Kansainvälistymisen ja lisääntyvän maahanmuuton myötä on kysymys erilaisuudesta tullut yhä keskeisemmäksi ja polttavammaksi meidän tähän asti poikkeuksellisen yhtenäisessä suomalaisessa yhteiskunnassa. Se ei kuitenkaan ole mikään uusi kysymys meillä. Niissä yhteyksissä, missä kyse on ollut ihmisten johtamisesta, kuten yrityksissä, erilaisissa organisaatioissa ja ryhmissä, on erilaisuuden problematiikka jo kauan tiedostettu sekä ongelmana että mahdollisuutena.
Kirkon elämässä sekä yksilöiden että ryhmien keskinäinen erilaisuus on ollut hyvin konkreettista todellisuutta alusta alkaen. Siitä kertoo apostoli Paavalin käyttämä vertauskuva yhdestä ruumiista ja sen monista jäsenistä. Tämän vuosisadan ekumeenisessa liikkeessä on jouduttu kohtaamaan ykseyden ja erilaisuuden välistä problematiikkaa erityisen suurella intensiteetillä.
Koska erilaisuuden problematiikka tavalla tai toisella liittyy kaikkeen inhimilliseen kanssakäymiseen ja yhteistoimintaan, on itsestään selvää, että se on koettavissa myös urheilun piirissä.
Meidän ihmisten tavallinen, etten sanoisi luontainen suhtautuminen erilaisuuteen on melko pidättyvä. Tietysti erilaisuus herättää mielenkiintoa ja uteliaisuutta, mutta samalla se luo myös tiettyä etäisyyttä ja epävarmuutta, välillä jopa epäluuloisuutta. Kaikki mikä meille on vierasta ja tuntematonta ilmenee helposti myös uhkana. Samankaltaisuus sen sijaan luo läheisyyttä ja turvallisuutta. Siihen suhtaudutaan luottavaisesti, avoimesti ja rennosti.
Erilaisuus on siis meille haaste. Välittömän ja spontaanin tunnereaktion jälkeen meidän on siten reagoitava erilaisuuteen myös reflektoivan järjen ja tahdon tasoilla. Tällainen tietoinen suhtautuminen siihen mikä on erilaista saattaa merkitä joko eriasteista torjumista tai vastaavasti eriasteista hyväksymistä. Tällainen hyväksyminen, tai sanoisinko suvaitseminen, voi olla hyvin passiivista. Ei oteta oikeastaan mitään kantaa erilaisuuteen. Sitä yksinkertaisesti väistetään. Tällöin se mitä kutsutaan suvaitsevaisuudeksi on lähinnä välinpitämättömyyttä, eräänlaista velttoa, laiskaa, ei mihinkään velvoittavaa "liberalismia", jonka takana saattaa olla suorastaan nihilistinen elämänasenne. Toinen kanta on yhtä hyvä kuin toinen, yhtä oikea, yhtä totuudenmukainen. Jokainen tulkoon autuaaksi omalla tavallaan.
Erilaisuuden aktiivinen hyväksyminen ja suvaitseminen on sen sijaan paljon vaativampaa. Se edellyttää todellista kohtaamista, välienselvittelyä tämän sanan hyvin syvällisessä mielessä. Tällainen erilaisuuden kohtaaminen merkitsee sitä, että se mikä on erilaista, toinen ihminen tai toinen ihmisryhmä, päästetään lähelle koettelemaan omia käsityksiä, omaa tapaa ajatella ja tehdä asioita, omaa identiteettiä eräässä mielessä. Tällaisessa avoimessa ja aktiivisessa kohtaamisessa ei väistetä kysymyksiä siitä mikä on oikein, mikä on totuus, mikä on hyvää, mikä on kaunista. Jos ihmiset todetuista eroavaisuuksista huolimatta suvaitsevat ja hyväksyvät toinen toisensa, silloin on kyse suvaitsevaisuudesta, joka todella maksaa jotain. On siis kyse hyvin arvokkaasta ja kestävästä suvaitsevaisuudesta.
Onko itsestään selvää, että erilaisuus on kaikissa tilanteissa hyväksyttävää ja suositeltavaa? Ei tietenkään. Silloin kun erilaisuuden hyväksymiseen liittyy moraalinen aspekti, asia on melko selvä. Syrjintä ei tietysti ole missään tilanteessa puolusteltavissa. Mutta on olemassa monenlaista erilaisuutta ja monenlaisia tilanteita, myös tilanteita, joissa samankaltaisuus on selvä voimavara.
Monessa tilanteessa on niin, että ihmiset toimivat paremmin yhdessä ja tulevat yleensäkin paremmin toimeen toistensa kanssa, jos heillä on samankaltainen tausta ja arvopohja, samanlainen elämänkatsomus ja näkökulma asioihin. Sama kieli, samankaltaiset kokemukset jne. auttavat meitä myös ymmärtämään toinen toistamme paremmin. Tällaisista samankaltaisuuden voimavaroista ollaan riippuvaisia jokaisella työpaikalla, jokaisessa avioliitossa, jokaisessa ystävyyssuhteessa.
Mutta erilaisuuskin on monessa tilanteessa ilmeinen resurssi. Siellä missä on toimittava yhdessä, erilaisuus saattaa tosin olla kitkaa ja sisäistä hajaannusta lisäävä tekijä. Mutta erilaisuus merkitsee kuitenkin sitä, että ryhmässä on enemmän tietoa, enemmän kokemusta, enemmän taitoa kuin jos kaikki olisivat samankaltaisia. Erilaisuus tuo onnellisessa tapauksessa mukanaan myös sellaista sisäistä jännitystä ja dynamiikkaa, joka tuottaa luovuutta ja kriittisyyttä, ideoita ja uutta energiaa. Erilaisuudessa on räjähtävää voimaa kuten elävässä ja dynaamisessa rakkaudessa, kun samankaltaisuus sen sijaan tarjoaa turvallista ystävyyttä. Molempia tarvitaan. Siitä syystä on jokaisen organisaation ja ryhmän toimivuus hyvin riippuvainen samankaltaisuuden ja erilaisuuden keskinäisistä määristä ja suhteista. Liian suuri samankaltaisuus erilaisuuden kustannuksella on yhtä haitallinen kuin vastakkainen epäsuhta. Tässä on siten jokaisen johtajan suuri ja pysyvä haaste.
Yksilö- ja joukkuelajien välillä on merkittävä ero, kun niitä tarkastellaan samankaltaisuuden ja erilaisuuden välisen prolematiikan näkökulmasta. Niissä on eräässä mielessä kyse kahdesta erilaisesta kulttuurista. Vaikka joukkueurheilussakin on kyse kilpailemisesta, voidaan kuitenkin sanoa, että yksilölajien puolella vallitsee melko puhdas kilpailukulttuuri, kun joukkueurheilu sen sijaan on hyvin vahvasti yhteistyön kulttuurin leimaama.
Yksilölajien harrastajien keskuudessa voi tietysti vallita hyvä joukkuehenki. Mainittu ero merkitsee sensijaan sitä, että sekä samankaltaisuus että erilaisuus ilmenevät eri tavoin uhkana ja voimavarana yksilö- ja joukkuelajeissa. Yksilölajeissa vallitsee voimakas paine kohti samankaltaisuutta, koska kaikki pyrkivät siihen, että löytyisi teknisesti optimaalinen suoritus. Tietysti voidaan hypätä korkeutta ja työntää kuulaa eri tavoin, mutta tutkimuksella ja harjoitusmenetelmien kehittelyllä on kuitenkin yhdenmukaistava vaikutus. Samankaltaisuus on siis valttia ja sen tähden yhteinen tavoite. Erilaisuudesta johtuvia virheitä on karsittava pois.
Joukkuelajeissa sen sijaan erilaisuudella on aivan toinen asema, funktio ja arvo. Tietysti niissäkin on eräitä yhdenmukaisuutta arvostavia ja siten myös suosivia tekijöitä. Kun pyritään teknisesti optimaaliseen suoritukseen, esim. pallon käsittelyssä, on eräitä asioita, jotka kaikkien pitäisi ottaa huomioon ja harjoittelun kautta siirtää ikään kuin selkäytimeen. Mutta tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että kaikki pelaajat pitäisi pyrkiä valamaan samaan muottiin. Sillä tavoin ei luoda mitään joukkuetta.
Toimiva joukkue syntyy vain siellä, missä käytettävissä on riittävä määrä keskenään erilaisia pelaajia. Maan yhdestätoista parhaasta hyökkääjäpelaajasta ei syntyisi mikään hyvä maajoukkue, puhumattakaan maan yhdestätoista parhaasta maalivahdista. Ei ole itsestään selvää edes sekään, että maan kolme parasta hyökkäyspelaajaa tai keskikenttäpelaajaa pääsevät mukaan. On katsottava, ketkä sopivat parhaiten yhteen, ketkä parhaiten täydentävät toinen toistaan, ketkä parhaiten pystyvät hyödyntämään toinen toisensa vahvoja puolia, tai kompensoimaan heikkoja puolia.
Joukkueessa pelaajien konstellaatio, tähtien optimaalinen yhdistelmä, on tärkeämpää kuin yksittäisten pelaajien ominaisuuksien matemaattinen summa. Tästä syystä eri joukkuelajien maajoukkuevalmentajat matkustavat ympäri maata tutkiakseen pelaajia, eivätkä tyydy lukemaan pistepörssejä tai muita paremmuuslistoja kirjoituspöytiensä äärellä. On löydettävä optimaalinen konstellaatio eikä maan kuutta tai yhtätoista tai kahtakymmentä parasta pelaajaa. Osa näistä parhaista on armotta jätettävä rannalle, kun joukkue lähtee, koska tietynasteinen erilaisuus on valttia.
Kun joukkueurheilussa - kuten elämässä yleensäkin - ollaan tekemisissä erilaisuuden kanssa, on tähdennettävä erityisesti kolmea asiaa. Nämä ovat tärkeitä joukkueen oman eheyden ja toimivuuden kannalta. Näiden tiedostaminen on tärkeää myös siinä kasvatustyössä, mitä nuorten ja joukkueurheilun piirissä tehdään. Elämää varten toimitaan kun nuorten kanssa ollaan tekemisissä - ja elämähän on joukkuepeliä.
Tarkoittamani kolme asiaa - voisimme kutsua niitä myös arvoiksi, koska ne ovat suuntaa osoittavia tavoitteita - kuuluvat tiiviisti yhteen. Ensimmäinen niistä on suvaitsevaisuus. Tällä tarkoitan sitä erilaisuuden aktiivista kohtaamista ja hyväksymistä mistä edellä (kohta 3) oli kyse. Suvaitsevaisuus on enemmän kuin pelkkää toisen sietämistä. Se on myös toisen arvostamista sen perusteella, mitä hän on ja mitä hänellä on annettavana. Suvaitsevaisuus on parhaimmillaan toisen iloista ja kiitollista hyväksymistä.
Toisen ihmisen tai toisen ryhmän aktiivinen suvaitseminen ei kuitenkaan ole mikään helppo asia. Siitä syystä suvaitsevaisuus, erilaisuuden hyväksyminen, tarvitsee tuekseen kaksi muuta arvoa, jotka muutenkin ovat jokaiselle joukkueelle ja jokaiselle ihmisyhteisölle tärkeitä. Toinen näistä on solidaarisuus. Solidaarisuus on keskinäistä uskollisuutta, sitä että ihmiset sitoutuvat toinen toiseensa, joukkueeseen, erityisesti sen päämäärään tai päämääriin. Solidaarisuus pohjautuu yleensä johonkin luonnolliseen kohtalonyhteyteen, siihen että ollaan samassa veneessä. Tietoisuus tästä ei ainoastaan luo keskinäistä solidaarisuutta, se varmasti myös tekee toisten suvaitsemisen helpommaksi. Vastaavasti suvaitseva asenne vahvistaa solidaarisuutta. Siten nämä kaksi, suvaitsevaisuus ja solidaarisuus, ovat omiaan tukemaan ja vahvistamaan toinen toistaan.
Suvaitsevaisuuden - kuten solidaarisuudenkin - toinen tuki on samanarvoisuus, samanarvoisuuden tiedostaminen ja kunnioittaminen. Suvaitsemattomuuden taustalla saattaa monta kertaa olla jonkinlainen ylemmyydentunto ja siihen liittyvä toisen oikeuksien väheksyminen. Katsotaan siis, että jonkin ihmisen tai jonkin ryhmän toivomus saada muiden kanssa tasavertainen kohtelu ei ole oikeutettua eikä ansaittua. Eriarvoisuus ja suvaitsemattomuus kuuluvat siten kiinteästi yhteen. Tämä on nähty muuallakin kuin Etelä-Afrikan taannoisessa apartheidpolitiikassa, puhumattakaan Hitlerin natsi-Saksasta. Täten samanarvoisuuden hyväksyminen on suvaitsevaisuuden - kuten solidaarisuudenkin - tärkeä edellytys ja tuki. Vastaavasti suvaitseva asenne helpottaa samanarvoisuuden aktiivista hyväksymistä.
Näin ollen suvaitsevaisuus, solidaarisuus ja samanarvoisuus muodostavat kiinteän "kolminaisuuden", jonka varassa jokaisen ihmisyhteisön toimivuus, sisäinen eheys ja terveys lepää. Elämähän on joukkuepeliä ja joukkuepeli elämää.
Saarnassa teksti luetaan tavallisesti aluksi. Tässä saarnassa se tulee päätteeksi. Tekstin tarjoaa apostoli Paavali. Näin hän käsitteli erilaisuuden ja ykseyden problematiikkaa lähettäessään kirjeen Korintin kristityille:
Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus, mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät... Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi.
Ei silmä voi sanoa kädelle: 'Minä en tarvitse sinua', eikä liioin pää jaloille: 'Minä en tarvitse teitä;... Kun Jumala yhdisti jäsenet ruumiiksi, hän antoi vähempiarvoisille jäsenille suuremman kunnian, jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtivat toinen toisestaan. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa." (1 Kor. 12:12-26)
Tarkkaavainen kuulija huomaa, että apostoli tässä kirjeessään käsittelee niitä joukkuepelin keskeisiä asioita, joista edellä on ollut puhetta. Hän kirjoittaa erilaisuudesta voimavarana, tarvittavasta samankaltaisuudesta ja ruumiin jäsenten muodostamasta konstellaatiosta. Ja asiallisesti hän kirjoittaa myös kolmen s:n, suvaitsevaisuuden, solidaarisuuden ja samanarvoisuuden yhteenkuuluvuudesta. Ja miksi hän ei niin tekisi, kun hän kirjoittaa elämästä yhdessäelämisenä ja yhdessätoimimisena, sillä elämähän on joukkuepeliä.