Jukka Paarma KIRKKO 2000
Kirkolliskokouksen päätöspuhe 12.1.2000
Arvoisat kirkolliskokousedustajat. Ärade medlemmar av kyrkomötet.
Nelivuotiskautemme tässä kirkolliskokouksessa on nyt päättymässä. Mielessä on tietenkin kysymys, mitä olemme saaneet aikaan. Millaisia tuloksia ovat tuottaneet meidän työmme, kaikki istumiset, puhumiset, kirjoittamiset ja lukemattomat keskustelut ja pohdinnat. Miten paljon kirkko ja sen asia kehittynyt ? Onko päästy eteenpäin ja jos niin onko menty oikeaan suuntaan?
Ensimmäinen vastaus löytyy varmasti siitä kokemuksesta, joka meillä on ollut varsinkin näinä kokouskauden viimeisinä päivinä. Vaikka monet asiat, suuretkin asiat, on saatu päätökseen, niin lukuisat asiat ovat vielä kesken. Me olemme joutuneet lähettämään diakonaattiasian edelleen valmisteltavaksi komiteaan, ja monet muut, esimerkiksi hiippakuntahallinnon ja seurakuntahallinnon uudistushankkeet jatkavat kypsymistään kirkkohallituksen pöydän ääressä.
Kun totean tämän, en tarkoita, että olisimme olleet jotenkin saamattomia ja hitaita. Esimerkit osoittavat, kuinka kirkollinen lainsäädäntö- ja uudistustyö ei ole lyhyellä sykkeellä, vuoden tai neljän vuoden sykäyksin tapahtuvaa, kiihkeärytmistä muutosta. Se on usein pitkäjänteistä työtä, jossa neljän vuoden kirkolliskokouskausi on osa pidempää prosessia. Niinpä mekin olemme tämän kirkolliskokouskauden ajan olleet mukana yhtenä lenkkinä ketjussa, jolla on historiassa pitkät perinteet, ja joka jatkuu alkaneella uudella vuosisadalla osin uudistuvin ja vaihtuvin voimin. Olemme saattaneet päätökseen asioita, jotka toiset ennen meitä ovat panneet alulle. Me puolestamme olemme jättäneet asioita kehitettäväksi edelleen tulevalle kirkolliskokoukselle. Monasti kylväjä on yksi, leikkaaja toinen.
Perusluonteeltaan kirkon hallinto on pyrkinyt välttämään tempoilua, se on mieluummin etsinyt suuria linjoja, joiden perusteet kestävät pitkällä aikavälillä katsottuna. Katsellaanpa sitten taaksepäin eli kirkon oppiperustaan, Raamatun sanomaan ja traditioon tai eteenpäin, vähän pidemmällekin kuin hetken tuulahduksiin ja ohimeneviin ajan ilmiöihin.
Useat asiat ovat silti sen laatuisia, että ne on saatava ratkaistuksi viivyttelemättä. Vaikka kirkkolaiva kääntyileekin yleensä hitaasti, on uudenlaisten näkymien eteen tultaessa, tai ilmasto-olosuhteitten muuttuessa tai vaaratilanteissa tehtävä nopeitakin ratkaisuja ruoria käännellessä tai vauhtia muutettaessa.
Kymmenkunta vuotta sitten oli kirkossamme käynnissä mittava prosessi, joka tunnettiin nimellä Kirkko 2000. Sen tarkoituksena oli nostaa esiin visioita ja panna käyntiin ohjelmia, joiden mukaan kirkkoa kehitettäisiin. Tähtäimessä oli vuosi 2000. Sen puitteissa oli kolme työryhmää, jotka kukin julkaisivat visio- ja ohjelmakirjasen. Ensimmäinen oli piispa Matti Sihvosen johdolla työskennellyt ryhmä, joka julkaisi Kirkon pitkän aikavälin suunnitelman vuonna 1986.
Toinen työryhmä, jonka johdossa oli silloinen kenttäpiispa Jorma Laulaja, julkaisi oman paperinsa 1987 nimellä Seurakunta 2000. Viimeisin oli 1992 ilmestynyt ja piispa Voitto Huotarin johdolla valmistunut Kirkon suunta 2000 - mietintö, alaotsikkonaan Alhaalta kasvava kirkko.
Vaikka tämä prosessi oli piispankokouksen eikä kirkolliskokouksen käynnistämä, on näiden mietintöjen ajatuksia lainattu varsin usein kirkolliskokouksen puheissa ja valmisteluissa. Monet ovat nähneet niissä sen kirkon suunnan viitoittajan, jonka mukaan vuotta 2000 kohti tuli pyrkiä.
Nyt on tullut vuosi 2000. Voisimme kirkolliskokouksen osalta arvioida Kirkko 2000 -prosessin onnistumista sen perusteemojen valossa. Mitä on tapahtunut seurakuntarakenteen kehittämisessä? Mitä olemme tehneet vastuullisen elämäntavan edistämiseksi kirkossamme ja tässä yhteiskunnassa? Miten hengellinen uudistus on toteutunut? Miten on kirkon avoimuuden ja avartumisen laita? Ja mitä nyt on sanottava teemasta Alhaalta kasvava kirkko.
On selvää, että kirkolliskokouksessa, jonka asioihin kuuluu paljon kirkon talouteen liittyvää päätöksentekoa tai puhtaasti hallintoa koskevia kysymyksiä, ei aina voida kovin suoranaisesti vaikuttaa kirkon hengelliseen uudistumiseen tai vastuullisen elämäntavan leviämiseen. Mutta voimme kysyä, eivätkö kirkon rakenteita koskevat päätökset ole mielekkäitä vain silloin, kun ne luovat edellytyksiä toiminnan ja kristillisen elämän kehittämiselle. Talousarvioiden, toiminta-ja taloussuunnitelmien, hallintoelimiä koskevien ratkaisujen mieli löytyy pohjimmaltaan siitä, onko niillä oltu luomassa puitteita seurakunnissa, hiippakunnissa, kokonaiskirkon tasolla tai yhteiskunnassamme hengelliselle uudistukselle tai vastuulliselle elämäntavalle. Onko päätöksillä annettu mahdollisuuksia, onko luotu soveliaat puitteet, onko rohkaistu alhaalta kasvavan kirkon kehittämiseen?
Meillä ei voi olla riittävästi ajallista perspektiiviä voidaksemme tehdä vähänkään luotettavia arvioita tai vastata tämänkaltaisiin kysymyksiin. Olen tahtonut nostaa niitä esille peiliksi tai korrektiiviksi arvioidessamme saavutuksiamme. Ne antavat myös mahdollisuuden ryhmitellä käsiteltyjä asioita.
Kun toukokuussa 1997 täällä päätettiin karsia joukko ylemmälle viranomaiselle alistettavia asioita, oli punaisena lankana seurakuntien ja kirkon hallinnon keventäminen. Samassa tarkoituksessa aloitettiin seurakuntahallinnon uudistamiseen tähtäävä työskentely, joka edelleen jatkuu. Myös hiippakuntien hallintoa päätettiin keventää, kun tuomiokapitulien kirkolle siirron yhteydessä käynnistettiin hiippakuntahallintouudistus. Seurakuntavaaleja koskevat lukuisat uudistukset tähtäsivät niinikään siihen, että seurakuntalaisten olisi helpompi osallistua ja kokea seurakunta omakseen. Seurakuntien virkarakenteen uudistus, ennen kaikkea diakonaattia kehittämällä, on myös pyrkinyt seurakuntaelämän kehittämiseen etsimällä ratkaisuja työntekijäkunnan identiteetin ja sitoutumisen vahvistamiseksi.
Vastuullista elämäntapaa kirkolliskokous on halunnut edesauttaa kirkon omien toimintamuotojen lisäksi myös yhteiskunnassa. Se perusteellinen ja vastuuntuntoinen työ, jota täällä tehtiin muun muassa annettaessa lausuntoja sellaisista tärkeistä yhteiskuntamme uudistuksista kuin perustuslakiuudistus ja uskonnonvapaus, on tähdännyt nimenomaan oikeudenmukaisen, vastuullisen ja turvallisen yhteiskunnan kehittämiseen.
Kirkon avoimuutta ja avaruutta on paranneltu ainakin kahteen suuntaa. Kirkon ja valtion suhteissa on 1990-luvun mittaan tapahtunut muutoksia, jotka ovat merkinneet kirkon itsenäistymistä entistä enemmän. Kirkkolakiuudistus, joka saatiin valmiiksi jo 1990-luvun alkupuoliskolla, tuomiokapitulien siirto kokonaisuudessaan kirkon vastattavaksi ja piispanvaalin nimitysoikeuden poistuminen tasavallan presidentiltä, olivat kaikki minun mielestäni kirkon asemaa vahvistavia ja uskottavuutta lisääviä ratkaisuja. Viimeaikainen kehitys osittaa, että kirkon asema kansankirkkona ei niinkään nojaa hallinnollisjuridisiin yhteyksiin valtiovaltaan. Kirkon asemalle ja tulevaisuudelle verrattomasti tärkeämpää on, että se elämällään, toiminnallaan ja kannanotoillaan saavuttaa ja säilyttää tämän kansan luottamuksen.
Me toivomme, että myös kirkon taloudellisia suhteita valtiovaltaan voitaisiin rakentavasti ja hyvässä yhteisymmärryksessä kehittää Opetusministeriön asettaman ja entisen kansliapäällikön, ministeri Jaakko Nummisen johtaman toimikunnan mietinnön "Valtion ja kirkon taloudelliset suhteet" esittämillä linjoilla.
Toinen suunta, johon kirkkomme on avartunut, on ekumeeninen. 1990-luvun suuret päätökset sillä alueella olivat ne kaksi asiakirjaa, jotka kirkkomme puolesta hyväksyttiin: Porvoon julistus ja Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta. Niillä kirkolliskokouksemme osoitti, että kirkkomme tunnustaa kuuluvansa laajaan kirkkoperheeseen ja että se tosissaan tahtoo olla siinä rintamassa, joka etsii sitä yhteyttä Kristuksen kirkossa, jonka puolesta itse Vapahtajamme rukoili.
Kun ajatellaan Kirkko 2000-prosessin perusajatuksia, nousee sieltä ylimmäksi kuitenkin kirkon ja seurakuntien hengellinen uudistus. Mitä kirkolliskokous on tehnyt sen hyväksi? Tällöin ajattelen kahta uudistusta, jotka selvimmin ovat nousseet vuosikymmenen takaisen prosessin esille nostamista ajatuksista, katekismusta ja uutta jumalanpalvelusjärjestystä, jotka molemmat koskettavat jokaista seurakuntalaista, ja tulevat antamaan ainesta hengelliseen uudistukseen ja kasvuun kirkossamme ja seurakunnissamme. Sitä toivomme ja rukoilemme.
Olen pitänyt myös kallisarvoisena sitä, että kirkolliskokous itse on säilyttänyt ohjelmassaan ja perinteissään kokouksen hengellisen luonteen. Se on muistuttanut meitä joka kerta siitä, ettemme ole täällä yhdistyksen vuosikokouksessa, vaan Kristuksen kirkon asialla, tekemässä sen elämää ja tulevaisuutta koskevia ratkaisuja ja suunnitelmia. Se, että olemme voineet yhdessä hiljentyä Jumalan sanan äärelle, rukoilla ja laulaa, kokoontua jumalanpalvelukseen ja polvistua ehtoolliselle, on antanut sellaista yhteisyyden tuntoa, joka on varmasti vahvistanut sekä meitä että kirkkoamme. Sanan, sakramentin ja rukouksen yhteydessä me voimme myös paremmin kohdata ne vaikeat asiat, joissa mielipiteemme ja katsomuksemme vetävät meitä erilleen. Onpa kysymys sitten erilaisista taustoistamme ja hengellisistä perinteistämme, pappeudestamme ja maallikkoudestamme, virkakäsityksen tai muiden teologisten näkemysten erilaisuudesta, yhteyden ja kumppanuuden vaaliminen yhteisen kirkon palveluksessa on edellytys rakentavalle työskentelyllemme.
Näillä ajatuksilla tahdon tänään päättää kirkolliskokouksemme nelivuotiskauden työn. Esitän teille kaikille sydämellisen kiitoksen näiden vuosien hyvästä yhteistyöstä kirkkomme ja koko maamme hyväksi.
*
Jotkut meistä jatkavat täällä uuden kirkolliskokouskauden alkaessa, jotkut eivät enää tule tänne. Uskon, että meillä kaikilla on mielessämme haikeus, jonka synnyttää se yhteys ja yhteishenki, joka täällä on edustajien kesken näinä vuosina syntynyt. Jokaisen teidän elämäänne toivotan Jumalan, taivaallisen Isämme runsasta siunausta.
Kiitän teitä kaikkia, jotka olette eri tehtävissä palvelleet kirkolliskokoustamme ja yhteistä työtämme. Kiitän kirkolliskokouksen varapuheenjohtajia heidän työstään ja tuesta, jota Te olette antaneet molemmille arkkipiispoille ei vain istuntoja johtaessanne vaan myös monella muulla tavoin. Kiitän valiokuntien puheenjohtajia ja sihteereitä. Kirkolliskokouksen sihteerin apu sekä puheenjohtajille, puhemiesneuvostolle ja koko kokoustyöskentelylle on ollut korvaamattoman arvokas. Kiitos sihteerille hänen panoksestaan. Kiitos kirkolliskokouksen notaarille. Kaikkien puolesta kiitän kirkolliskokouksen kansliaa. Vuosien tuomalla kokemuksella ja ammattitaidolla se on antanut meille sen teknisen ja käytännöllisen avuin, jota olemme tarvinneet.
Kiitämme tänään myös Turun kristillistä opistoa, sen johtoa, kaikkia toimihenkilöitä ja työntekijöitä hyvistä puitteista ja edellytyksistä työllemme. Muistelemme vielä pitkään keittiöhenkilökunnan panosta ja huolenpitoa siitä, että olemme saaneet maukkaan ravinnon ruumiillemme. Kiitän myös tiedotusväkeä ja julkisen sanan edustajia siitä miten ovat palvelleet kokoustamme.
Jag ber att få framföra ett mycket hjärtligt tack till er alla för det gemensamma arbetet under de fyra år som vi har fått arbeta tillsammans. Tack för arbetsgemenskapen, tack för värdefulla insatser till förmån för vår kyrka, vårt land och vårt folk och för hela den gemenskap av kyrkor till vilken vi hör.
Päätän täten kirkolliskokouksen. Kyrkomötet är härmed avslutat.