudistuksellisuuden kompromissi. Opiskelijan on kohtuullista voida olettaa, että hänen saamansa koulutus ei ole tyystin vanhentunut esim. kymmenen vuoden kuluttua. Kuitenkin hänen tulee saada riittävät valmiudet juuri olemassa olevien tehtävien hoitamiseen. Mutta työntekijät, joilla on valmiuksia uudistaa omaa työtänsä, ovat kirkolle arvokas voimavara.
Tunnettuna käytännön esimerkkinä voidaan viitata kirkossa vuosia vireillä olleeseen diakonaatin uudistamiseen, jonka lopputulosta joudutaan vieläkin odottamaan. Koulutusinstituutiot ovat jo pitkään koettaneet opetusohjelmissaan ennakoida mahdollista laaja-alaista diakonaattia siten, että koulutusta on kehitetty integroiduksi ja laaja-alaiseksi. Onneksi tämä koulutuksen kehittäminen on vastannut kirkon työn kehitystä myös riippumatta diakonaatin uudistamisen valmistelusta kirkon päättävissä elimissä. Kirkossa on mm. Kirkko 2000 -prosessin yhteydessä haluttu pysäyttää ns. sektorisoituminen eli kirkon työn pirstoutuminen yhä kapea-alaisemmiksi spesialiteeteiksi ja haluttu kääntää kehitystä kohti kokonaisvaltaista työtä. "Laaja-alaiset toimenkuvat" ei kuitenkaan saa olla "ideologia" eli ainoa tapa vastata kaikkiin kirkon työn kysymyksiin. Tarvitaan myös erikoistumista.
Mikäli diakonaatin uudistaminen tapahtuu suurin piirtein diakonaattikomitean esittämällä tavalla, kirkon työntekijöiden koko koulutusjärjestelmä joudutaan hahmottamaan uudelleen. Työhön ei kuitenkaan ole mielekästä ryhtyä ennen kuin kirkolliskokouksen ratkaisu sisältö on tiedossa.
Spiritualiteetti ja missionaarisuus
Hyvät kuulijat. Palaan vielä mainitsemaani perustuslain määritelmään. Kyvystä ja taidosta on nyt ollut puhetta. Entä se koeteltu kansalaiskunto? Tarkoitan tässä yhteydessä kirkon omalaatuisesta olemuksesta ja tehtävästä nousevia näkökohtia. Ne liittyvät paljolti työntekijän persoonaan. Asiakeskeisen tiedon ja ammatillisen osaamisen ohella koulutuksessa on autettava opiskelijoita kohtaamaan kysymykset, jotka liittyvät oman persoonan ja kirkon työn erityisvaatimusten suhteeseen. Jos esimerkiksi seurakuntapappi havahtuu kokemaan, että hänen oma persoonansa ja viran edellyttämä rooli poikkeavat hankalalla tavalla toisistaan, hän ei voi olla kovinkaan onnellinen työssään. Tässä tullaan identiteettikysymyksiin, mutta ehkä vielä enemmän spiritualiteettikysymyksiin. Kansalaiskunto tarkoittaa kirkon jäsenen, Jumalan kansan kansalaisen koeteltua kuntoa, elämistä saman arvomaailman, tai miksen suoraan sanoisi uskon kannattamana, hengittämistä Jumalan kansan sydänäänten tahdissa.
Tänään alkaa täällä koulutuskeskuksessa kirkon työntekijöille tarkoitettu forum aiheenaan "Spiritualiteetti nyt! - ajatuksissa, sanoissa, teoissa, kirkossa". Aiheenvalinta on yksi hieno esimerkki siitä, kuinka kirkossamme ja myös sen koulutuksessa on havahduttu kiinnittämään huomiota työntekijöiden spiritualiteettiin, toisin sanoen auttamaan heitä uskossaan. Tähän liittyvät osiot kuuluvat nyt moniin koulutuskeskuksen ja hiippakuntien, varmasti myös muiden, koulutustapahtumiin. Järjestelmällinen spiritualiteetin hoito tai hengellinen ohjaus on meillä nyt hyvällä alulla, mutta sittenkin vielä lapsenkengissä. Esimerkiksi teologiseen tiedekuntaan tai nuorisonohjaajakoulutukseen tulleiden opiskelijoiden hengellinen hoitaminen ja yhteydenpito tulevaan työnantajaan opintoajan monien tärkeiden ratkaisujen aikana on meillä vielä liian vähäistä.
Tämä puoli koulutusta saattaa olla enemmän piispojen ja tuomiokapitulien asia, mutta koulutuskeskuksen asiantuntijuuskin on siinä merkittävää. Työyhteisössä, jonka perustavoitteisiin kuuluu ihmisten auttaminen uskoon, hoitaminen ja kasvattaminen uskossa, lohduttaminen ja tukeminen Jumalan sanalla, on työntekijän eläminen tämän uskon piirissä, Jumalan sanan yhteydessä ja itsekin hoidetuksi tuleminen evankeliumilla, tietenkin menestyksellisen työn edellytys. Ilman sitä on vaikea ylläpitää jatkuvasti motivaatiota, jonka puuttuessa ammatillinen tieto ja taito menettää helposti merkityksensä.
Toinen kansalaiskunnon tunnusmerkki on ympärillä olevan maailman havainnoiminen avoimesti, realistisesti ja johtopäätöksiä tehden. Kyselen, onko meidän seurakuntatoimintamme ja koulutuksemmekin keskittynyt liiaksi toimintoihin, joiden merkitys tulevaisuudessa ei ole niin keskeinen kuin nyt. Ajattelen sekularisaatioprosessia, moniarvoistumista ja uskontojen ja aatteiden vankistuvaa kilpailutilannetta. Me olemme kyllä uudistaneet jumalanpalvelustamme ja satsanneet siihen liittyvään koulutukseen. Se on ollut aivan oikein, mutta samaan aikaan huomaamme, että jumalanpalveluksissamme yhä useamman suomalaisen paikka kirkonpenkissä ammottaa tyhjillään vuoden ympäriinsä. Yhä useamman vastasyntyneen lapsen vanhemmat jättävät tuomasta lapsensa kastettavaksi. Pari viikkoa sitten ilmestyneiden tietojen perusteella viime vuonna jo 12,5%.
Kun yhteisömme tehtävänä on viedä sanomaamme kaikkeen maailmaan ja saarnata kaikille luoduille, niin onko kirkollamme valmiuksia tähän, valmiuksia nähdä, etsiä ja kohdata niitä, jotka eivät tule meidän normaaleihin toimintamuotoihimme ja kokoontumisiimme. Onko valmiuksia todella missionaariseen toimintaan? Sekä seurakuntien toiminnan kehittämisen että koulutuksen on tässäkin asiassa kuljettava käsi kädessä.
Arvoisat juhlavieraat.
Koulutuksen kenttä on valtavan laaja. Kirkon koulutuskeskus ei tietenkään voi vastata lähimainkaan kaikesta kirkkomme koulutuksesta. Tähänastinen kolmikymmenvuotinen toiminta on osoittanut sen välttämättömäksi instituutioksi ja sen toimesta on kirkkomme jatkokoulutus ja erikoiskoulutus saatu aivan uudenlaisen tilaan. Aikaansa hyvin seuraavana koulutuskeskus on varmasti valmis ottamaan vastaan uusien aikojen haasteet. Muiden kirkon elinten tehtävänä on pitää huolta, että kirkon koulutuskeskuksella on tähän merkitykseltään yhä kasvavaan tehtävään riittävät aineelliset ja henkiset resurssit.