Erinomainen ohjelmajulistus Jeesuksen seuraajille tänäkin aikana! Tai me muistamme niitä sanoja, joilla Vapahtajamme lähetti oppilaansa kulkemaan kylissä ja kaupungeissa, kuinka hän muistutti parannuksen teosta ja ilosanomasta, sairaiden parantamisesta ja riivaajien karkottamisesta. Ja kun ajatellaan kirkon missiota, tehtävää, on useimmilla miestä mielessä Matteuksen evankeliumin viimeiset jakeet, lähetyskäsky: “Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.“ (Mt 28:19-20). Siinähän se oli selvästi sanottu.

Varmemmaksi vakuudeksi voisimme vielä ottaa esille kirkkolain. Kun muutama vuosi sitten oman kirkkomme kirkkolaki uudistettiin, siihen otettiin ensi kertaa mukaan määritelmä kirkon tehtävästä. Se on kirkkolain alussa, ensimmäisen luvun toinen pykälä: “Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.“

Meillä on siis Raamatun sana ja vielä lisäksi sen mukainen kirkkolain antama tehtävänmäärittely.  Tarvitaanko enää muuta, eihän kirkon tehtävä voi aikojen saatossa muuttua? Siis tähän aamen, ja asia on käsitelty. Näin ajattelevat ovat tietenkin oikeassa, kirkon tehtävä on sama kuin apostolien aikana. Ei se ole muuttunut, mutta siitä huolimatta sen tarkempi tarkastelu voi olla tarpeen.

Teillekin saattaa olla tuttu Tukholman maanalaisen rautatien, metron asemalla käyty sanailu. Töihinsä matkustavat tukholmalaiset huomasivat eräänä aamuna, kuinka metroaseman seinään oli suurilla kirjaimilla maalattu sanat: “Jeesus on vastaus“. Joku oli halunnut todistaa uskostaan, kertoa tällä tavoin muillekin, mihin hän uskoo ja luottaa. Maalaus komeili siellä seinässä pari päivää, kunnes yhtenä aamuna sen alle oli ilmestynyt toinen kirjoitus, suurin kirjaimin, mutta erivärisellä maalilla: “Mutta mikä olikaan kysymys?“

 Vastaus oli ihan oikea, mutta se ei ehkä tavoittanut kohdettaan, koska ei ollut kysymystä.  Hengellisissä, uskonnollisissa ja elämänkatsomusta koskevissa kysymyksissä taitaa olla niin, että yleisluontoinen vastaus, tai yleismaailmallisten totuuksien julistaminen ei riitä eikä kosketa, pitää löytää ensin se kysymys, johon vastaus on annettava. Nykyaikaisessa sodankäynnissä on huomattu, että voimakas ja tehokas asearsenaali ei sinänsä riitä takaamaan ylivoimaa tai hyvää tulosta. Siksi on ryhdytty puhumaan täsmäaseista. Ei riitä, että lähetetään runsaasti ja voimallisesti ammuksia tai ohjuksia kohti vihollista. Pitää olla sellaiset aseet, jotka osuvat täsmälleen kohdalleen. Silloin niillä on merkitys ja vaikutus.

Siis mikä olikaan kysymys. Siitä on lähdettävä liikkeelle, jotta vastaus voisi olla oikea. Kun aiheena on kirkon missio tässä ajassa, on kysyttävä, mikä on tämän ajan kysymys, mikä on tämän ajan ihmisen suuri kysymys, mikä on yhteiskunnan, maailman kysymys? Tätä yritän kanssanne nyt pohtia. Lähestyn aihetta kolmesta näkökulmasta. Kyselen, mitä kysymyksiä nousee yhteiskunnallisesta tilanteesta, uskonnollisesta tilanteesta ja kolmanneksi kirkon toiminnasta käsin.

Millaista on elää suomalaisessa yhteiskunnassa? Meillä on kaikilla siitä oma käsityksemme ja kokemuksemme. Asiaa on selvitetty myös tutkimuksin. Taloudellisesti Suomi elää hyvää aikaa.  Keskimääräinen elintaso on kohonnut. Maamme on tällä hetkellä vauraampi kuin koskaan ennen.  Kansainvälisessä hyvinvointivertailussa meidän maamme sijoittuu jatkuvasti kärkikymmenikköön, viimeisimpien YK:n laskelmien mukaan olemme maailman kaikista valtioista hyvällä pistesijalla kuudentena. Poliittinen asemamme on vakaa, takavuosien ulkopoliittiset uhkakuvat ovat väistyneet ja integroituminen Eurooppaan on, eräistä uhkatekijöistä huolimatta, pääosin lisännyt suomalaisten turvallisuuden tunnetta.

Tästä kaikesta vauraudesta ja näennäisestä hyvinvoinnista huolimatta näyttää pahoinvointi yleistyvän. Vauraus, tyytyväisyys ja hyvinvointi eivät jakaudu oikein, niitä ei riitä kaikille.  Kuopion yliopistossa on tehty laaja turvallisuutta koskeva tutkimus, jossa on haastateltu peräti lähes 7 000 eri alueilla asuvaa suomalaista. Tämän, professori Pauli Niemelän johtaman tutkimuksen päätulos, odotettu tai odottamaton, on se, että turvattomuus meidän yhteiskunnassaame on viime vuosien ja parin vuosikymmenenkin aikana lisääntynyt. Ja tämä lisääntyminen on merkittävää. Rakennetut erilaiset turvajärjestelmät eivät ole kyenneet kääntämään kehityksen suuntaa. Turvattomuus on entisestään monipuolistunut. Se ei ole vain sodan ja kansainvälisten konfliktien pelkoa, ei myöskään yhä lisääntyvän katu- ja muun väkivallan pelkoa. Turvattomuuden aiheuttajina ovat mitä moninaisimmat asiat, sairaudesta, työttömyydestä, taloudellisesta epävarmuudesta, oman ja perheen tulevaisuuden uhkakuvista aina luonnon saastumiseen ja epämääräisiin tulevaisuuden pelkoihin asti.

Tutkimuksen tuloksista nostaisin esille pari huomionarvoista näkökohtaa. Kun 1970-luvun alussa tehdyissä tutkimuksissa suurin turvattomuuden aiheuttaja olivat taloudelliset ongelmat, ovat nyt kärkisijoilla aivan muut asiat. Eniten turvattomuutta aiheuttava tekijä on luonnon saastuminen, toisella sijalla ihmisten välinpitämättömyys toisiaan kohtaan, kolmantena elämän tuhoutuminen, mikä liittyy kuoleman pelkoon. Tutkimuksen tulos iskee kuin karhea puukko kirkon väen omaantuntoon. Ihmisten välinpitämättömyys luontoa ja toisiaan kohtaan! Tutkija sanoo tästä, että siinä on nähtävissä selvästi yhteiskuntamme muutos. Hän puhuu välinpitämättömyyden yhteiskunnasta. Humaanin liberaalisen ajattelun tilalle on tullut yhä korostuva kova kilpailuyhteiskunta-ajattelu.

 Tutkimuksessa selviteltiin myös, keitä ovat ne perusturvallisimmat ja perusturvattomimmat, tutkimuksen ääripäät. Tulokset kertovat sen, mihin on viitattu monesti ennenkin.  Perusturvallisuuden lähtökohtana on onnellinen lapsuus, vastaavasti perusturvattomien kierre on useimmiten peräisin jo onnettomasta ja turvattomasta lapsuudesta. Viimeaikaiset hälyttävät esimerkit nuorten oirehtimisesta vetävät niin ikään katsettamme lapsuuteen, nuoriin ja kotien ilmapiiriin: lasten lisääntyneet huostaanotot, nuorten ja jopa lasten humalahakuinen juopottelu ja muiden päihteiden käyttö, silmitön ja järjetön väkivalta, ajelehtiminen ja syrjäytymiseen johtava elämäntapa.

Eivätkö nämä viittaukset yhteiskunnassamme tilaan osoita, että kirkollamme on kasvatus-ja diakoniatyön alalla ns. tuhannen taalan paikka? Kirkollamme on hyvät perinteet lapsi-ja nuorisotyössä ja perheiden tukemisessa sekä perheasiain neuvottelukeskuksissa että uudemmassa ns. perhetyössä.

Kotien yhteyttä ja niiden sisäistä eheyttä tukevia työmuotoja on kehitelty. Mutta oirehtiva nuoriso heittää esille kysymyksen, mitä kirkko vielä voisi tehdä kotien turvallisen ilmapiirin vahvistamiseksi, vanhemmuuden ja vanhempien kasvatustehtävän tukemiseksi ja syrjäytymisen tiellä olevan nuorison tavoittamiseksi?

Professori Niemelän mukaan meidän sosiaaliset verkostomme ovat vakavasti vaurioituneet.  Etenkin vanhuksilla turvattomuus liittyy usein yksinäisyyteen, mutta myös muilla ikäryhmillä sosiaalisten verkkojen tilalle on tullut sähköinen verkottuminen, asioita hoidetaan yhä enemmän tietoverkkojen kautta. Privaatti ihminen, individi, voi hyvin niin kauan kuin on voimia ponnistella tai on taloudelliset edellytykset elää vauraasti, mutta kun voimat vähenevät tai muut huolet painavat päälle, ei sähköisistä verkoista ole lähimmäiseksi. Kun kirkossamme on hienolla tavalla osattu tarttua ruokakasseja tarvitsevien ja ylivelkaantuneidenkin ongelmiin, on nyt taas tarvetta nostaa esille vanhat lähimmäisyyden, lähimmäispalvelun, toisesta ihmisestä huolen pitämisen ja toisesta välittämisen teemat.

Mikä olikaan kysymys?  Martti Lutherin kysymys, miten löytäisin armollisen Jumalan, elää monien mielessä, mutta aika monen huuto on tässä turvattomuuden lisääntymisen yhteiskunnassa: “Mistä löytäisin armollisen lähimmäisen?“
 

Miltä sitten näyttää uskonnollinen tilanne? Millaisia kysymyksiä siltä alueelta nousee?  Viimeaikaiset eri puolilla maailmaa tehdyt, uskontoa, uskonnollisia asenteita ja uskonnollista käyttäytymistä koskeneet tutkimukset tuovat esiin pari selvää trendiä. Ensinnäkin, vaikka monet meidänkin maassamme ovat ennustaneet toisin, uskonnon aika ei ole ohi.  Päin vastoin. Kaikki merkit viittaavat siihen, että uskonnollinen kysely ja etsintä ovat nousussa. Olisiko ateistisen maailmankatsomuksen ja siihen perustuneen valtiojärjestelmän romahtaminen sekä sen ihmiskuvan ja eettisen perustan onttouden paljastuminen olleet yksi syy siihen, että ihmiset eri puolilla maailmaa etsivät innokkaammin tukevaa pohjaa elämänkatsomuksensa perustaksi? Vai olisiko länsimaisen markkinatalouden keskellä entistä useampi havahtunut tajuamaan, ettei hyvä elämä pulpahdakaan  käden ulottuville materiaalisten tavoitteiden saavuttamisen myötä, vaan että elämän aineellisten kuorien keskelle tarvitaan henkeä?

Toiseksi  tutkimukset väittävät, että uskonnollinen kysely ja kiinnostus suuntautuu entistä enemmän perinteisten valtauskontojen ja perinteisten kirkkojen ulkopuolelle. Liikkuvuus uskontojen ja kirkkojen rajojen yli lisääntyy ja perimmäisiin kysymyksiin haetaan vastauksia uusista uskonnoista, opeista ja filosofioista. Kun Tukholman piispalta kysyttiin hiljakkoin, millaisena hän näkee tilanteen pian alkavalla uudella vuosisadalla oman kirkkonsa kannalta, hän vastasi: Uuden vuosisadan alussa Ruotsi on todennäköisesti uskonnollisempi kuin koskaan ennen.  Ja samalla Ruotsi tulee olemaan ei-kristillisempi kuin moneen sataan vuoteen.
 Tutkimukset ja kokemukset omasta maastamme viittaavat saman suuntaiseen kehitykseen.  Kirkollammehan on mennyt viime vuosina aika hyvin. Gallup-kyselyissä kirkkoa ja sen edustamia arvoja ja sen työtä arvostetaan. Kirkosta eroamisten määrä on laskenut huikeasti siitä, mitä se oli viime tai edellisellä vuosikymmenellä. Kirkkoon liittymisten määrä saavutti ennakkotietojen mukaan taas viime vuonna uuden ennätyksen. Kirkko ja sen arvot purjehtivat myötätuulessa.

Kun sitten pengotaan vähän syvemmältä, kuva muuttuu. Uskonnollista käyttäytymistä, esimerkiksi rukoilemista tai Raamatun lukemista kysyttäessä saadaan kyllä varsin korkeita lukuja, mutta kun kysellään tarkemmin sisältöä, paljastuu tietty halu pitää etäisyyttä kirkkoon ja kristinuskoonkin. Aika tyypillinen vastaus kysymykseen Jumala-uskosta tai Jeesus-uskosta on, että “kyllä uskon, mutta en samalla tavalla kuin kirkko opettaa“. En puutu nyt siihen, tietävätkö kaikki sen “miten kirkko opettaa“, vaan kiinnitän huomion asenteeseen.

Ihmisten on vaikea sitoutua kirkkoon tai tiettyyn oppijärjestelmään. He haluavat olla uskonnon ja elämänkatsomuksenkin asioissa itsenäisiä, päättää itse, valita itse, minkä hyväksyvät ja mihin uskovat. Tätä on sanottu valintamyymäläuskonnollisuudeksi. Kuljetaan kuin marketissa ja valitaan omaan kärryyn eri hyllyiltä erilaisia ja erimerkkisiä tuotteita, oman maun mukaan. Niistä muodostuu se oma, ikioma kassi tai vakaumus. Kiinnostus erilaisia uusia oppeja kohtaan on kasvamassa, monenlaiset new age -aatemaailmaan kuuluvat käsitykset, vaikutteet joistakin idän uskonnoista, psykologiset tai kvasipsykologiset itsetuntemusopit ja jopa okkultistiset vaikutteet sekoittuvat helposti yhdessä kristillisen uskon vaikutteiden kanssa suloiseksi sekamelskaksi, sopaksi, jossa on sellaisia aineksia jotka ovat täysin yhteen sopimattomia.

Ei ihme, että  opettajat, jotka tarjoavat tällä alalla psykologian tai filosofian nimissä ihmisen sisäisen minän kehittämisen, henkistymisen ja pyhittymisen metodeja ovat suuressa suosiossa.  Elämme myös meidän maassamme uskonnollisen moniarvoisuuden lisääntymisen aikaa.

Mikä on sitten se haaste kirkolle, jonka uskonnollisen moniarvoisuuden keskeltä nouseva kysymys herättää? Ajattelen, että meidän on löydettävä se, mikä meille on ominaista. Se, mitä ei ole kenelläkään muulla. Se on meidän aarteemme, kilpailuetumme. Siitä on pidettävä kiinni, sitä on pidettävä tarjolla.

Kristillinen jumalakuva ja luterilainen pelastuskäsitys, “yksin armosta“, ovat meidän aarteemme.  Kun maailman uskonnot ja opit tarjoavat erilaisia teitä onneen ja Jumalan luo, kuuliaisuuden, viisastumisen, sisäisen kehittymisen, henkistymisen, pyhittymisen teitä, me pidämme esillä kuvaa Jumalasta, jota kutsutaan Isäksi, jonka luo ei ole tikapuita, vaan joka on lähestynyt meitä Pojassaan, jotta syntiset ja jumalattomat saisivat Elämän.  Olen vakuuttunut siitä, että juuri sanoma armollisesta Jumalasta ja syntisen vanhurskauttamisesta on se, mitä tämän ajan moniarvoisuuden, kovan kilpailu- ja tehokkuusyhteiskunnan ja turvattomuuden keskellä elävät ihmiset tarvitsevat. Tämä sanoma on vain puettava uudelleen ja uudelleen täsmäaseeksi. Mutta uusien ilmaisumuotojen keskellä on pidettävä visusti kiinni siitä, ettei kumpikaan näistä kahdesta laimennu tai turmellu. Tarkoitan sanoja  “yksin “ ja “armosta“.

 Kolmanneksi ja viimeiseksi lähestymistavaksi teemaamme sanoin sen, millaisia kysymyksiä nousee kirkon omasta toiminnasta, ikään kuin kirkon seinien sisältä. Teen sen aivan konkreettisesti ja kerron millaisia kysymyksiä heräsi muutama viikko sitten kirkonpenkissä. Olin jumalanpalveluksessa eräässä seurakunnassa, jossa uutta jumalanpalvelusjärjestystä oli kehitelty kirkkokäsikirjauudistuksen hengessä. Siinä jumalanpalveluksessa oli paljon hyvää. Oli myös sellaista, mikä herätti kysymyksiä. Yksi kysymys nousi minun mielessäni ylitse muiden.

Keskustelukumppanini kanssa teimme näitä kysymyksiä kirkonmenojen jälkeen. Monet niistä kohdistuivat jumalanpalvelusuudistuksen yksityiskohtiin. Onko se ja se osa nyt uudessa kaavassa varmasti oikealla paikalla?  Entä messut ja niiden sävelmät, tuovatko ne parannusta entiseen?  Virret olivat vähän laahaavia, pitäisikö saada uudempaa ja reippaampaa musiikkia. Entäs sitten maallikoiden osuus? Riittääkö se, että yksi luottamushenkilö luki Raamatun tekstejä? Ja sitten se pappi, messusävelmien tunteminen tarvitsisi vielä kohennusta ja vaikka saarna oli ihan raamatullinen, ehkä lisäkoulutus voisi vielä olla paikallaan. Tämän kaltaisia mietteitä ja kysymyksiä nousi esille. Tärkeitä ja ajattelemisen arvoisia kaikki. Mutta se kysymys, joka minusta nousi vielä tärkeämmäksi ja huolestutti oli tämä: Miksi siellä kirkossa oli niin paljon tyhjiä paikkoja?

Ei siinä seurakunnassa jumalanpalvelusväki ollut mitenkään erityisen harvalukuinen. Mutta monen seurakuntalaisen paikka oli tyhjä. Useimpien seurakuntalaisten. Miksi? Nyt en puhu enää jumalanpalveluksista vaan seurakunnan toiminnasta ja elämästä yleensä. Me kyllä olemme kirkossa kyselleet paljon messukaavojen ja hallinnonuudistusten kysymyksiä, olemme kyselleet myös toiminnan sisältöä ja uusien työmuotojen etsimiseen tähtääviä kysymyksiä. Peruskysymys on: miksi niin monen paikka on tyhjä?  Miksi niin moni seurakunnan jäseneksi kastettu ei ole löytänyt omaa paikkaansa kirkon ja sen toimintojen, sen jumalanpalvelusten, ehtoollisen ja rukouksen yhteydessä?  Miksi niin moni kulkee vieraana?

Se näky, joka pani aikanaan apostolit liikkeelle ja joka siivitti uudet kristilliset polvet siihen työhön, joka toi aikanaan evankeliumin tänne kaukaiseen Pohjolaankin, oli lähetyksen ja todistamisen näky. Olen ollut huolissani, kun aika ajoin on lähetysjärjestöjemme piiristä kuulunut viestejä, että vaikka taloudellisia resursseja olisi, ei aina löydy koulutettuja työntekijöitä  lähtijöiksi lähetystyöhön. Onko näky himmentynyt? Samalla kun olemme korostaneet, ja aivan oikein, kansankirkkoajatusta ja sen tuomaa avaraa näkemystä siitä, että me Jumalan sanalla hoidamme suomalaista kansaa ja höyläilemme kirkon kynnyksiä mataliksi, onko samalla huolestuneisuus niistä tyhjistä tuoleista häipynyt? Näin kysyessäni en ollenkaan halua korostaa, että kristillisyyden mittana olisi osallistuminen seurakunnan toimintaan. Ei kristittynä elämisen tarkoitus ole vain toiminta seurakunnassa, vaan eläminen kristittynä maailmassa.

Minun näkyni on se, että elävä kirkko on ekspansiivinen, laajentumaan pyrkivä kirkko, lähetyskäskyn mukaisesti.  Kirkon Suomessa on elettävä kahden erilaisen korostuksen jännitteessä: Se on toisaalta avara  kansankirkko, jonka ovi on auki kulkijoille, ovi joka kutsuu lämpimään tupaan. Toisaalta se on liikkeellä oleva, etsivä, lähetyksestä, todistamisesta ja evankelioimisesta näkynsä saanut kirkko. Sillä perimmältäänhän kirkon missio on missio.

Takaisin arkkipiispan kotisivulle