Jumala, kaikkien ihmisten Isä, Sinä pyydät meiltä jokaiselta, että veisimme rakkautta sinne missä köyhiä nöyryytetään, iloa sinne missä kirkko elää heikkouden tilassa, sovitusta sinne missä ihmiset elävät erossa toisistaan. (...) Sinä avaat meille tämän tien, jotta Jeesuksen Kristuksen haavoitettu ruumis, sinun kirkkosi, eläisi yhteyden hapatuksena koko maailman köyhille, koko ihmiskunnan perheelle.

(Ote äiti Teresan ja veli Rogerin rukouksesta 1976, suom. A-M Raittila)

Kirkon ulkomaanavun 50-vuotisjuhlavuosi on koko kirkon juhlavuosi ja tämä juhla on koko kirkon juhla.

Kirkon ulkomaanapu on kirkkomme, sen hiippakuntien, seurakuntien ja yksittäisten kristittyjen työväline ja kanava. Kirkon ulkomaanapu kulkee maailmalla laupiaan samarialaisen askelissa lievittäen hätää ja koettaen olla mukana luomassa ihmisille parempia elämisen mahdollisuuksia niin hätäavun kuin myös pitkäjänteisten projektien avulla. Tämä on aivan oleellisella tavalla koko kirkon työtä. Kansainvälinen diakonia on kirkon hengellistä elämää.

Kirkon ulkomaanavun tehtävä ei ole ollut ainoastaan avun välittäminen jonnekin muualle. Siltoja ei rakenneta ainoastaan yksisuuntaista liikennettä varten. Kohdatessaan hädän kasvoja maailmalla ulkomaanapu tuo nuo kasvot myös meidän kohdattavaksemme. Sillalla on liikennettä kahteen suuntaan. Jakamisesta tulee tärkeämpi asia kuin antamisesta ja saamisesta. Avustustyössä on koettu samaa kuin lähetystyössä, on saatu enemmän kuin on omasta mielestä pystytty antamaan.

Kun laupias samarialainen näki henkihieveriin hakatun miehen, hän muutti omat suunnitelmansa ja riensi apuun. Kaksi kulkijaa oli kulkenut miehen ohi jo aikaisemmin. Heistä sanotaan, että he väistivät ja menivät ohi.

Hädällä on kasvot. Hakatun miehen kasvot, nälkäisen lapsen kasvot, hätääntyneen äidin kasvot, pakolaismatkalla olevan perheen kasvot.

Kuka nämä kasvot näkee? Kuka näkee ja väistää? Kuka näkee ja kiirehtii auttamaan?

Kertomuksessa laupiaasta samarialaisesta erityisen säälittäviltä tuntuvat nuo kaksi ohikulkenutta, ne jotka väistivät. Selvästikin he jättivät mahdollisuutensa käyttämättä. Heidän oma päiväjärjestyksensä oli heille tärkeämpi kuin toisen ihmisen auttaminen. He näkivät mutta eivät välittäneet. He olivat ehkä päiväjärjestyksessään oikeassa kohdin, mutta elämässään he olivat pahasti eksyksissä.

Tuodessaan hädän kasvoja kohdattavaksemme Kirkon ulkomaanapu kohtaa epäilemättä sekä väistelijöitä että samarialaisia. Toiset väistävät ja vetäytyvät välinpitämättömyyteen. Toiset rientävät auttamaan ja jakamaan hätää.

Viime vuosina maassamme on ollut merkkejä itsekkyyden ja välinpitämättömyyden kasvusta. Ihmiset näyttävät olevan yhä kiinnostuneempia omasta ja lähipiirinsä hyvinvoinnista, vastaavasti yhteisvastuun ajatukset ovat jääneet enemmän taka- alalle. Avustusjärjestöt puhuvat auttamisväsymyksestä ja turtumuksesta. On huolestuttavaa, jos kuljemme kohti väistelijöiden ja välinpitämättömyyden aikaa. Jos ihminen kieltäytyy osallistumasta näkemäänsä hätään ja väistää omille teilleen, hän tekee sen omaksi tappiokseen. Ihminen joka väistää joutuu eksyksiin.

Kun kysymme, näemmekö me hätään joutuneen ihmisen, voimme kysyä myös, mitä hätään joutunut ihminen näkee. Minkälaisin silmin ja odotuksin hän katsoo meitä, miltä yhteiskuntamme näyttää, miltä maailma? Näkeekö hän toivon merkkejä? Onko oikeudenmukaisuudella ja rakkaudella puolestapuhujia, näkeekö hän meidän kasvomme vaiko vain selkäpuolen?

Raamatunkääntäjät joutuivat pyytämään apua nuorelta kristityltä, miten ilmaista aikaisemmin tuntematonta sanaa synti. Hän vastasi: "Synti on sitä, että syö selkä toisiin päin kääntyneenä."

Ajattelen, että Kirkon ulkomaanavun juhla on ilon juhla, se on jakamisen juhla ja parannuksenteon juhla.

Iloon on paljon syytä. Tehty työ on kantanut hedelmää niin maailmalla kuin myös täällä kotimaassa. Monet ihmiset ovat saaneet avun, monista autettavista on tullut auttajia. On jaettu toivoa ja elämisen mahdollisuuksia. Olemme päässeet näkemään toistemme kasvoja.

Tämä juhla on jakamisen juhla. Jaettaessa surut puolittuvat ja ilot kaksinkertaistuvat. Kirkon ulkomaanapu on monella tavalla edelläkävijä yhteisöllisyyden ja jakamisen elämäntavassa. Koko maailma on yhteisö, jonka elinehto on oikeudenmukaisuuden, yhteisen huolenpidon ja jakamisen kulttuurissa. Jakaminen ei ole harrastus vaan elämänmuoto. Jakaminen ei myöskään ole ensi sijassa antamista tai jostain luopumista vaan avautumista toiselle ihmiselle, hänen hädälleen ja ilolleen. Jakaminen on avautumista Jumalan todellisuudelle.

Tämä juhla on myös parannuksenteon juhla. Kuinka usein me olemme väistäneet hädän kasvoja? Kuinka itsekkyys ja monet pelot estävät meitä, kirkkoamme ja yhteiskuntaamme astumasta rohkeammin jakamisen maailmaan?

Hädän kasvot haastavat meidät, meidän kirkkomme ja yhteiskuntamme tekemään parannusta. Tarvitsemme anteeksiantamusta, rohkeutta ja iloa Jumalalta. Me tarvitsemme sitä, että Jumala kirkastaa kasvonsa meille ja on meille armollinen, että Hän kääntää kasvonsa meidän puoleemme ja antaa meille rauhan. - Kun omat hätääntyneet kasvomme saavat kohdata tällaiset kasvot, emmekö silloin mekin voi rohkeasti kohdata sen hädän, jonka näemme sisariemme ja veljiemme kasvoilla, ja rientää auttamaan?

Luin aluksi ja rukoilemme nyt äiti Teresan kirjoittaman rukouksen, hänen joka oli katsonut niin syvälle hädän kasvoihin, että kaikkein köyhimmät pääsivät kirjoittamaan hänen päiväjärjestyksensä:

Jumala, kaikkien ihmisten Isä, Sinä pyydät meiltä jokaiselta, että veisimme rakkautta sinne missä köyhiä nöyryytetään, iloa sinne missä kirkko elää heikkouden tilassa, sovitusta sinne missä ihmiset elävät erossa toisistaan (...) Sinä avaat meille tämän tien, jotta Jeesuksen Kristuksen haavoitettu ruumis, sinun kirkkosi, eläisi yhteyden hapatuksena koko maailman köyhille, koko ihmiskunnan perheelle.

Takaisin