Arvoisat kirkolliskokousedustajat. Ärade kyrkomötesombud.

Kirkolliskokouksen aloittaessa uutta kauttaan, ensimmäistä uudella tuhatluvulla, toivotan teidät, sisaret ja veljet, tervetulleiksi yhteiseen työhön, kirkkomme päätöksenteon ja suunnittelun keskeisessä hallintoelimessä. Kirkolliskokousedustajat on pantu kirkossamme paljon haltijoiksi. Monet odotukset ja erisuuntaiset toiveet kohdistuvat heihin. Itse asiassa ne odotukset kohdistuvat kirkkoon, siihen, miten kirkko elää ja toimii 2000-luvun Suomessa. Millaisen kuvan kirkko sitten itsestään antaa ja millaisia vastauksia ihmisten odotuksiin ja kysymyksiin, siihen me yhdessä saamme etsiä ratkaisuja nyt alkavalla nelivuotiskaudella.

Nyt alkava kirkolliskokous on siinä mielessä historiallinen, että ensi kertaa saamelaisten edustaja osallistuu kirkolliskokoustyöskentelyyn edellisen kirkolliskokouksen päätösten mukaisesti. Iloitsemme siitä, että voimme toivottaa edustaja Pekka Aikion tervetulleeksi keskuuteemme.

Viesti toisesta maailmasta

Puhuessaan viime helmikuussa kirkon tiedonvälityspalkinnon jakotilaisuudessa pääkirjoitustoimittaja Stig Kankkonen, palkinnon saaja, viittasi professori Edward Saidin ajatuksiin totuudesta ja totuuden etsimisestä moniarvoisessa ja muuttuvassa maailmassa. Kirjassaan eurooppalaisen älymystön tai oppineiston vastuusta Said kirjoitti mm. kuinka sen tehtävänä on moninaisuuden ja erisuuntiin risteilevien ajan aatteiden ja arvojen keskellä "tuoda viesti toisesta maailmasta."

On selvää, että yhteiskunnassa ja tietenkin kirkossa tarvitaan niitä, jotka näkevät ajan ilmiöitä pintakerroksen taakse. Tarvitaan niitä, joiden silmä ei viehäty vain pinnan aaltojen kuohuihin, vaan jotka näkevät pintakerrosta syvemmälle, siellä virtaavien vesien suunnan, pitkäaikaisemmat ja kestävämmät trendit, ja jotka siltä pohjalta omaavat arvostelukyvyn, jolla erottaa kestävät asiat ja arvot ohimenevistä ja hetkellisistä.

Mutta ilmaisu "viesti tuonpuoleisesta" tuo meille kirkossa mieleen muutakin kuin terävän yhteiskunta-analyysin ja arvokeskustelun. Me ymmärrämme sellaisen termin konkreettisemmin. Eikö siinä ole yksinkertaisen havainnollisella ja osuvalla tavalla ilmaistu jotakin erinomaisen keskeistä kirkon olemuksesta, sen paikasta ja tehtävästä tässä maailmassa? Kirkon olemassaolo ankkuroituu lujasti ns. tuonpuoleiseen. Sitä on usko Jumalaan. Sitä on näkemys siitä, että Jumalan tahto on ilmaistu meille ihmisille Raamatun pyhässä sanassa ja  Jeesuksessa Kristuksessa. Sitä on usko Jumalan läsnäoloon keskellämme Pyhässä Hengessä ja usein salattuun ja näkymättömään läsnäoloon maailmassa.

Tästä viestinviejän tehtävästä käsin avautuu näkemys myös oman kirkkomme olemukseen, sen tehtävien priorisointiin, sen asemaan yhteiskunnassa, sen kannanmuodostuksiin ja omiin rakenteisiin, jopa hallintojärjestelmiimme. Kuinka paljon näissä kaikissa tulee näkyviin viesti ja todistus syvältä pinnan alta, Jumalan tahdosta, tuonpuoleisuuden todellisuudesta ja sen arvomaailmasta, siitä voidaan päätellä, kuinka uskollisesti kirkkomme on kirkko, omalle perimmäiselle luonteelleen ja missiolleen uskollinen.

Kirkon ns. tuonpuoleisuudesta avautuva tehtävä johtaa väistämättä siihen, että sen on toisinaan, ehkä usein, kuljettava toiseen suuntaan kuin mihin valtavirta vie. Sen omien toimintojen arvojärjestystä ei välttämättä ole arvioitava gallupien antamilla kriteereillä. Sen eettiset tai yhteiskunnalliset kannanotot viittaavat toisinaan eri suuntiin kuin mihin vallitsevat trendit osoittavat. Voimaton ja heikko tai peräti kuollut ajelehtii aina myötävirran mukaan, elävä kirkko jaksaa uida tarvittaessa vastavirtaan.

Kirkko ja yhteiskunta

Arvostelu ja kritiikki eivät kuitenkaan ole mikään itsetarkoitus. Voi olla, että esimerkiksi yhteiskunnallisissa muutoksissa kirkon kiusauksena on ollut asettua liiankin helposti muuttumattomuuden ja vanhassa pysymisen kannalle. Vaikeampaa on ollut tutkia vakavasti, mikä uudessa on hyvää ja kestävää ja opittavaa. Vaikka kirkon kannanotoissa esiintyvä kritiikki tai arvostelu onkin se puoli, joka melkein säännöllisesti nousee otsikoihin, on ainakin yhtä tärkeätä se myönteinen tunnustus ja positiivinen kannustus, jota omista lähtökohdistamme voimme antaa. Sekin on usein vastavirtaan kulkemista, koska yhteiskunnassamme on lukuisia sellaisia arvostusta ja kiitosta ansaitsevia asioita tai ihmisryhmiä, jotka liian usein unohdetaan. Se työ, jota erilaiset kasvattajat tekevät kodeissa, päiväkodeissa, kouluissa ja muualla, ja joka joskus vaatii voimien äärimmilleen pingottamista ja monessa kodissa uhrautumista toisten hyväksi, on yksi liian usein unohdettu kansamme hyvinvoinnille keskeisen tärkeä alue. Lukemattomat sairaita tai vanhoja omaisiaan hoitavat, jotka käyttävät voimansa ja aikansa toisten hyväksi, ovat niinikään ansainneet suuremman tunnustuksen kuin mitä ovat tähän asti saaneet, toisen esimerkin mainitakseni.

Kirkon, joka tahtoo olla kansan kirkko, on oltava kansan puolella, kansan lähellä, ja sen tulee kuunnella kansan ääntä. Yhteiskuntaan nähden sen suhdetta voidaan luonnehtia sanalla solidaarinen. Perustehtävästään käsin sille aukenee kuitenkin myös tietyn etäisyyden pitämisen tarve. Solidaarisuus parhaimmillaan on kriittistä solidaarisuutta.

Kirkon päätöksentekijät joutuvat alituiseen elämään tässä jännitteessä, ikään kuin kahden maailman kansalaisina. "Maailmassa, mutta ei maailmasta", sanoi Jeesus viestinsä viejille. Kun apostoli Paavali puolestaan korosti Roomalaiskirjeessä kristittyjen solidaarisuutta ja kuuliaisuutta esivaltaa kohtaan, hän sanoi myös: "Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä" (Room. 12:2).

Erityisesti silloin, kun ympäröivän yhteiskunnan arvomaailma ja eettiset näkemykset oikeasta ja väärästä ovat voimakkaan muutoksen kourissa, niin kuin nyt näyttää olevan, ei eron tekeminen hyväksyttävien muutosten ja väärään suuntaan menevän ajattelun välillä ole yksinkertaista. Joudutaan helposti joko myötäilemään vallitsevia käsityksiä, jolloin maan suola on vaarassa menettää makunsa. Tai asetutaan sinänsä helppoon kaiken uuden vastustukseen, jolloin kirkko on vaarassa ghettoutua kuulo- ja puhe-etäisyyden tuolle puolen. Usein myös väärät pelot estävät puhumasta silloin, kun niin pitäisi tehdä. Otan siitä esimerkin.

Kristillinen avioliittonäkemys suojaa

Olemme viime aikoina joutuneet paljon ajattelemaan nuorison ja lasten elämässä esiintyviä huolestuttavia ilmiöitä. Mikä tässä meidän yhteiskunnassamme on sellaista, joka synnyttää niin näyttävää lasten ja nuorten pahoinvointia? Syitä on tietenkin monia. Kuitenkin on merkillistä, että eräästä nuoren pahoinvoinnin ilmeisestä syystä ei rohjeta paljon puhua.

Harvasta asiasta on niin paljon tutkimuksellista näyttöä kuin kotien rikkoutumisen ja vanhempien parisuhteen hajoamisen onnettomista vaikutuksista lasten ja nuorten fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Ylilääkäri Veikko Aalberg kirjoitti Duodecimin pääkirjoituksessa jokin aika sitten: "Suomalaisissa nuorisopsykiatrisissa väitöskirjoissa on toistuvana havaintona todettu psyykkisten häiriöiden tai oireiden kasaantuminen rikkoutuneiden perheiden nuorten osalle: psykosomaattisia oireita, seksuaalisen identiteetin ja itsetunnon häiriöitä ja psyykkistä häiriintyneisyyttä esiintyy enemmän rikkoutuneiden kuin ehjien perheiden nuorilla." Niin Suomessa Stakesin tuottama laaja kouluterveyskysely kuin Ruotsissa tehdyt vastaavat tutkimukset vahvistavat tämän alunperin Aalbergin esittämän havainnon myös muun terveyden kuin psyykkisen osalta. Rikkoutuneesta kodista lapsena kärsineet ovat Ruotsin tutkimuksen mukaan myös aikuisiässä muita taipuvaisempia masennukseen ja muuhun oireiluun. Koulutulokkaiden terveyttä tutkiva Seija Sihvola kirjoittaa: "Näyttää siltä, että yksi keino lasten terveyden edistämiseksi olisi tukea koteja pysymään ehjinä. Keino on välillinen, mutta sitäkin tärkeämpi. Parisuhteen pysyvyyttä ei terveyden edistämistyössä tarpeeksi korosteta, pikemminkin siihen meillä suhtaudutaan pessimistisen passiivisesti."

Nuorten häiriökäyttäytymisen, päihderiippuvuuden ja rikollisuuden korrelaatio kotioloihin on useissa selvityksissä tullut esille. Miksi tästä asiasta ei rohjeta paljonkaan puhua? Siihen on ymmärrettävät syyt. Tällaisten näkökohtien esittäjä leimataan meillä vanhoilliseksi, suvaitsemattomaksi tai moralistiksi. Yksityisyyden korostaminen on meillä niin korkeassa kurssissa, että koti- ja parisuhdeasioista puhuminen leimataan sopimattomaksi tunkeiluksi. Monen omat kokemukset ovat nekin pitämässä sordiinoa päällä. Kun kasvattajien, päättäjien ja vaikuttajien omasta menneisyydestä löytyy rikkinäisiä ihmissuhteita, epäonnistumisia parisuhteissa, huonoa omaatuntoa lasten vuoksi tai niin kuin melkein kaikilla meillä, monenlaisia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä omien elämänihanteiden kanssa, tuntuu, ettei ole varaa puhua parisuhteen kunnioittamisen, säilyttämisen ja vaalimisen puolesta; se kun tuntuu kivuliaalta haavojen hoitamiselta.

Kuitenkin näkisin, että tähän asiaan tulisi yhteiskunnassamme kaikin voimin tarttua, ei tuomiten eikä moralisoiden, vaan tutkimusten vankalta pohjalta lasten ja nuortemme ja heidän tulevaisuutensa vuoksi. Kristillinen koti-  ja avioliittonäkemys, johon kuuluu niin ympäröivän yhteisön kuin seurakunnan kantava ja suojeleva tuki kuin kodin sisäinen ponnistelu ja vastuunkantaminen toisista perheenjäsenistä, näyttää sittenkin olevan paras suoja, kun ajattelemme lasten ja nuorten kasvuympäristöä. Tässä on haastetta myös kirkon omalle toiminnalle.

Kirkon mentävä itseensä

Kun kiinnitämme huomiota ajassa oleviin epäkohtiin ja varsinkin kritisoidessamme niitä, on aina muistettava, että yhden sormen ojentuessa osoittamaan itsestä poispäin on ainakin kolme sormea kääntynyt meihin itseemme. Mitä olemme itse tai kirkkona tehneet tai jättäneet tekemättä? Kritiikin tärkein osa taitaa olla itsekritiikki. Tiedämme myös, että yksi parhaista vaikuttamisen ja opettamisenkin keinoista on hyvän esimerkin antaminen. Kerran toisensa jälkeen on syytä myös kirkolliskokouksen päätöksenteossa harkita, millaisen esimerkin päätöksemme antaa, mistä todellisuudesta ja arvomaailmasta se viestii. Monessa kohdin on meillä varmaan syytä parannuksentekoon, joskus taas voimme hyvällä syyllä sanoa näyttävämme esimerkkiä.

Kuluvan Riemuvuoden merkeissä on kirkossamme ja sen seurakunnissa pyritty ohjaamaan käytettävissä olevia taloudellisia voimavaroja toivon tuomiseksi toivonsa menettäneille. Kirkon yhteisistä varoista varattiin kymmenen miljoonan markan ylimääräinen määräraha syrjäytyneiden auttamiseksi. Useat seurakunnat ja seurakuntayhtymät ovat seuranneet tätä esimerkkiä ja varanneet erityisen ylimääräisen rahasumman diakoniaan, huumeidenvastaiseen työhön, työllistämiseen, syrjäytyneiden nuorten tukemiseen, jne. Tämä kaikki normaalin diakonia- ja ruokapankki ja lähimmäispalvelutoiminnan lisäksi.

Piispainkokous vetosi seurakuntiin erityisesti myös kaukaisen lähimmäisen puolesta. Se esitti, että ne seurakunnat, joilla suinkin on taloudellisia mahdollisuuksia, irrottaisivat talousarvioissaan kansainväliseen diakoniaan ja lähetystyöhön ylimääräisen avustuksen. Kun suosituksemme seurakunnillemme on normaalisti 2 prosenttia seurakunnan verotuloista tähän tarkoitukseen, suositeltiin nyt yhden lisäprosentin antamista eli 50 prosentin nostoa määrärahaan. Alustavasti saatujen tietojen mukaan runsaasti yli puolet seurakunnista on noudattanut tätä lisäsuositusta, mikä merkitsee yhteensä kymmenien miljoonien lisäpanostusta kaukaisen lähimmäisen hyväksi. Kaiken kaikkiaan se merkitsee yli 100 miljoonan markan avustusta verotuloista kaikkein köyhimpien maailman ihmisten hyväksi. Ja tähän summaan ei ole laskettu seurakuntien toiminnassa kerättyjen lähetys- ja diakoniavarojen osuutta, joka on noin kolminkertainen verotuloihin nähden.

Kaukaiset lähimmäiset ja kehitystyö

Kansainvälinen auttaminen ja kehitysapu ei ole viime aikoina ollut mikään muotiasia maassamme, siksi tällä kirkon esimerkillä saattaa olla sanottavaa. On erinomainen asia, että Suomen valtio on käynyt vakavasti selvittämään suoritetun kehitysyhteistyön laatukysymyksiä. Pelkästään kehitysyhteistyöhön annettavan määrärahan suuruus ei ole tärkeä, sen oikea kohdentaminen on tietenkin ensisijainen asia. Kuitenkin vaurastuneen maamme panostus kehitysyhteistyöhön on niin paljon jäljessä niin naapurimaidemme tasosta ja YK:n suosituksista kuin oman hallituksemme periaatepäätöksistä, että on syytä toivoa myös tällä saralla valtiomme kantavan vastuuta kaikkein pienimmistä, kaukanakin olevista. Tasavaltamme hallitus teki jo vuonna 1996 periaatepäätöksen, jossa tavoitteeksi asetettiin kehitysyhteistyömäärärahojen lisääminen siten, että 0,4 prosentin Bkt-taso saavutettaisiin kuluvana vuonna. Vuonna 1998 tämä päätös uusittiin ja kansallisena tavoitteena säilytettiin edelleen YK:n suosituksen mukainen 0,7 prosentin taso. Nyt näyttää siltä, että 0,34 prosentin tasosta, jota on pidetty alarajana, ollaan viimevuonna pudottu alemmas.

Kirkon hallinto nousee sen olemuksesta

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Se, että kirkko edustaa muutakin todellisuutta kuin tämänpuoleista ja näkyvää, merkitsee jotain myös sen itseymmärrykselle. Kirkko on samalla kertaa hengellinen ja maallinen yhteisö, se on samalla kertaa näkyvä ja näkymätön. Kirkolla on juurensa apostoleissa ja heidän ajassaan, se on universaali, globaali yhteisö, sen tehtävä on annettu. On asioita, joista me voimme yhteisesti päättää, joista äänestetään, ja on asioita, joita me emme päätä. Kirkon hallintojärjestelmäkin nousee sen olemuksesta, joka poikkeaa muiden yhteisöjen olemuksesta. Siten kirkollinen hallintokin jo periaatteellisella tasolla poikkeaa eräissä kohdin vaikkapa kunnallisesta tai valtiollisesta hallinnosta.

Kun kirkko luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan on "pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan" (CA VII), nousevat tästä määritelmästä eräät kirkollisen vallankäytön ja päätöksenteon perusperiaatteet. Huomaammehan itse kirkolliskokouksestakin, sen kokoonpanosta ja työskentelysäädöksistä, kuinka toisaalta päätöksenteko tapahtuu yhteisen eli yleisen pappeuden pohjalta erittäin demokraattisesti, toisaalta päätöksenteko liittyy siihen, että kirkko on "läsnä" pyhien yhteisössä, kun evankeliumi puhtaasta julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon konstituutioon kuuluva kahtalainen rakenne, edustus- ja virkarakenne, on siis jotain, mikä ei ole "tästä maailmasta", vaan nousee kirkkomme tunnustuksesta ja sen hengellisestä olemuksesta. Näissäkään kysymyksissä kirkko ei kulje valtavirran mukaan, vaan lähtee siitä, että se on kuten uskontunnustuksessa sanotaan: "yksi, pyhä, yleinen ja apostolinen".

 Takaisin