Jukka Paarma

IHMISARVO UHATTUNA - IHMISARVO ELÄMÄN ALKAESSA JA PÄÄTTYESSÄ

Kirkolliskokouksen avauspuhe Turussa 13.5.2002



Kauan sitten Raamatun maassa eräs mies katseli ympärilleen avautuvaa maisemaa ja yläpuolellaan kaartuvaa tähtitaivasta. Hän ei voinut olla ihastelematta Luojan tekoja ja puhkesi rukoukseen ja runoon: "Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen - mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella." (Ps.8:4-6)

Nämä psalminjakeet ovat yksi kauneimmista ihmisarvon ylistyksistä. Ne kuvaavat myös Raamatun ja siten kristillisen ihmiskäsityksen perusajatusta ihmisen mittaamattomasta arvosta Jumalan kuvana. Jokaisella ihmisellä on luomiseen perustuva ihmisarvo, jota häneltä ei voida riistää. Hän on yksilönä arvokas ja ainutkertainen. Jokaista ihmistä on kohdeltava tämän arvon mukaisesti, eikä häntä saa koskaan käyttää välineenä tavoiteltaessa jotain toista muka suurempaa päämäärää Ihmisyksilö sinänsä, onpa hän nuori tai vanha, arvostettu tai syrjitty, terve tai sairas, on jo tarkoitus sinänsä, pyhä, Jumalan kuva.

Itse asiassa ihmisarvon korostaminen ei ole yksinomaan kristilliseen uskoon perustuva vaan se on yhteistä omaisuutta monille uskonnoille, ja omaa käsitystämme ovat muokanneet niin antiikin humanistinen perinne, kuin renessanssin tai valistuksen aatemaailma. Ihmisarvon keskeisyyttä osoittaa, että se on kirjattu moniin tärkeisiin kansainvälisiin sopimuksiin, joista tunnetuin on YK:n ihmisoikeuksien julistus. Meitä lähelle tulee nyt myös EU:n perusoikeuskirja, jonka ensimmäisen artiklan mukaan "Ihmisarvo on loukkaamaton. Sitä on kunnioitettava ja suojeltava."

Olemme joutuneet kuitenkin kerran toisensa jälkeen huomaamaan kuinka hupaa tavaraa ihmisarvo on tämän päivän maailmassa. Ihmisen henki ei paljon paina kun pyritään vaikkapa poliittisiin tai sotilaallisiin päämääriin. Puhumattakaan sitten kaikkien ihmisten kohtelemisesta kunnioittavasti, arvostaen, mittaamattoman ihmisarvon mukaisella tavalla.

Emme kuitenkaan tässäkään tapauksessa saisi ulkoistaa pahuutta ja vääryyttä, siirtää sitä itsemme ja oman yhteiskuntamme ulkopuolelle. Ihmisarvon uhkia emme näe vain kaukana meistä, maailman kriisipesäkkeissä vaan ne ovat nähtävissä myös keskellämme. Eri tieteenalojen kehitys tuo eteemme vaikeasti nähtäviä ja hahmotettavia eettisiä kysymyksiä, jotka koskevat mitä syvimmin ihmistä, hänen elämäänsä ja hänen elämänsä arvoa. Erityisesti elämän alkuun ja sen päättymiseen liittyvät kysymykset ovat sellaisia.

Noihin tilanteisiin liittyvät ihmiselämää järisyttävät ja sisimpiä tuntojamme herkistävät kokemukset. Huub Oosterhuisin rukouksessa kiitetään monien ihmisten elämänrohkeudesta ja siitä, että lapsia syntyy ja kuolleita itketään. Lasten syntyminen merkitsee toivoa, elämän jatkumista; kuolleitten itkeminen kertoo surusta, kaipauksesta ja rakkaudesta.

Kirjailija Kjell Westön romaanissa isä sanoo pojalleen: "Me ihmiset nivomme yhteen taivaan ja maan" (Isän nimeen, s. 18). Taivaan ja maan yhteen nivominen on kuva rajan häviämisestä, tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen yhtymisestä. Tällainen kuva ilmaisee hyvin sitä tilannetta, johon esimerkiksi nykyisessä lääketieteen, terveydenhoidon, biologian ja geeniteknologian kehityksessä on tultu.


Kenestä saa tulla isä ja äiti ja kuka saa syntyä

Elämän rajoilla, sen alkaessa ja sen päättyessä, testataan ihmisarvoa. Tänä keväänä on Suomessa käyty keskustelua siitä, kenellä on oikeus vanhemmuuteen, kenestä voi tulla äiti, kenestä isä. Hedelmöityshoitolaki on edelleen harkittavana. Päättäjien tavoitteena on saada aikaan laki, joka tekee mahdolliseksi hoidot tahattomasta lapsettomuudesta kärsiville. Mutta kenellä on oikeus hedelmöityshoitoihin? Voidaanko sallia sijaissynnyttäjän käyttö? Entä sukusolujen luovutus - milloin ja miten lapsella on oikeus saada tietää biologinen taustansa?

Hedelmöityshoitoja vaadittaessa näyttää joskus siltä, kuin oman, biologisen lapsen saamista pidettäisiin ihmisoikeutena. Lapseton nainen tai mies saattaa tuntea, ettei hänellä lapsettomana ole ihmisarvoa. Äitienpäivän vietto on monelle juuri tämän vuoksi ollut kipeä ja vaikea. Kirkoissamme järjestetyt Tyhjän sylin rukousillat osoittavat kuinka vakavasti seurakuntien sielunhoidossa ja toiminnassa on haluttu lähestyä tällaisten kipujen kanssa painivia. Oman lapsen saamisen toive saattaa kasvaa niin polttavaksi, että lääketieteen kaikki keinot halutaan käyttää, jotta oma lapsi voisi syntyä maailmaan. Hoitojen onnistuminen on kiitollisuuden aihe. Suomessa vuosittain syntyvistä lapsista 2,5 % eli joka 40. saa alkunsa hedelmöityshoitojen ansiosta.

Se näkökulma, joka liian helposti unohtuu, on syntyvän lapsen. Kenenkään perusoikeuksia ei saisi loukata, myös ja ennen kaikkea lasten oikeudet on otettava huomioon. YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus edellyttää, että kaikissa lapsia koskevissa asioissa otetaan ensisijaisesti huomioon lapsen etu. Myös EU:n perusoikeuskirjan artiklan 24 mukaan "kaikissa lasta koskevissa viranomaisten tai yksityisten laitosten toimissa on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu." Lapsi ei ole koskaan tuote, vaan yksilö, jolla on ihmisarvo siinä kuin aikuisillakin.

Kun lainsäädännön tehtävänä on erityisesti turvata heikomman osapuolen asema, on hedelmöityshoitojen kohdalla silloin kyseessä syntyvä lapsi, hänen oikeutensa turvalliseen kasvuympäristöön ja mahdollisimman hyvään elämään. Aikuisten tasa-arvokysymysten on jäätävä siihen verrattuna taustalle.

Vielä ongelmallisempi kuin kysymys vastasyntyneen lapsen oikeuksista on kysymys sikiön asemasta ja oikeuksista. Kenellä on oikeus syntyä ja kenellä oikeus tehdä siitä päätöksiä? Lainsäädännöllä on luonnollisesti määritettävä mm. raskaudenkeskeytyksen rajat. Kysymykset sikiön ihmisarvoisuudesta tai ihmiseksi tulemisen vaiheesta ovat vaikeita, eikä lakiteksti voi antaa niihin lopullisia vastauksia. Kristillisessä etiikassa on kuitenkin katsottava, että ihmiselämä on alusta alkaen Jumalan luomaa ja alkaa jo ennen syntymää.

Nyky-yhteiskunnassa vallitseva voimakas halu hallita elämää heijastuu myös pyrkimyksenä hallita niin syntymää kuin kuolemaakin. Ihmisarvo näyttää monen mielissä muuttuneen suhteelliseksi ikään kuin ihmisarvo kuuluisi vain riittävät kriteerit täyttäville. Onko ihmisellä oikeus syntyä vammaisena? Pitäisikö vammautunut ihminen auttaa pois kärsimästä? Onko pitkäaikaissairaalla huonokuntoisella vanhuksella oikeutta elää?

Lääketieteen on tunnettava vastuunsa. Julkisuudessa esiin tuotu pyrkimys luoda kloonaamalla ihmisiä tilanteessa, jossa eläinten kloonaus on jo joutunut valtavien ongelmien eteen, osoittaa suurta vastuuttomuutta ja arvostelukyvyn puutetta. Paitsi että ihmisen kloonaaminen on teknisesti riskialtista, se on myös periaatteellisesti ihmisen itseisarvon riistämistä ja siten epäeettistä.

Geenitutkimuksen kehitys avaa hämmästyttävän tulevaisuuden: lasten sukupuoli voidaan valita, periytyvien sairauksien välittymistä uusille sukupolville voidaan ehkäistä ja tuleville jälkeläisille voidaan valikoida haluttuja ominaisuuksia tuottavia geenejä. Tulevaisuudessa arvelemme mahdolliseksi tilannetta, jossa voisimme pohtia, minkä erityislahjakkuuden haluamme lapsellemme valita: musikaalisuuden, matemaattisen nerokkuuden vai huippu-urheilijan ominaisuudet. Lapsi alkaa entistä enemmän olla tuote, joka tehdään ja valmistetaan. Ajatus lapsesta Jumalan lahjana tuntuu monesta vanhanaikaiselta.

Vastikään Helsingin yliopistossa tarkastettiin väitöskirja geeniseulontaan ja -testeihin liittyvistä moraalisista valinnoista. Sen tekijä, sosiologi Piia Jallinoja on viitannut siihen, miten vastuullista on lääketieteellisten tulosten pohjalta tehdyt eettiset valinnat ja niistä annettava informaatio. "Tieto ei ole koskaan täysin neutraalia. Ehdottomia lääketieteellisiä faktoja on vähän ja esimerkiksi vammaisuuden epäilystä kertomiseen liittyy aina tulkintaa ja tiettyjen asioiden valintaa. Yhdessä neuvolassa voidaan kertoa kuinka esimerkiksi Down-lapsi selviää nykyään hyvin yhteiskunnan tukiverkkojen avulla ja toisessa taas, kuinka paljon heillä ilmenee erilaisia sairauksia." (Yliopisto 9/2002 s.13).

Vammaisten sikiöiden yleinen abortointi on monimutkainen kysymys, jonka edessä monet vanhemmat tuntevat joutuvansa ylivoimaisen vaikean valinnan ja vuosikausia kannettavan raskaan taakan eteen. Siihen liittyy ihmisarvon lisäksi yhteiskunnan vammaispolitiikkaan kuuluvia kysymyksiä. Geeniseulonnan moraalisia ja oikeudellisia ongelmia on jo ratkottu ulkomailla oikeusistuimissa ja meilläkin on nostettu asiaan liittyviä kanteluita. Ihmisten toiveet ovat näissä tapauksissa olleet niin toisistaan poikkeavia, että ne ovat paljastaneet sen suuren moraalisen hämmennyksen, jonka vallassa tämän kaltaisissa asioissa nyt ollaan.

Nämä vaikeat kysymykset ovat yhtä suuria kuin itse elämä. Tämän päivän ihminen etsii rajoja, joiden puitteissa toimia, inhimillistä mittakaavaa. Inhimilliseen mittakaavaan mahtuu ihmisen hauraus ja haavoittuvuus, elämän arvaamattomuus.


Vanhuksen ihmisarvo

Vanhusten kaltoin kohtelu ja ikään liittyvä syrjintä kertovat, että etenkin huonokuntoisten vanhusten ihmisarvo on uhattuna. Mainittakoon, että jo vuonna 1975 YK antoi Kuolevien oikeuksien julistuksen, jonka ensimmäisessä kohdassa todetaan: "Minulla on oikeus tulla kohdelluksi elävänä ihmisenä kuolemaani asti." EU:n perusoikeuskirjan artiklaan 25 on kirjattu ikääntyneiden henkilöiden oikeus mm. ihmisarvoiseen ja itsenäiseen elämään. Kristinuskon näkemys vanhusten ihmisarvosta on yksiselitteinen. "Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan." (Jes. 46:4)

Vaikka hoidot ja hoitotekniikat olisivat kuinka edistyneitä, niistä puuttuu oleellista, ellei ihmispersoonaa nähdä, suojella ja kunnioiteta. Vaikkei terveydenhuolto voikaan koskaan tyydyttää kaikkien tarpeita ja odotuksia, on aiheellista kysyä, onko elämän alkaessa ja päättyessä sellaisia hoitoja, joissa ihmisarvo ei pääse riittävästi toteutumaan. Viime aikoina on syystäkin esiintynyt suurta huolta terveydenhoidon taloudellisista resursseista ja ihmisten tasa-arvoisesta kohtelusta. Tärkeää on puhua myös hoitojen sisällöstä.

Tähän liittyy maassamme käynnissä oleva keskustelu eutanasiasta. Eutanasiaa kannattavat pitävät tärkeänä, että Suomeen saataisiin sen salliva laki. Heidän mukaansa on ihmisarvoa loukkaavaa, ettei ihminen saa itse päättää kuolinhetkeään. Jotkut pitkäaikaispotilaat saattavat olla samalla kannalla. He pelkäävät toisten armoille jäämistä, totaalista avuttomuutta ja kestämättömiä kipuja. Eutanasiaa vastustavien mielestä saattohoitoa kehittämällä voidaan taata jokaiselle niin hyvä hoito, että kuoleman toivominen vähenee.

Kysymys ei ole helppo. Ihmiselämän arvon tunnustamisen ja kultaisen säännön lähimmäisenrakkauden periaatteiden varassa ei ole yksinkertaista luoda kaikkiin yksittäisiin tapauksiin soveltuvaa toimintaohjetta. Tilanne haastaa meidät näkemään, missä tarvitaan ammattitaitoisia kuolevien hoitajia, kärsivällistä saattamista ja sitkeää rakkautta. Se panee kyselemään, millaisen taakan sälytämme niille, jotka joutuvat tekemään ratkaisuja elämästä ja kuolemasta, millaista ahdistusta, millaista syyllisyyttä. Ensisijaisesti tulisikin voimat kohdistaa hyvän saattohoidon kehittämiseen. Sen myötä voi löytyä armahtava lähestymistapa.

Yhteinen vastuumme

Perinteisesti me yhdistämme usein korkean eettisyyden länsimaiden lääketieteelliseen tutkimukseen. Tulevaisuudessa on itsestään selvää, että vaikka useimmissa länsimaissa pidättäydyttäisiinkin epäeettisenä pidetyistä tutkimuksista, jossakin maailmankolkassa niitä varmasti tehdään.

Hallitsemmeko me tekniikkaa vai hallitseeko se meitä? Riistäytyykö tekniikka käsistämme? Lääketieteen teknologian yhteydessä on syytä kysyä jatkuvasti, toteutuuko inhimillisyys, kunnioitetaanko ihmisarvoa ja säilyykö yksilön loukkaamattomuus.

Lopullinen moraalinen vastuu elämän alun ja lopun valintoihin ja niiden seurauksiin jää yksilölle. Hänelle avautuu loputon sarja kysymyksiä hyvästä elämästä, vammaisuudesta, vanhemmuudesta, vastuusta ja vapaudesta. Yhteiskunnallisiin muutoksiin kytkeytyviä ongelmia ei kuitenkaan saisi jättää pelkästään yksilöiden kannettaviksi ja ratkaistaviksi. Tärkeää on, että ihminen saisi riittävän tuen päätöksentekoonsa tilanteissa, joissa on kysymys elämän vaikeista rajatilanteista.

Kirkossa meidän on otettava erittäin vakavasti nämä esille nostamani kysymykset. Niin monet ihmiset ovat neuvottomia ja ahdistuneita ja kantavat tietämättömyyden ja syyllisyyden taakkaa näitten asioiden äärellä. Kirkkohallitus onkin maaliskuussa perustanut terveydenhuollon bioeettisen toimikunnan, jonka tehtävänä on seurata alan kehitystä ja valmistella sekä antaa lausuntoja bioetiikan ja ihmisgenetiikan kysymyksistä. Sen tehtävänä on myös laatia julkaisu avuksi ja oppaaksi kirkon päättäjille ja yksittäisille jäsenille.

Omassa kasvatus- ja julistustoiminnassaan on kirkon pidettävä esillä kristillistä näkemystä ihmisarvosta ja puolustettava erityisesti heikoimpien ja hauraimpien ihmisarvoa, joka niin usein on uhattuna. Sielunhoidon koulutuksessa nämä kysymykset tulevat entistä tärkeämmiksi.

On myös muistettava, että kristillinen käsityksemme elämästä tunnustaa, että elämään kuuluvat rajallisuus, hauraus, rikkinäisyys. Elämä ei ole koskaan täysin hallittavissa. Myös sairauden, vammaisuuden tai kuoleman merkitsemällä elämällä on inhimillisenä elämänä luovuttamaton arvo. Elämä antaa monenlaisia lahjoja, mutta ei kenellekään kaikkea. Elämä voi olla rikasta ja monipuolista, vaikkeivät kaikki toiveet toteudukaan.