Jukka Paarma

 

Taide Sanan palveluksessa

 

Puhe Kirkon kulttuuripalkinnon jakotilaisuudessa Helsingissä 14.12.2004

 

 

Luterilaista kirkkoa on tavattu sanoa sanan kirkoksi.  Tämä nimitys, jota pidän kunnianimenä, pohjautuu tietenkin Lutherin uskonpuhdistuksen keskeiseen löytöön, Jumalan sanan perustavaan merkitykseen uskon ylimpänä auktoriteettina, mutta myös uskon syntymisen ja ylläpitämisen välineenä. Pyhä henki lähestyy ja puhuttelee ihmistä luetun ja saarnatun sanan, mutta myös näkyvän sanan eli ehtoollisen kautta.

 

Eräissä kirkon historian vaiheissa tämä ajatus sanan kirkosta on korostunut niin, että sana  on ymmärretty ahtaasta näkökulmasta ja liian yksipuolisesti. Meilläkin  on kristillistä seurakuntaa sanottu kuulovaltakunnaksi.

 

Jo vanhan kirkon aikana kristillisissä seurakunnissa pidettiin esillä sitä, että sana toimii sekä ymmärryksen, järjen, että tunteiden ja aistien välityksellä. Nimenomaan kaikkien aistien.  Sanaa luetaan ja kuullaan, sitä katsellaan kirkkotaiteessa, se tulee luoksemme musiikin välityksellä, sitä maistetaan pyhässä sakramentissa ja jopa sen tuoksu tunnetaan pyhässä savussa tai suitsutuksessa.  Symbolit ovat uskon äidinkieli, on sanottu.  Symbolit koskettavat erilaisia aistejamme, vaikuttavat tunteisiimme ja sitä kautta avaavat laajemmaksi ymmärrystämme.

 

Kirkkotaide  puhuttelee kirkossa kävijöitä sekä esittävänä että symbolien kautta puhuvana. Yksi kirkkotaiteen muoto, kirkkotekstiilit on saanut viimeaikaisessa jumalanpalveluselämässä ja sen uudistuksissa entistä keskeisemmän aseman.  Liturgiset värit, jotka välittyvät seurakunnalle nimenomaan tekstiilien kautta, julistavat omalla tavallaan kirkkovuoden ajankohdan luonnetta. Niiden viestimä symboliikka  on usein pysähdyttävää ja se puhuu monelle ihmiselle Jumalan pelastushistorian teoista silloin, kun sanat ja saarnat tahtovat mennä korvien ohi. Kristillisten symbolien esilläpitoa ja niistä kertomista tulisikin lisätä seurakunnissamme.  Sillä tavalla useissa kirkoissamme jo oleva korkeatasoinen kirkkotekstiilitaide voi avautua entistä useammalle kirkkovieraalle.

 

Vuonna 1988 julkaistussa kirjassa Kirkkotekstiilit ehkä ensi kerran kattavasti käsiteltiin paramentteja, niiden historiaa, merkitystä, symboliikkaa ja käytännön hoitamista.  Tekijöinä olivat Tauno Sarantola, Pentti Lempiäinen, Mirja Fröberg ja Päikki Priha.  Viime mainittu käsitteli mm. suomalaisen paramentiikan vaiheita.  Sen mukaan maamme kirkkotekstiilitaiteessa erottuu kaksi merkittävää ajanjaksoa.  Ensimmäinen niistä ajoittuu 1400-ja 1500-luvuille, jolloin Naantalin birgittalaisluostarin sisaret tuottivat runsaasti taidokkaita tekstiilejä kirkon käyttöön.  Uskonpuhdistuksen lakkautettua tämän toiminnan jäi tämä kirkkotaiteen muoto vuosisadoiksi vähemmälle huomiolle ja maamme kirkkojen  paramentit olivat tuontitavaraa lähinnä Keski-Euroopan maista.

 

Uusi vaihe, jota nytkin elämme, alkoi 1900-luvun alussa.  Vuonna 1904 toteutettiin ja asetettiin näytteille ensimmäiset suomalaiset ammattisuunnittelijalta tilatut kirkkotekstiililuonnokset.  Suomen Käsityön Ystävät -yhdistys oli keskeisesti liikkeelle panevana voimana.  Mutta myös kirkon sisällä alkoivat vaikuttaa uudet näkemykset jumalanpalveluksista ja niiden toteuttamisista. Myös paramentit haluttiin palauttaa tässä yhteydessä niille tarkoitettuun tehtäväänsä pelkän koristeen roolista. Paramentit julistivat symboliikallaan samalla kun paramentit jo itsessään sisälsivät kirkollisessa perinteessä vaalittua rikasta symboliikkaa.  Tunnettua on, että kirkon teologeista ennen kaikkea professori, sittemmin piispa Eino Sormunen ryhtyi jo 1920-luvulla monissa kirjoituksissaan edistämään kirkkotekstiilien käyttöä ja korostamaan niiden sekä teologista että taiteellista merkitystä.

 

Tasan sata vuotta sitten siis järjestettiin ensimmäinen näyttely, johon kirkkotekstiililuonnokset oli valmistanut tunnettu arkkitehti Armas Lindgren.  Sittemmin on tällä taiteen saralla tapahtunut paljon.  Maan paramenttitaide on kansainvälisesti tunnustettua ja korkealaatuista.  Yhteistyössä seurakuntien kanssa on saatu aikaan kokonaisuuksia, joissa kirkkotila, sen kuvataide ja paramentit yhdessä luovat puhuttelevan osan jumalanpalveluksessa.  Tunnetuista ja arvostetuista tämän alan taitajista on etenkin mainittava Dora Jungin nimi monien muiden arvostettujen taitajien joukossa.

 

Tämän ajan suomalaisten kirkkotekstiilitaiteilijoiden joukosta erottuu professori Päikki Priha, jonka tutkimus-, opetus- ja taiteellinen työ on luonut tälle taiteen alalle merkittävän aseman.  Hänen opetus- ja tutkimustyönsä on raivannut tietä  kirkollisen tekstiilitaiteen arvostukselle ja taitteelliselle kehittymiselle.

 

Päikki Prihan väitöskirjatyö ”Pyhä kaunistus” käsitteli Suomen Käsityön Ystävien kirkkotekstiilejä. Vuodesta 1974 lähtien hän on toiminut Taideteollisessa korkeakoulussa eri opetustehtävissä ja vuodesta 1998 alkaen tekstiili- ja vaatesuunnittelun alan tutkimuksen ja jatkokoulutuksen professorina.  Päikki Priha suunnitteli vuonna 1982 ensimmäiset kirkkotekstiilinsä Lieksan kirkkoon.  Sen jälkeen hän on suunnitellut kirkkotekstiilit yli 40 kirkkoon ja piispankaavut Helsingin, Lapuan, Oulun ja Tampereen hiippakunnan piispoille, ja aivan pian valmistuu Espoon piispan kaapu. Töidensä kautta Priha on vaikuttanut koko kirkkotekstiilialan uudistumiseen.  Hänen laajassa julkaisutoiminnassaan on kirkkotekstiilitaide monipuolisesti esillä.  Hänen opetustyönsä on sekä saanut alalle uusia taitavia voimia että auttanut laajempia piirejä ymmärtämään tämän taiteenlajin ominaisuuksia. Ei ainoastaan omassa maassamme vaan muissakin pohjoismaissa on käytetty runsaasti hän asiantuntemustaan eri kirkkotekstiilihankkeissa.

 

Siksi on Kirkkohallitus päättänyt jakaa vuoden 2004 Kirkon kulttuuripalkinnon professori Päikki Prihalle.  Se on tunnustus laaja-alaisesta taiteellisesta ja kasvatuksellisesta  työstä kirkkotekstiilitaiteen alalla.  Erityisesti tunnustuksen ansaitsee se, että töissään Päikki Priha on kehittänyt tekstiilitaidetta korkean taiteellisen tason ohella kirkon julistuksen symbolimuotona.