Kirkkohallitus on päättänyt myöntää vuoden 1999 kirkon kulttuuripalkinnon rovasti Tauno Sarantolalle kiitoksena ja tunnustuksena monipuolisesta kirkon ja kulttuurin välistä yhteyttä edistävästä toiminnasta ja seurakuntien taidetoimintaa tukevasta asiantuntijatyöstä.

Tauno Sarantola on pitkän pappisuransa ohella hoitanut merkittäviä kulttuuritehtäviä, mm. Kristillisen Kulttuurin Liiton pääsihteerin tehtävää (57-58) ja hallituksen jäsenyyttä (73-77) ja Helsingin seurakuntien kuvataidetoimikunnan puheenjohtajuutta (80-85). Hänen johdollaan on hankittu Helsingin seurakuntien toimitiloihin ja kirkkoihin merkittävä taidekokoelma. Kristillisen Taideseuran johtokunnan jäsen hän on ollut vuodesta 1969 ja puheenjohtaja vuosina 1971-87.

Maamme seurakunnat ovat käyttäneet rovasti Sarantolaa runsaasti kuvataiteiden asiantuntijana. Hänen julkaisutoimintansa käsittelee kuvataidetta ja kirkkotekstiilejä kirkon elämän ja julistuksen näkökulmista. Sarantola johti Kirkon jumalanpalvelus- ja musiikkitoiminnan keskuksen asettaman kirkon kuvataidepalkintolautakunnan työtä ja tässä yhteydessä myös kirkon ensimmäisen kuvataidenäyttelyn Vesi (1990) valmistelua. Sitä ennen hän oli Ars Sacra Fennica -näyttelytoimikunnassa vuonna 1987. Kun kirkon kulttuuripalkinto perustettiin, Sarantola oli vuosina 1992-1993 palkintoa valmistelevan työryhmän varapuheenjotaja.

Tauno Sarantola on esimerkillisellä tavalla pitänyt kirkossamme huolta taiteen ja erityisesti kuvataiteen esilläolosta. Taiteen tuntijana ja samalla teologina hän on pohtinut ja virittänyt keskustelua kuvan asemasta ja merkityksestä kirkossa, etenkin jumalanpalveluksessa. Samoin hän on kirjoittanut ja puhunut taiteen teologiasta ja sakraalin taiteen tai luterilaisen taidekäsityksen olemassaolon oikeutuksesta. Kaikki nämä ovat kysymyksiä, jotka edelleen, jumalanpalvelusuudistuksesta huolimatta, ovat olleet liian vähäisen huomion kohteina kirkossamme.

Kirkon ja kuvataiteen suhteessa on aina kyse myös siitä, kuinka ymmärrämme jumalallisen todellisuuden ja tämän meidän maailmamme välisen suhteen. Siellä, missä kuvallinen ilmaisu on kirkkotaiteessa vähäistä, on usein taustalla käsitys Jumalaa ja maailmaamme erottavasta ylittämättömästä kuilusta. Jumalan läheisyys on taas korostunut siellä, missä hänestä on kerrottu myös kuvin.

Roomalaiskatolisella ja ortodoksisella kirkolla on ollut oma, niiden olemuksesta ja historiasta kasvanut taideperinteensä ja kuvien käyttönsä. Kirkko on totuuden ja pelastuksen välittäjä. Niinpä niiden taidekin on osa kirkkoa, sekin on jumalallisen totuuden ja pelastuksen ilmentäjä. Selvimmin tämä tarkkaan määritelty taiteen paikka käy ilmi idän kirkon ikoniperinteestä.

Reformaation kirkoissa korostui se, että kirkon tehtävänä on Jumalan sanan esilläpitäminen. Tästä johtopäätöksenä joko pitäydyttiin ankarasti vain pelkän sanan lukemiseen ja julistamiseen, tai sitten etsittiin vapaasti ja avarasti sanalle uusia ilmaisumuotoja esimerkiksi musiikin, runon tai kuvan avulla. Uskonpuhdistuksen piirissä vallitsikin alusta pitäen kuvataiteeseen joko jyrkän kielteinen, ikonoklastinen, tai monipuolisen salliva ja vapaa asenne ja liittyminen perinteeseen.

Luterilaisuus joutui ratkaisemaan kuvia koskevat erimielisyydet 1520-luvun alussa. Martti Luther saarnasi Wittenbergissä 1522 nimenomaan niitä vastaan, jotka kuvia raastaessaan vetosivat Vanhan testamentin kuvakieltoon. Luther vetosi itseensä Moosekseen, joka oli kieltänyt tekemästä kuvia mutta oli tehnyt itse vaskikäärmeen. "Saamme tehdä kuvia ja pitää kuvia, mutta emme niitä palvoa", oli hänen päätelmänsä.

Lutherin lähipiiriin kuului merkittäviä taiteilijoita, joiden nimet tunnetaan kaikkialla. Sellaisia olivat Albrecht Dürer ja molemmat Lucas Cranachit. Itse Luther puhui kuvista lähinnä pedagogisessa mielessä, kuvat opettivat ja havainnollistivat.

Mutta uskonpuhdistajan ajatukset inkarnaatiosta, Jumalan läsnäolosta tässä maailmassa, lihaksi tulemisesta Kristuksessa, antavat aineksia myös luterilaiseen kuvateologiaan.

Lutherin käsityksen mukaan Jumala, joka on tullut lihaksi, on meitä niin lähellä, että hän täyttää sekä taivaan että maan. Ei siis ole niin, että hän taivaassa ja me maassa. Hän ei ole kaukana, ei jossakin tuolla puolen, ei eristettynä eikä elämän takana, vaan lähellä ja läsnä. Jumala sulkee sisäänsä kaikki esineet ja oliot ja on niissä sisällä, mutta mikään ei sulje häntä sisäänsä tai ole hänessä.

Viittasin edellä kirkossamme käynnissä olevaan jumalanpalvelusuudistukseen. Sen yhtenä teologisena perusajatuksena, liittymäkohtana tähän Lutherin ajatteluun, on kolmiyhteisen Jumalan läsnäolo. Jumala ei vaikuta vain jostain etäältä, vaan tulee sanassa ja sakramenteissa jumalanpalvelukseen kokoontuvan seurakunnan keskelle. Koko jumalanpalvelus on Jumalan pelastustekojen muistamista. Tämä ei tarkoita vain menneiden tapahtumien mieleenpalauttamista vaan Jumalan suurten tekojen nykyistymistä.

Tauno Sarantola on tämän mukaisesti liittynyt jumalanpalvelusuudistukseemme puhuessaan kirkkotekstiileiden ja yleensä kuvataiteen käytöstä ilmaisemassa jumalanpalveluksen juhlaluonnetta. Jumalanpalveluksen ulkonainen kaunistaminen tekstiilein ja muulla kirkkotaiteella on hänestä vasta toisella sijalla, ensimmäisellä sijalla on se, että kaikki kirkollinen taide on ilmausta Jumalan todellisuudesta ihmisten maailmassa.

Taiteesta Jumalan läsnäolon tulkkina kirjoitti myös saksalainen kuvanveistäjä ja mystikko Ernst Barlach (1870-1938), jonka teoksia oli äskettäin näytteillä Helsingissäkin. Käytän rovasti Sarantolan löytämää sitaattia: "Jumala ei ole kaikkialla eikä Jumala ole kaikki... Hän kätkeytyy kaiken taakse ja kaikessa on kapeita rakoja, joista hän näkyy, näkyy ja salamoi."

Jotain samaa Jumalan läsnäolosta ja samalla salattuna olemisesta tarkoitti varmaan apostoli Paavali käyttäessään kuvakieltä: Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. ( 1. Kor. 13:12)
 

 Takaisin