Jukka Paarma

 

KUTSU YHTEISTYÖHÖN

 

Esitelmä Kirkon lähetyskongressissa Kirkon missio 2000-luvulla Tampereella 28.1.2002

 

A Call for Co-operation. Paper presented at the Congress on Mission and International Diaconia, Tampere, 28th January, 2002

 

 

 

Kristillisen kirkon syntymäpäivänä pidetään tavallisesti ensimmäistä helluntaita, Pyhän Hengen vuodattamisen päivää.  Apostolit puhuivat temppeliin kokoontuneille ihmisille Jeesuksesta ja hänen ylösnousemuksestaan monilla eri kielillä.  Ihmiset ymmärsivät heidän puhettaan ja tulivat niin vakuuttuneiksi Pietarin ja muiden puheista,  että sinä päivänä uskovien joukkoon tuli noin kolmetuhatta uutta, uskovaa ja kastettua ihmistä.

 

Uskovien joukko oli kyllä jo olemassa sitä ennenkin. Ne Jeesuksen oppilaat, jota olivat vakuuttuneita Herransa ylösnousemuksesta,  olivat jo pitäneet yhtä aiemminkin.  Mutta kirkon alku voidaan ajoittaa vielä varhaisempaankin aikaan, siihen jolloin Jeesus alkoi toimintansa ja keräsi ympärilleen joukon ihmisiä, joita sanottiin opetuslapsiksi, sittemmin osaa heistä apostoleiksi.  Siitä kirkon työ alkoi,  kun Vapahtaja kutsui seuraajia.  Hän kutsui heidät ensiksi olemaan kanssaan, kulkemaan yhdessä Opettajan kanssa ja elämään siinä rukouksen, opetuksen ja laupeudentyön yhteydessä, jota Jeesuksen seuraaminen merkitsi.

 

Oleminen Jeesuksen kanssa oli kuitenkin vain toinen puoli heidän kutsumustaan. Pian he saivat omia tehtäviä.  Heidät lähetettiin kyliin ja kaupunkeihin ja tehtävä ilmaistiin näin: “Julistakaa: Taivasten valtakunta on tullut lähelle. Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” (Matt.10:7-8)

 

Oleminen ja lähteminen olivat saman asian, opetuslapseuden, eri puolia.  Ne kuuluivat yhteen niin, ettei toista voinut olla ilman toista.  Niin myös kirkon tehtävä ja sen olemus kuuluvat sillä tavoin yhteen, ettei niitä voi erottaa toisistaan irralleen.  Kristittynä eläminen, kirkkona oleminen on sekä olemista, yhteyttä ja sen harjoittamista, että lähetettynä olemista: julistamista, opettamista, todistamista, parantamista, puhdistamista. Pahojen henkien pois ajaminen sisältää tänään erityisesti kaikkien niiden demonisten voimien vastustamista, jotka turmelevat yhteiselämäämme ja siittävät keskuuteemme epäoikeudenmukaisuutta, sortoa, eriarvoisuutta ja riitaa.

 

Näin on kirkossamme myös ymmärretty, kun sille on pyritty luomaan raamatulliselta pohjalta strategioita tai ohjelmia. Parikymmentä vuotta sitten elettiin erilaisten seurakuntasuunnitelmien, PTS- ja KTS- suunnitelmien kukoistuskautta. Silloin iskostui monen suunnitelman perusajatukseksi Saksasta meille lainattu malli, maallistuneissa  suurkaupungeissa luotu Doppelstrategie, kaksoisstrategia.  Sen mukaan kirkon ja seurakunnan, täyttääkseen aidosti tehtävänsä tällaisessa maailmassa, on suunnattava katseensa ja toimintansa kahteen suuntaan. Seurakunnan jäsenten seurakuntatietoisuutta on vahvistettava. On määrätietoisesti kehitettävä toimintoja, joissa jäsenten uskoa ja uskonelämää hoidetaan, vahvistetaan ja ruokitaan.  On kehitettävä raamattuopetusta ja kristillisen opin sisältöä selvittäviä opetustilaisuuksia.  On tarjottava mahdollisuuksia sielunhoitoon, rohkaistava osallistumaan sinne, missä käytetään Jumalan sanaa ja sakramentteja ja joissa Pyhä Henki tekee työtään. Siis yhteyttä Kristukseen ja hänen kirkkoonsa vahvistetaan.

 

Sisäpiirin vahvistaminen on vain strategian toinen puoli.  Katseet ja toiminta on suunnattava määrätietoisesti myös ulkopuolelle.  Kirkosta ja uskosta luopuneiden tai siitä osattomiksi aina jääneiden tavoittaminen evankeliumilla on todellinen haaste, jota varten sisäpiirinkin tulee olla vahva.  Elävä kirkko ja elävä seurakunta on aina ulospäin suuntautuva, sellainen joka tuntee hätää ja huolta niistä, jotka ovat ulkopuolella. Milloin tämä huoli hiipuu, on seurakunta käpertynyt itseensä ja on vain irvikuva siitä joukosta, jolle Jeesus sanoi: ”Menkää, julistakaa, parantakaa, puhdistakaa.”

 

Suunnilleen samanlainen on se malli, joka on pohjana oman kirkkomme 1990-luvulla laadituissa Kirkko 2000 ja Seurakunta 2000 -ohjelmissa.  Hengellisen elämän vahvistamiseen on pyritty mm. jumalanpalveluksen uudistamisella, uudella katekismuksella, sen jakamisella kaikkiin koteihin sekä eri työmuotojen kehittämisellä.  Katekismuksen jako palveli varmasti  myös evankelioivaa, ulospäin suuntautuvaa työtä. Sitä on ehkä ollut myös karismaattisen toiminnan lisääntyminen. Kirkon hallinnollisella ja organisatorisella puolella on ryhdytty  selvittämään, miten kirkon ja sen seitsemän lähetysjärjestön työ järjestettäisiin siten, että se parhaalla tavalla ilman päällekkäisyyksiä ja turhaa byrokratiaa palvelisi varsinaista lähetystehtävää.  Sen pohtiminen ja sitä koskevien näkyjen etsiminen onkin tämän konferenssin keskeinen aihe. 

 

Voi kylläkin olla niin, että kaavamainen jako kahteen, sisäinen vahvistamistoiminta ja ulos suuntautuva todistamis-, evankelioimis- ja lähetystehtävä on meidän suomalaisessa kansankirkkotilanteessamme liian yksinkertaistettu.  Meillähän täytynee oikeastaan puhua kolmesta eri dimensioista.  Niin sanotun sisäpiirin ja ulkopuolella olevien välissä on suuri joukko niitä, kirkkoon kuuluvia ja kuulumattomia, joiden yhteys kristilliseen uskoon ja sen todeksi elämiseen näyttää olevan varsin olematon tai hyvin muodollinen.  Kuitenkin tosipaikan tullen side kirkkoon ja uskoon löytyy  ja pulpahtaa jostain pinnan alta näkyviin.  Joskus niin käy kirkollisten toimitusten yhteydessä tai joulukirkossa.  Se ilmaantuu silloin, kun tarvitaan joku jolle puhua elämän kriiseissä tai vain kun gallupissa kysellään luottamusta kirkkoon ja arvoihin.  Kansankirkkoperinteen maassa tämä joukko, jonka rajoja ei meistä kukaan pysty arvioimaan, on erityinen haaste kirkolle ja sen työlle.

 

Uskontojen viidakon uudet haasteet      

 

Se maailma, jossa Kristuksen seuraajat tänään kyselevät todistamisen paikkaa ja mahdollisuuksia on häkellyttävien muutosten kouristuksessa.  Uskonnollinen tilanne  on muuttumassa voimakkaammin kuin miltä äkkipäätään näyttää. Kristinuskon omassa piirissä on tapahtumassa kertakaikkinen painopisteen siirtyminen. Sata vuotta sitten, 1900-luvun alussa 80 prosenttia kristityistä oli eurooppalaisia tai pohjoisamerikkalaisia.  Tänään 60 prosenttia kristityistä on kotoisin ns. kolmannesta maailmasta, Afrikasta,  Aasiasta ja latinalaisesta Amerikasta.  Kristillinen kirkko kasvaa voimakkaimmin juuri noilla alueilla ja 21. vuosisadan kristillisyys tulee leimautumaan muualta kuin ns. perinteisistä kristillisistä maapallon osista käsin.  Euroopan monet näkevät puolestaan kulkevan kohti post-kristillistä aikaa, ellei se jo olekin eräissä vanhimmissa kristikunnan osissa todellisuutta.

 

Silloin kun 1960- luvulla minut vihittiin papiksi ja aloitin työni seurakuntien palveluksessa elettiin aikaa, jolloin yleisesti ajateltiin kristillisen uskon ja muidenkin uskontojen olevan häviämässä. Tiede edistyessään tekee Jumalan ja Häneen uskomisen tarpeettomaksi ja vanhanaikaiseksi.  Juuri silloin amerikkalainen Time-lehti teki historiaa ja julkaisi ensi kertaa sellaisen lehden, jossa kannessa ei ollut minkäänlaista kuvaa.  Oli vain synkkä musta kansi, jonka keskellä kolmen sanan kysymys: Is God Dead?  Onko Jumala kuollut?  Nyt kolme vuosikymmentä myöhemmin tiedämme että tuo sen ajan ajankohtainen, sekulaarin maailman käsitys uskonnosta ja sen provosoiva kysymys oli ennenaikainen.  Tai pikemminkin se on jo vanhanaikainen.   Jumala tai ainakin uskonnot voivat nyt hyvin, mutta toki uudenlaisella tavalla.

 

Sama Time-lehti, joka 1960-luvulla kyseli sitä, että onko Jumala kuollut, julkaisi melkein tarkalleen kolmekymmentä vuotta tuon jälkeen yhden pääjuttunsa enkeleistä. Siinä käsiteltiin tämän ajan uskonnollista kirjoa amerikkalaisessa yhteiskunnassa kaikessa moninaisuudessaan. Lehden mukaan 1990- luvun loppu näyttää olevan ahtauteen saakka täynnä vanhoja ja uusia jumalia.   Siinä kirjossa esiintyvät eksoottiset uskontojen sekoitukset new age -käsityksistä ja kädestä ennustamisesta astrologiaan, monenmuotoiset uskot enkeleihin, perinteisen amerikkalaisen intiaaniuskonnon populaaritulkinnat, hindumietiskely ja zen buddhismi aina  gregoriaanisen laulun uudelleensyntymiseen ja hiljaisuuden retriitteihin ja erilaisiin karismaattisiin kristillisiin ja ei-kristillisiin liikkeisiin saakka.  Tilanne tuo mieleen G.K. Chestertonin (britt. kirjailija, k.1936) sanat, että kun ihmisiltä loppuu usko Jumalaan, tilalle ei tulekaan usko ei-mihinkään vaan usko mihin tahansa.

 

Jos uskontojen maailma näytti viime vuosisadan alkupuolella hyvin järjestyneeltä ja hoidetulta puutarhalta, ei 1960-luvun ennustus sen autioitumisesta karuksi, melkein kasvittomaksi erämaaksi toteutunutkaan.  Sen sijalle on tullut rehevä viidakko, jossa runsas aluskasvillisuus ja uudenlaiset liaanit tekevät kokonaisuuden hahmottamisen vaikeaksi.  Tällaisessa viidakossa kristillinen kirkko on todistajantehtävänsä kanssa.  On selvä että uudessa maastossa tarvitaan sekä näkyjen että työmenetelmien uudelleenarviointia.

 

Toisaalta uskontojen moninaisuus kertoo ihmisten etsinnästä, ikuisuuden ja harmonian kaipuusta.  Nykyaikainenkaan ihminen ei elä ainoastaan leivästä, hänen sisimpänsä isoaa elämän leipää.  Se, että myös ns. vanhassa kristikunnassa yhä useampien etsintä hakeutuu kirkkojemme ohi, voi kertoa siitä, että meillä on vastaukset kysymyksiin, joita ihmiset eivät kysy tai että me pyrimme vastaamaan kun meiltä ei kysytä vaan vain odotetaan rakkauden todistusta.

 

Uskon, että meidän myöhäismodernina aikanamme, jolloin ihmiset etsivät kokemuksia, mielikuvia, elämyksiä, kulkevat uskontojen suuressa valintamyymälässä ja kyselevät enemmän kuin ennen oman elämän turvallisuuteen ja mielekkyyteen liittyviä kysymyksiä, kristillisen todistuksen tulee entistä enemmän liittyä siihen, mistä apostoli Paavali puhuu Galatalaiskirjeessä: “Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko” (Gal. 5:6).  Se kaikki, mitä me tarkoitamme kristillisellä elämäntavalla, valinnoilla, ihmissuhteilla, mutta ennen kaikkea rakkauden teoilla puhuu lähiympäristössämme kovemmalla äänellä kuin sanamme.  Eikö sitten sama päde laajemmissa puitteissa, vaikkapa globaalilla tasolla,  maailman lähetystilanteessa.

 

Kun käytämme hyväksemme tämän maailman tiedettä ja tietoutta lähetyksen ja todistamisen kehittämiseksi, on otettava huomioon viestinnän lainalaisuudet, tietomme modernin yksilön käyttäytymisestä tai joukkopsykologian teoriat. Kaikki ne painottavat kokonaisvaltaista todistamista. Julistuksen, opetuksen, elämän ja palvelun yhteyttä.  Siis sitä, mihin Jeesus lähetti jo ensimmäiset seuraajansa, julistamaan, opettamaan, parantamaan, puhdistamaan.  Se maailma, jolla on valtava elämän leivän nälkä, mutta joka ei aina osaa kysellä niitä vanhoja kysymyksiä, joihin meillä on totutut vastaukset, haastaa meitä etsimään kokonaisvaltaista, lähetyksen, todistamisen, evankelioimisen, vaikuttamisen ja diakonian palvelutyön työtapaa.

 

On mielestäni itsestään selvää, että tällaisessa maailmassa kristikunnan todistus ei voi olla aito ja vakuuttava ilman kirkkojen välistä yhteistyötä.  Jako lähettäviin ja vastaanottaviin kirkkoihin, aivan samoin kuin kristittyihin maanosiin ja ei-kristittyihin, on auttamattomasti vanhentunut.  Nykyaikaisen lähetysstrategian luonnollinen ja olennainen osa on kirkkojen toinen toisiaan tukeva ja vahvistava toiminta eli yhteistyö.

 

Kokonaisvaltaiseen lähetyskäsitykseen

 

Julistuksen ja palvelun, eli toisin termein lähetyksen ja diakonian yhteenkuuluvuuden tärkeys ei nouse vain tämän hetkisen maailman tilanteesta ja modernin tai myöhäismodernin ihmisen elämisen tai ajattelun tavasta.  Se nousee itse kirkon todistustehtävän ymmärtämisestä ja se nousee Jeesuksen oppilailleen antamasta kokonaisvaltaisesta lähettämisestä.  On kyse siitä, miten ymmärrämme lähetyksen ja miten ymmärrämme diakonian.  Teologisessa keskustelussa, niin luterilaisten kirkkojen piirissä kuin ekumeenisissakin yhteyksissä on tätä kysymystä käsitelty erittäin paljon. 

 

Kun on pyritty selvittelemään, mitä Missio Dei eli Jumalan lähetys oikein tarkoittaa, on jouduttu kulkemaan kahden äärimmäisyyden välissä.  Toisaalta lähetys on ymmärretty ahtaassa mielessä evankelioimiseksi ja sitä välittömästi palvelevaksi muuksi toiminnaksi.  Vielä 1900-luvun alussa lähetysteologiassa palvelua ja yhteiskunnan uudistamiseen tähtäävää sosiaalieettistä toimintaa saatettiin kuvata lähetystyön sivutuotteeksi tai seuraukseksi tai itse evankelioimista valmistelevaksi esikartanotyöksi.

 

Toisaalta Jumalan lähetys on varsinkin 1900-luvun puolivälin ekumeenisessa sosiaalieettispainotteisessa keskustelussa määritelty niin avarasti, että lähes kaikki toiminta on lähetystä.  Se on saattanut hämärtää työn profiilia ja tähtäyspistettä. Ainakin se on tuottanut vaikeuksia sellaisen innostuksen, entusiasmin syntymiselle, joka lähetyshistoriassa hyvin tunnetulla tavalla  on pannut ihmiset liikkeelle, näkemään näkyjä siitä päämäärästä, joka avautuu Markuksen evankeliumin lähetyskäskystä: "Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Tai Matteuksen evankeliumin lopun mukaan: “Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” (Matt.28:18)

 

Diakonia ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta vaikuttaminen (nykyään myös termin advocacy piiriin kuuluvat köyhien maiden puolesta toimiminen globaalissa kontekstissa) on kuitenkin aina kuulunut lähetyksen kuvaan.  Sana ja teko ovat aina kuuluneet yhteen. Lähetys on Jumalan ja Hänen sanansa toimintaa.  Kun Jumala puhuu sanassaan, niin aina myös tapahtuu jotain. Sana, Kristus, tuo mukanaan uuden elämän ja siihen pelastavaan sanomaan kuuluu vapautus kaikesta, mikä syyttää, ahdistaa tai tuhoaa elämää.

 

Ensimmäisen helluntain jälkeen ei kulunut kauaakaan, kun huoli köyhistä, sairaista ja muista apua tarvitsevista nousi voimakkaasti esille.  Siitä tuli ensimmäisten kristittyjen elämään keskeinen tehtävä. Seurakunnan virkoja ja tehtävänjakoa ensi kertaa järjestettäessä, diakonia nousi julistuksen rinnalle. Oman kirkkomme lähetyshistoriasta tunnemme, kuinka tärkeän aseman lähetyksen kokonaiskuvassa on saanut sairaiden hoito, köyhien auttaminen ja muu palvelutoiminta ja kuinka olennainen ja merkittävä sen osuus on ollut.

 

Siitä, miten lähetysteologiassa on eri suuntien välillä löydetty yksimielisyys sanan ja teon yhteydestä ja diakonian asemasta lähetyksen kokonaisuudessa, on kirjoittanut meillä mm.  SLS:n lähetysteologi Risto A. Ahonen viimeksi  kirjassaan “Lähetys uudella vuosituhannella”. Hänen tekstistään nostan esille kaksi ajatusta, itse asiassa kaksi otsikkoa. Ensinnäkin diakonia on kirkon uskon ilmaus.  Diakonia on myös yksityisen ihmisen uskon ilmaus. Ei voi olla uskoa ilman siihen kuuluvaa rakkautta, ei kristillistä elämää ilman laupeutta, ei lähetystä ja todistusta ilman “rakkautena vaikuttavaa uskoa”. Siksi lähetystä ja diakoniaa ei voi eikä tule erottaa.

 

Toiseksi Ahonen käsittelee diakoniaa uskontodistuksena.  Tästä asiasta on paljon keskusteltu diakonian piirissä. On pelätty sitä, että diakoniaa käytetään väärin evankelioimisen välineenä.  Rakkauden teoilla houkutellaan kääntymykseen, tästäkin on historian esimerkkejä ei vain kristinuskon vaan muidenkin uskontojen piiristä.  Nykyään tämä vaara osataan välttää eikä sitä pidä liioitella. Mutta sitä, että teot puhuvat ja todistavat rakkauden alkuperästä ei myöskään tarvitse vähätellä. Puhuihan Jeesuskin siitä, että ihmisten on syytä seurata, mitä he kuulevat ja näkevät.  Apostoli Paavali puolestaan puhui korinttilaisille rakkauden palvelun myönteisestä vaikutuksesta todistuksena.  Taloudellinen avustaminen “saa yhä useammat kiittämään Jumalaa.  Kun te tällä työllänne annatte todistuksen uskostanne, lahjanne saajat ylistävät Jumalaa siitä, että te näin tunnustatte kuuliaisuutenne Kristuksen evankeliumille ja jaatte omastanne anteliaasti heille ja kaikille muillekin.( 2 Kor.5:12-13).  Ahonen päättää tätä koskevan esityksensä seuraavasti:

 

“Kysymys diakonian mahdollisesta todistusluonteesta on ihmiskeskeinen. Mutta jos ollaan uskollisia diakonian omalle luonteelle, itse asiassa kysymys sen todistusluonteesta on turha.  Rakkaus kertoo aina Jumalan rakkaudesta, mutta ihminen ei päätä, milloin toinen ihminen sen sellaiseksi kokee.  Koska Jumala todistaa rakkaudestaan silloin, kun sen hyväksi näkee, ihmisen ei pitäisi mennä kiireellä turhentamaan Jumalan vaikutusta kristitty on kutsuttu palvelemaan muita, mutta hänen asiansa ei ole kysellä sen vaikutusta.  Jumalan vaikutus ja todistus Kristuksesta jää pohjimmiltaan Jumalan asiaksi.  Ihmisen tehtävänä on vain antaa itsensä alttiiksi lähimmäisen hyväksi.( Ahonen 2000 , 262)

 

Kun puhutaan kirkon kokonaisvaltaisesta lähetystehtävästä, niin silloin on ajateltava koko evankeliumin tuomista koko ihmiselle.  Se merkitsee, että lähetyksen kokonaisuuteen kuuluvat evankelioiminen, diakoninen palvelu, profeetallinen todistus yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta sekä kristittyjen ja kirkkojen keskinäinen yhteys ja toistensa vahvistaminen.  Sellaiset juuri tänä aikana ajankohtaiset ja polttavat kysymykset kuin taistelu rasismia, köyhyyttä sekä taloudellista ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta vastaan ovat osa missiota, lähetystä, tämän päivän kirkon ja kristittyjen perustehtävää.  Sanoihan Jeesus ensimmäisille oppilailleen, kun hän lähetti heidät kyliin ja kaupunkeihin: “Julistakaa: Taivasten valtakunta on tullut lähelle. Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” (Matt.10:7-8).

 

Uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuus

 

On aika ajatella uudelleen lähetyksen ja diakonian suhdetta. Ne ovat kirkossamme ajautuneet paikoin liian kauas toisistaan.  Se näkyy sekä kirkkomme rakenteissa että käytännön työssä. Seurakunnissa, hiippakunnissa, koko kirkon tasolla ovat toimikunnat ja johtokunnat erikseen lähetystyötä ja diakoniatyötä varten, onpa vielä monessa seurakunnassakin selvästi eri kannatuspiirit kumpaakin varten, jopa jossakin kilpailua niiden välillä.  Meillä on omat erilliset organisaatiot lähetystyötä ja kansainvälistä diakoniaa varten ja siten myös erilliset avun kanavat.  Käsityksemme lähetystyön samoin kuin diakonian luonteesta kaipaa uudelleen ajattelua. Samoin niiden keskinäinen suhde.

 

Erään mielenkiintoisen ja tärkeän näkökulman tähän tuo se teologinen työskentely, jota on tehty Luther-tutkimuksen parissa ja jossa meidän omat teologimme ovat avanneet uusia ymmärryksen polkuja.  Julistuksen ja palvelun, tai kuten teologit sanovat uskon ja rakkauden, suhde on nimittäin ollut erityisen vaikea ei vain meillä vaan muissakin luterilaisissa kirkoissa.  Ei ole kyse vain siitä, miten ymmärrämme lähetyksen vaan miten ymmärrämme itse uskon.

 

Se, että luterilaisuudessa tämä asia on vaikea, on erikoista, koska nimenomaan Luther on kirkon historiassa niitä, jotka kaikkein perusteellisimmin ovat osanneet suhteuttaa uskon ja rakkauden toisiinsa.  Etenkin viimeaikainen Luther-tutkimus on korostanut sitä, kuinka läpiajatellusti Luther tuo esiin näiden keskinäisen suhteen.  Tunnettua on, että luterilaisuus  pian oppi-isänsä kuoleman jälkeen kuitenkin irtaantui hänen ajattelustaan, ja ns. luterilaista teologiaa leimasi sittemmin paljon enemmän Melanchthonin ja hänen oppilaittensa teologinen ajattelu.  Siinä usko ja rakkaus erotettiin toisistaan aivan toisin kuin mitä Luther itse oli opettanut.

 

Tätä havainnollistaa luterilaisen opin keskeisimmässä kohdassa, nimittäin vanhurskauttamisopissa sekä vanhurskauttamisen ja pyhityksen suhteessa tapahtunut ajattelun muutos,  mikä johti siihen että,  myöhempi luterilaisuus käsitteli niitä selvästi Lutherista poiketen.   Tunnustuskirjoistamme nuorimmassa, Yksimielisyyden ohjeessa, joka julkaistiin noin kolmekymmentä vuotta Lutherin kuoleman jälkeen, esitetään vanhurskauttamisoppi puhtaasti ns. forensisessa muodossa.  Sen mukaan ihmisen vanhurskauttaminen on ikään kuin oikeustoimi. Taivaallisessa tuomioistuimessa syntinen ihminen luetaan vanhurskaaksi Kristuksen ansion tähden. Tämä tapahtuu kokonaan ihmisen ulkopuolella eikä tämä taivaallisen oikeuslaitoksen tuomio muuta millään tavalla ihmistä itseään.

 

Pyhitys puolestaan on erillinen Jumalan toiminta tai teko, joka sitten oikeusistuimen päätöksen jälkeen alkaa muuttaa ihmistä ja synnyttää hänessä rakkauden ja myös halun rakkauden palvelutekoihin.  Esimerkiksi Tuomo Mannermaa näkee juuri tässä syyn uskon ja rakkauden kohtalokkaaseen irtautumisen toisistaan luterilaisuuden piirissä.   Hän käyttää havainnollista vertauskuvaa:

 

 “Kun uskon ja rakkauden yhteys on poikki, saatetaan kyllä julistaa anteeksiantamusta, mutta vetoakseli tästä uskonelämän moottorista vetopyöriin on murtunut.  Anteeksiantamusta julistetaan, moottori pyörii, mutta mikään ei liiku.  Kun taas kristitylle saarnataan pyhitystä, aletaan vaatia rakkautta ja liikkeelle lähtöä, mutta voimanlähde etsitään muista vetovankkureista eikä enää ajoneuvon omasta moottorista.  Lain vaatimukset alkavat liikuttaa ja vallita kristityn elämää.  Vuoroin moottoria käytetään täysillä kierroksilla, mutta tyhjäkäynnillä.  Vuoroin taas autoa työnnetään - omin käsin.” (Mannermaa, Kirkkomme Lähetys 1/1988, 2-5).

 

Luther-tutkimuksen korostus on ollut se, että uskossa Kristus itse on reaalisesti läsnä.  Kristitty on uskossa reaalisesti osallinen Jumalasta Kristuksessa. Sekä vanhurskauttaminen että pyhitys liittyvät kiinteästi Kristukseen, Hänen persoonaansa. Kristityn vanhurskaus ja pyhyys on itse Kristus. Hänessä sekä syntien anteeksiantamus että pyhitys eli Jumalan uudistava läsnäolo ovat erottamattomasti yhtä. 

 

Jumala on rakkaus.  Uskoessamme Jumalaan me siis uskomme rakkauteen.  Mutta vielä enemmän: Osallistuessamme uskossa Jumalan olemukseen Kristuksessa osallistumme myös rakkauteen.  Kristittynä oleminen on Kristuksessa olemista, niinhän Paavalikin sanoi useammassa kirjeidensä kohdassa. Kristuksessa.  Siis uskossa oleminen ei voi olla irrallaan siitä rakkaudesta, armosta ja totuudesta, joita täynnä Kristus on.

 

Palaan ensimmäisten Jeesuksen seuraajien, ja samalla nykyisten, tehtävään.  Heidät kutsuttiin olemaan Jeesuksen kanssa, hoitamaan yhteyttä, mikä on kaiken muun edellytys.  Siinä yhteydessä on jo rakkaus ja usko, palvelu ja todistus, diakonia ja lähetys, kaikki yhdessä ja samassa.  Sillä  Kristus on viinipuu, hänen seuraajansa oksat. Ilman yhteyttä häneen ei ole mitään.

 

 

Takaisin arkkipiispan kotisivulle