Arkkipiispa Jukka Paarma KASVATTAJA UHKIEN JA TOIVON VÄLIMAASTOSSA
Puheenvuoro Koulun kehittämisseminaarissa Mainingin matkassa Helsingissä 16.10.2000
Koulumaailmaa ja koulujen opettajakuntaa vertaan usein mielessäni luterilaiseen työmoraaliin. En tarkoita sitä, että opettajakunta tunnetusti ahkerana ja velvollisuudentuntoisena olisi erityisesti malliesimerkki siitä, mitä julkisuudessa on ymmärretty luterilaisella työnetiikalla. Tarkoitan sitä, että molemmat ovat joutuneet julkisuudessa mitä moninaisimpien ja kohtuuttomien syytösten ja väärinymmärrysten kohteeksi. Ns. luterilaisen työmoraalin piikkiin on tavattu panna kutakuinkin kaikki, mikä yhteiskunnassa ja etenkin työelämässä ei ole kohdallaan, ei vain työuupumus ja työhön liittyvät sairaudet, vaan muutkin yhteiskunnan negatiiviset ilmiöt aina epätyydyttävään seksielämään ja suomalaisten huonoon viinapäähän saakka.
Koulu ja opettajakunta on näyttänyt olevan yhtä helppo kohde. Moninaiset huolta aiheuttavat asiat katuväkivallasta huumeongelmiin, kiusaamisesta ja rasismin lisääntymisestä aina suomalaisten huonoon itsetuntoon on ollut helppo sysätä koulun niskoille. Paitsi että sellainen on ollut kohtuutonta, on se peittänyt alleen monasti ne hyvät saavutukset, jotka suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa ovat perustuneet koulujen ja opettajakunnan usein i aliarvostettuun tunnolliseen ja innostuneeseen työpanokseen.
Tiedon omaksumiseen sekä sen käyttämiseen ja soveltamiseen opettamisen ohella koululla on tietenkin keskeisenä ja tärkeänä tehtävänään kasvatus. Juuri kasvattajana koulun niskoille sysätään joskus kohtuuttomia paineita. On vaikeaa kuvitella, että koulu selviää kasvatustehtävästään, jos vanhemmat ja muu yhteiskunta, sen mukana kirkko ja järjestökenttä, vetäytyvät vastuustaan. Näiden muiden osapuolten tehtäviä pidän itsestäänselviönä ja edellytän niiden ja koulun välistä kiinteää yhteistyötä, vaikka nyt puhunkin enemmän koulun ja opettajien osuudesta kasvattajina.
Kohtalo ja usko
Eräässä kansainvälisessä kokouksessa viime kesänä lähestyttiin opiskelun maailmaa havainnollisen sanaparin avulla. Englanninkieliset sanat ääntyvät melkein samalla tavalla ja siksikin sopivat pariksi. Toinen oli fate, toinen faith. Kohtalo ja usko. Niin koulun kehittämisen kuin kasvatuksenkin maailmassa ollaan myös tilanteessa, jossa liikutaan näiden kahden välisessä puristuksessa. Kohtalo tarkoittaa silloin muualta, ulkopuolelta tulevia paineita, valmiita malleja, arvoja, ihanteita ja käyttäytymiskaavoja, jotka kuin kohtalon vääjäämättömänä mahtina ohjaavat lasten ja nuorten arkista elämää ja arvomaailmaa tiettyyn suuntaan. Kohtalon vääjäämättömästä vaikutuksesta kasvattajan elintila ja toimintakenttä tuntuu puristuneen entistä ahtaammalle. Se saattaa panna koulun ja opettajankin kyyristelemään voimattomuuden tunnossa ja etsimään pelastajaa jostain ulkopuolelta.
Faith, usko tai tässä yhteydessä yhtä hyvin toivo, on puolestaan sen näkemistä, että meillä on koulussa sellaisia voimavaroja, joilla uhkatekijät voidaan kohdata rohkeasti ja menestyksellisesti. Se on sen näkemistä, että omassa kulttuuriperinnössämme, omassa uskonnollisessa perinteessämme, pedagogisessa ammattitaidossamme, ihmisenä olemisen kokemuksissamme ja yhteistyössä on voimaa. Niissä on mahdollisuudet, joilla koulua voidaan kehittää omista lähtökohdistamme sellaiseksi sivistysvaltion koululaitokseksi, josta esim. uusien koululakien perusteluissa kauniisti kirjoitetaan.
Tällainen usko tai toivo on muuten välttämätön työssä jaksamiselle. Kohtalousko uuvuttaa ja masentaa, toivo antaa siivet. Tästä asiasta kirjoitti hiljan Opettaja-lehdessä kasv.tri Anneli Mäki-Opas. Hän tarkoitti ensisijaisesti oppilaita, joita hän oli opetus- ja kasvatustyössään seurannut, mutta sama pätee opettajiinkin. Hän kirjoitti, kuinka kohtalo katkoo kasvavan siivet, mutta toivo kannattelee murtuneita siipiä ja auttaa eheytymään. Kirjansa saatteeksi hän on ottanut Charles Sawyerin runonsäkeen: "Ei mikään ole niin välttämätöntä, niin valtavaa kuin toivo, toivoa vailla olevat ihmiset elävät vain puoliksi".
Kohtalon ja uskon, tai uhkien ja toivon välimaastossa olemista tarkastelen neljästä näkökulmasta. On huomattava, että mikään niistä tekijöistä, joita esittelen uhkatekijöinä ei ole yksinomaan negatiivinen asia vaan niissä on nähtävissä myös rakentavia ja inspiroivia mahdollisuuksia. Uhkatekijöiksi ne muodostuvat, kun niissä piilevät destruktiiviset arvot saavat vallan ja ottavat lasten ja nuorten ja kasvattajien niskasta kohtalon puristavan sormiotteen. Puhun markkinavoimista, mediasta, massaviihteestä ja moniarvoisuudesta.
Markkinavoimat
Tässä yhteydessä markkinavoimat edustavat sitä yhteiskunnallista suuntausta, jonka mukaan taloudesta, sen määräävästä asemasta ja sen kaikkialle ulottuvasta vaikutusvallasta on tullut sekä yhteistä elämäämme että yksilöiden ratkaisuja ohjaava kohtalo. Toisin sanoen kun markkinat, talous ja raha ohjaavat meidän arvomaailmaamme. Markkinavoimat ovat mahtitekijä koulutuspoliittisissa kysymyksissä. Koulun ja muiden oppilaitosten tulisi kouluttaa hyviä markkinavoimien palvelijoita antamalla nimenomaan tähän tarkoitukseen sopivia tietoja ja taitoja sekä valmistamalla tehokkaasti ja nopean sujuvasti koulutusputken läpäisseitä tehopakkauksia markkinoiden palvelukseen tuottamaan meille kaikille niin suloista taloudellista vaurautta ja hyvinvointia.
Markkinavoimat ovat fakta, joiden kanssa meidän on elettävä, eikä niitä voi leimata vain uhkatekijäksi. Sellaiseksi ne tulevat, jos niiden paineiden alla koulun varsinainen perustehtävä himmentyy, nimittäin koulun kasvatus- ja sivistystehtävä. Tehokkuus, tuottavuus ja hyöty eivät saa olla koulutuksen pääasialliset mittarit eikä koulutuspolitiikkaa saa ohjata yksinomaisesti sen mukaan.
Koulun kasvatus- ja sivistystehtävällä on nimittäin arvo, joka määräytyy siitä itsestä eikä ulkopuolisista mittareista käsin. Sivistys, jota suomalaisessa ja eurooppalaisessa yhteiskunnassa kasvava nuori tarvitsee, ei ole jotakin, jonka hyötyä mitattaisiin rahalla tai teholla, vaan se on ihmisoikeus. Maamme kouluviranomaiset ovat korostaneet tätä puolta kiitettävällä tavalla. Pääjohtaja Jukka Sarjala on kirjoittanut mm. näin. "Koulutus ei saa ajelehtia muotivirtausten mukaan, vaan sen on voitava toimia itsenäisesti, tarvittaessa aikakauden henkeä uhmaten." (Spektri-lehti). Samalla kun tunnustamme, että tärkein pääoma ei ole nykymaailmassa taloudellinen pääoma, vaan osaaminen, tiedämme että kestävän kehityksen perustekijöitä ovat sekä osaaminen että vahva kulttuuri-identiteetti.
Samasta asiasta on kantanut huolta eduskunnan sivistysvaliokunta, jonka perusteluissa uusiksi koululaeiksi on kauniilla ja arvokkaalla tavalla korostettu koulun sivistystehtävää. Lainaus tästä tekstistä on tässä paikallaan:
"Tiedon kasvava merkitys tuotannon tekijänä ja tietoyhteiskunnan rakentaminen synnyttävät painetta irrottaa tieto sivistyksestä ja yksilön henkisestä kasvusta","Valiokunta katsoo, että edelleenkin koulun ongelmien taustalla on liiaksi periaate, että sivistys rajataan vain tiedoksi tai tiedolliseksi valistukseksi eikä nuoren kokonaispersoonallisuuden kehittämiseen kiinnitetä riittävästi huomiota."
"Koulun kasvatustavoitteena on kasvattaa tasapainoisen ja ehyen persoonan omaavia nuoria, jotka ymmärtävät vastuunsa ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksessa ja jotka huolehtivat kansallisen kulttuurin edistämisestä ja kansallisista arvoista. Näitä ovat mm. humanistinen ja kristillinen perinne, kodin arvostus, työn kunnioittaminen sekä suvaitsevaisuus ja kansainvälisyys. Nämä arvolähtökohdat ovat kestäviä edelleen uudelle vuosituhannelle siirryttäessä. Koulutuksen tärkeä tarkoitus on opettaa ihmistä olemaan hyvä lähimmäinen toinen toisilleen tämän perinnön pohjalta.
Kasvatuksen tulee perustua käsitykseen ihmisestä kokonaisuutena, jossa ihmisen eri puolet ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Tämä edellyttää, että koulussa eettisesti ja moraalisesti kestävät arvot ovat kunniassa ja yhteiskuntatieteellinen ja luonnontieteellinen sivistys on tasapainoisessa suhteessa näihin arvoihin. Sivistyksen pohjana on käsitys ihmisestä, joka järkensä ja omatuntonsa perusteella tekee persoonallisia ratkaisuja ja valintoja. Hän on kriittinen, vahvan moraalisen identiteetin omaava kansalainen, jolla on järjen lisäksi myös tahto hyvään ja halu parantaa sekä itseään että yhteiskuntaa. Koulutuksen tehtävä on kasvattaa ihmiselle sellainen itsetunto, että hänellä on myös kyky asettaa itselleen rajoja. Kasvatuksenkin tulee lähteä siitä, että ihminen ei tavoittele ainoastaan tasapainoa vaan aikaansaamisen ja luomisen tuomaa jännitettä. Elämä pohjimmiltaan ei ole ennakoitavissa, eikä ihmisellä ole mahdollisuutta sitä kaikilta osin hallita. Tällaiseen elämään kasvatuksen on annettava valmiuksia."
MediaMedian mahti on kasvanut valtavasti. Se tarjoaa opetukseen ja kasvatukseen monia erinomaisia mahdollisuuksia, joita koulussa on kasvavassa määrin osattu käyttää. Koulumaailma on myös alkanut entistä enemmän esiintyä mediassa. Yleisönosastoissa ja pääkirjoituksissakin käsitellään koulun kasvatustehtävää ja koulun vastuuta. TV:ssäkin on keskusteluja asiasta. Valitettavasti koulu kiinnostaa mediaa vasta silloin kun siellä tapahtuu jotain negatiivista. Uutinen ei ole se, kun koululla menee hyvin, vaan se, että siellä on ongelmia.
Uhkatekijäksi kasvatuksen kannalta media muodostuu, kun se informaatiotulvan aiheuttaman indoktrinaation puitteissa markkinoi yksipuolisesti arvoja ja ihanteita, jotka ovat vastakkaisia koulun sivistystehtävälle ja elämää rakentavalle arvomaailmalle. Silloin kun mediassa esitetään naurettavina esimerkiksi kristillisiä elämänarvoja kunnioittavat ihmiset, oikean ja väärän eroa tosissaan pohtivat kansalaiset tai niitä esillä pitävät tahot, kuten viranomaiset tai opettajat, ollaan murentamassa sivistynyttä arvomaailmaa ja tekemässä tilaa jollekin muulle. Näin tapahtuu silloinkin, kun asiat esitetään sähköisten viestimien viihdeohjelmissa, ja ehkä kaikkein tehokkaimmin juuri niissä.
Massaviihde
Massaviihteen tuomat uhat liittyvät edelliseen. Sen suosimat elämäntavat ja ihanteet tuovat sosiaalisia paineita, joiden edessä kasvattajat voivat tuntea itsensä aika voimattomiksi ja kokevat, että kasvatuksen yhteisöllinen verkosto on ainoa, joka voi tuoda sen keskelle toivoa. Ihanteiksi nostetut rock- ja jääkiekkotähdet, vaihtoehtoliikkeiden edustajat tai muiden protestiryhmien kellokkaat eivät läheskään aina ole elämäntavoiltaan ja arvoiltaan esikuviksi kelpaavia. Nuorisokulttuuriin helposti iskostuvat mallit yhteisöllisine paineineen ovat kasvavan ja kehityksessään herkän nuoren elämässä niin vahva tekijä, että toisenlaisten ihanteiden esillä pitäminen voi tuntua tuuleen huutamiselta.
Median ja massaviihteen uhkatekijät eivät kuitenkaan ole kohtalo, jonka edessä olemme voimattomia. Toivon perusteita minä näen ainakin kaksi. Ensinnäkin se vaikutuskanava, joka kasvattajalla on koulussa tai sen yhteistyötahoissa, ei ole vaikutukseltaan vähäisempi kuin joukkotiedotusvälineiden. Tarkoitan henkilönkohtaista ihmisten kohtaamista. Se tarjoaa mahdollisuuden vuorovaikutukseen, toisen huomioonottamisen ihmisenä, persoonana, tunnetason viestimisen, turvallisuuden. Olen vakuuttunut siitä, että opettajan persoonalla ja vaikutuksella voi olla pidemmän päälle paljon vahvempi ihanteita ja arvoja antava merkitys kuin median ja massaviihteen ulkokohtaisella ja yhdenmukaistavalla vaikutuksella. Itsenäistyvän nuoren elämässä se ei heti näy, mutta sen vaikutus tuntuu pidemmällä aikavälillä elämän todellisten arvojen valinnassa. Kasvattajat ovat sittenkin vahvemmassa asemassa.
Toiseksi monet viimeaikaiset nuorisotutkimukset osoittavat, että nuoret ovat enemmän yksilöitä kuin päälle päin näyttää. Sitä osoittaa monien vaihtoehtoliikkeiden suosio, ns. vihreiden arvojen suosio, tiettyjen protestiliikkeiden kanavoima huoli luonnon tilasta, eläinten oikeuksista tai vaikkapa maailmankaupan rakenteista. Viime vuonna Turun yliopistossa valmistunut Heikki Ervastin tutkimus turkulaisten 14-18- vuotiaiden koululaisten asenteista samoin kuin viimeksi julkaistu nuorisobarometri osoittavat, että valtaosalla nuorista elämäntavat ja arvot ovat kohdallaan. Isänmaallisuus, työn arvostaminen, uskonnon kunnioittaminen, luonnon ja elämän suojeleminen ovat teini-ikäisten koululaisten elämässä tärkeitä asioita. Näin on tutkimusten mukaan, vaikka arjen keskellä toiselta joskus näyttää.
Moniarvoisuus
Moniarvoisessa ja monikulttuurisessa maailmassa me elämme. Tulevaisuudessa vielä enemmän kuin nyt. Monikulttuurisuudessa voimme nähdä rikkauden, jota on vaalittava. Kasvattajalle se kuitenkin antaa arvomaailmaan liittyvän haasteen, jossa vaarana on toisaalta yhteisten arvojen kadottaminen, mikä tekee yhteiselämän vaikeaksi tai mahdottomaksi. Niin tapahtuu, kun näennäinen suvaitsevuus on itse asiassa välinpitämättömyyttä, eikä moraalista vastuuta toisista eikä myötäelämistä. Vaikka elämmekin monien erilaisten ja kilpailevien arvojen maailmassa, hyvä yhteiskunta tarvitsee yhteisiä eettisiä normeja.
Toisella uhkatekijällä tarkoitan tässä yhteydessä sitä arvomaailman muutosta, joka on osittain seurausta edellä mainituista markkinavoimien, massamedian ja niihin liittyvän ns. uuden talouden vaikutuksen kasvusta. Paljolti materialistisiin arvoihin perustuva kulttuuri on herättänyt henkiin uusliberalistiset aatteet, jotka korostavat yksilön vastuuta ja vapautta. Sekä yksilöiden että valtioiden pyrkimys maksimoida vapautensa on edistänyt taloudellista epätasa-arvoa niin globaalissa kuin kotoisessa ympäristössä. Seurauksena on itseriittoisuuden ja itsekkyyden ideologia, jossa moraaliset ja sosiaaliset näkökohdat ovat vähäarvoisia taloudellisen hyötyajattelun rinnalla.
Mitkä sitten ovat yhteisiä kasvatuksen arvoja. Edellä mainitsemani koululakeihin liittyvä sivistysvaliokunnan teksti antoi erinomaiset eväät. Se luetteli humanistisen ja kristillisen perinteen, kodin arvostuksen, työn kunnioittamisen, suvaitsevaisuuden ja kansainvälisyyden. Siihen luetteloon voisi lisätä vielä rehellisyyden, auttavaisuuden ja läheisistä huolehtimisen.
Koulun kasvattajien erityisenä mahdollisuutena näen ihmisen tukemisen yksilönä. Kristillisen etiikan pohjalta nouseva erityiskorostus onkin ihmisarvon korostamisessa. Se ei riipu lahjakkuudesta ja tehokkuudesta, ei ulkonäöstä eikä vauraudesta, vaan jokaisen ihmisyksilön mittaamattomasta arvosta Luojansa luomana, puutteineen ja taitamattomuuksineenkin. Jos ja kun tähän itseluottamuksen ja itsearvostuksen tukemiseen parhaimmillaan liittyy "välittämisen puutostaudin" hoitaminen (Sarjala, Turun Sanomat 30.9.2000) on kasvattajilla reaaliset mahdollisuudet antaa nuorille ihmisille käyttöönsä todellisia elämän valttikortteja.
Olen tahtonut tässä puheenvuorossani etsiä toivon merkkejä ja nähdä niitä mahdollisuuksia, joita kasvattajilla on kaiken työuupumuksen, koulukiusaamisen, syrjäytyvien nuorten, päihdeongelmien aiheuttaman keskustelun ja syyllisten etsimisen keskellä. Faith, toivo, siivet, mahdollisuudet ovat vahvemmat kuin fate. Näen niitä mahdollisuuksia paljon. Ja olen nähnyt myös tuloksia. Mistä tulevat ne kaikki kunnon kansalaiset, Suomi-kuvaa ansiokkaasti kiillottavat nuoret aikuiset, vastuuntuntoiset yhteiskunnan rakentaja, mallikelpoiset vanhemmat, joita on valtaenemmistö? Mistä he tulevat, eivätkö suomalaisesta koulusta ja niiden opettajien luokista? Samantapaisesta kokemuksestaan kertoi Opettaja-lehden kolumnissaan filosofi Maija-Riitta Ollila, joka totesi, etteivät vain epäonnistujat ja erehtyneet, vaan myös onnistujat on vedettävä vastuuseen tekemisistään. Ja ajatellessaan noita kaikkia menestyviä ja elämässään pärjääviä opiskelijoitaan, hän päättää kolumninsa sanoihin, joihin minäkin päätän puheenvuoroni. "Poksautanpa auki kuohuviinipullon, vaikka yksinäni. Kohotan maljani sille yksinäiselle opettajalle, jota kukaan ei kuunaan muistanut juhlia. Hän itsekään ei saa tietää, miten usein onnistui. Itse hän laski tappioitaan; kunpa olisi osannut laskea voittojakin."