Jukka Paarma

 

Moderni ihminen – minne menet, mistä tulet?

 

Esitelmä Työterveyden Edistämiskeskus ry:n seminaarissa Helsingissä 7.6.2001

 

 

 

Jos minulta kysytään, mistä tulet ja minne menet, en koe vastaavani kysymykseen oikein, jos sanon, että tulin aamujunalla Turusta ja taidan mennä illalla samaa reittiä takaisin. Eikä se vastaus, että tulen äitini kohdusta ja olen menossa kotiseutuni hautuumaan multiin, ole sekään oikea, vaikka sekin pitää kaiketi paikkansa.

 

Kysymys on mielestäni syvemmästä asiasta. Itse asiassa elämän kaikkein syvimmästä, siitä, mikä ja kuka minä ihmisenä olen. On kyse itseymmärryksestä, identiteetistä. Elämän kaikkein kohtalokkaimmat, vaikeimmat ja syvimmät kysymykset, ne, joiden eteen useimmat meistä tavalla tai toisella joutuvat pysähtymään ainakin jossain elämänsä vaiheessa, ovat juuri näitä: kuka minä olen, mikä on elämäni tarkoitus ja päämäärä, mikä suhteeni kuolemaan. Miten jaksan elää, mistä saan voimaa? Tällaisia kysymyksiä on sanottu perimmäisiksi kysymyksiksi. Elämän mielekkyys, elämän laatu ja jaksaminen ovat asioita, jotka ovat välttämättömiä alaotsikoita sille tarinalle, jota me elämässämme tavoittelemme ja jonka nimenä on Hyvä elämä.

 

Ihmisestä kysymys

 

Kyse on siis ihmiskuvastamme, omastamme ja toisten. Monet meidän ajallemme tyypilliset ongelmat ovat sidoksissa käsitykseemme ihmisestä. Esimerkiksi työuupumus, josta nykyään  niin paljon puhutaan, liittyy mitä läheisimmin tähän teemaan. Asiantuntijat sanovat, että suurimmat työuupumuksen aiheuttajat löytyvät työpaikan olosuhteista, työilmapiiristä ja työjärjestelyistä. Sanoisin, että erittäin merkittävänä tekijänä ovat myös työntekijän oman elämän kuviot, identiteetti, sen vahvuus tai heikkous tai sen oleminen kadoksissa. Elämän mielekkyys ja voimavarat ovat kadonneet kun identiteetti on särkynyt tai se on hukassa.

 

Nämä perimmäiset kysymykset sekä  niiden yhteys jaksamiseen ja elämän mielekkyyteen ovat oikeastaan puheenvuoroni teema ja  se tapa, jolla olen lähestynyt otsikon aihetta.

 

Mikä sitten on moderni ihminen? Kun katsot viereesi, näet ihmisen, joka on todennäköisesti kauniimpi kuin miltä ihmiset näyttivät isoisän aikaisissa kuvissa. Hän on tyylikkäämmin pukeutunut ja hienostuneemmin ehostettu, hän on jäntevämmän näköinen, kaikin tavoin modernimpi ja paljon nuoremman oloinen kuin ikätoverinsa siinä vanhassa kuvassa. Hän on moderni tai modernimpi ihminen. Kuitenkin hän tavoittelee elämässään samoja asioita kuin isovanhempansa. Hän kyselee samoja elämän peruskysymyksiä, tavoittelee samalla tavalla hyvää elämää ja onnea, on tunne-elämältäänkin samanlainen. Hänen aivokapasiteettinsa ei ole juuri sen suurempi kuin Aristoteleen tai Sokrateen joskus kaksi ja puolituhatta vuotta sitten.

 

Tai jos katsot peiliin, näet olion, jonka geeniperimä on 98 prosenttisesti sama kuin simpanssin. Niin oli isoisiemme ja jo Aristoteleenkin aikana. Vaikka me puhummekin modernista ihmisestä, niin perusolemukseltaan hän tuskin on juuri muuttunut viimeisten satojen tai tuhansienkaan vuosien aikana. Eri aikakausien ulkonaiset olosuhteet, elämänmeno ja elämän tyyli vain nostavat ihmisluonteesta pinnalle erilaisia puolia, ajatustapoja ja kysymyksiä. Eri aikakausina nousevat siis ihmisluonnon eri piirteet pinnalle toisten jäädessä  puolestaan joksikin aikaa vähemmälle huomiolle, ikään kuin piiloon. Hetken tai muutaman vuoden kuluttua tämän ajan ajatustavat ja tyylit ovatkin jo tyystin vanhanaikaisia.

 

Myöhäismoderni aika

 

Omalla tavallaan moderni aika luo kuitenkin modernin ihmisen eli perusolemukseltaan entisenlainen ihminen sopeutuu uuden ajan olosuhteisiin. Modernin ajan analyytikkoja ovat olleet etenkin filosofit ja yhteiskuntatieteilijät. Heidän mielestään yhteiskunnan muutos on kulkenut niin huimaa vauhtia, että modernikin on jo vanhanaikaista.  Olemme siirtyneet jo uuteen kauteen ja totuttautumassa yhä syvemmin postmoderniin eli myöhäismoderniin aikaan.  Vuonna 1979 julkaisi ranskalainen filosofi J-F. Lyotard  modernista ajasta raporttinsa, jota on meilläkin paljon käytetty kuvaamaan maailman muuttumista.  Häneltä lienee peräisin ilmaus ”suurten kertomusten” kuolemasta. Mikäli oikein ymmärrän, sillä tarkoitetaan, että meidän ajassamme ja maailmassamme ei ole enää suuria asioita, aatteita, arvoja ja totuuksia, joiden ympärille suuret joukot kerääntyvät.  Yhtenäisyys ja yhteisyys ovat katoamassa.  Todellisuus on pirstaloitunut ja sen keskellä ihminen elää omassa alakulttuurissaan.  Suurten totuuksien tilalle ovat tulleet ”pienet kertomukset”, arvojen, totuuksien, käyttäytymistapojen ja kulttuurin moninaisuus. Kokonaisuuksien hahmottaminen on entistä työläämpää ellei suorastaan mahdotonta.

 

Hyvänä esimerkkinä edellä kuvatusta muutoksesta on aikaamme vahvasti leimaava informaatioteknologia.  Se informaatio, tietomäärä, jonka keskellä päivittäin elämme on kuin valtava tulva, joka uhkaa hukuttaa pienen ihmisen.  Optimistit kyllä sanovat, että ihmisen kyky ymmärtää maailmaa ja yhteiskuntaa voi kyllä kasvaa.  Kun meidän aivo- ja ymmärryskapasiteettiamme oikealla tavalla ruokitaan se  kehittyy. Sen kasvu tapahtuu kuitenkin aritmeettisena sarjana, kun taas informaation tulva, jonka keskellä elämme, kasvaa paljon voimakkaammin ja karkaa koko ajan ulottuviltamme.  Sen informaation määrä, jonka voidaan katsoa kuulua yleissivistykseen, näyttää kasvavan geometrisessa sarjassa.  Ei ihme, että tunnemme olevamme kaaoksen keskellä, jossa kokonaisvaltainen tiedon hahmottaminen tuntuu mahdottomalta ja on tyydyttävä tarttumaan johonkin reunaan.

 

Modernille, tai oikeastaan postmodernille ihmiselle tyypillistä onkin tarttua johonkin reunaan josta kiitävässä ajassa saa otteen. Tarraudumme päivän hetkeen, olemassa olevaan tilanteeseen ja siten purjehdimme informaation meren erilaisten valintojen keskellä.

 

Mahdollisuuksien merestä on puhunut myös eräs toinen mielenkiintoinen analyytikko, brittiläinen sosiologi Zygmunt Bauman.  Pitkäjänteisyys ja tietty päämäärätietoisuus on yhteiskunnassa muuttumassa suuntatietoisuuden hämärtymiseksi, lyhytkestoisuudeksi ja kaaosmaisuudeksi.  Ihmiset tulevat entistä tietoisemmiksi, ettei suuria päämääriä koskaan saavuteta.  Kokonaisvaltainen elämänhallinta ei näytä enää mahdolliselta, elämää luonnehtivat sattumanvaraisuus ja spontaanisuus.  Elämä on entistä enemmän purjehtimista erilaisten mahdollisuuksien merellä.  Tällaisessa tilanteessa ainoa järkevä elämänohje tuntuu olevan: carpe diem – tartu hetkeen, käytä hyväksesi juuri nyt käsillä olevat mahdollisuudet.

 

Myöhäismodernin kulttuurin tuntomerkki on myös epäilyn ja kritiikin lisääntyminen ja siten auktoriteettien aseman heikkeneminen.  Yksilöiden on muodostettava eettiset kannanottonsa itse tai etsittävä monien mahdollisten joukosta omat asiantuntijansa ja auktoriteettinsa.  Eettistä  monimuotoisuutta lisäävät myös modernit moraaliset, perin vaikeat ja uudenlaiset kysymykset geenimanipulaatiosta, ydinvoimasta, optioista, huumeiden käytön kieltämisestä, kloonaamisesta ja monista muista samankaltaisista uusista probleemoista.

 

Tämän ajan ihminen

 

Myöhäismodernin yhteiskunnan keskellä elää siis ihminen, jonka tyypillinen piirre on voimakas individualismi.  Se merkitsee yksilön korostamista yhteisöllisyyden kustannuksella.  Toisaalta puhutaan autonomisesta ihmisestä, joka tuntee olevansa tai ainakin haluaa olla täysi-ikäinen ja vapaa.  Vapaudessaan hän haluaa olla riippumaton tavoittelemaan omaa onnellisuuttaan.  Jotkut korostavat tässä yhteydessä niitä 98 prosenttia geeniperimästämme, jotka ovat yhteisiä sukulaisemme simpanssin kanssa.  Olemme osa luontoa ja miksemme käyttäytyisi ja eläisi tämän luonnon mukaisesti, luonnon ohjaamina ja luonnon antamien impulssien varassa.

 

Toinen ajallemme tyypillinen piirre on elämyskeräily. Tahdomme kerätä yhä uusia ja entistä voimakkaampia elämyksiä ja täyttää niillä elämämme, jotta voisimme kokea elävämme täyttä elämää.  Jos päivämme ovat vain arkisen harmaata, tuntuu oikea elämä lipuvan ohi, se jää elämättä.  Siksi ajassamme menestyvät monet sellaiset opettajat, profeetat ja gurut, jotka opettavat löytämään vaikkapa sisimmästämme sellaisen sankarin, joka hallitsee elämänsä ja jonka menestyksen ja vauhdin varjoon jäävät arkiset huolet ja vaivannäöt.  Jotkut hakeutuvat äärimmäisten urheilulajien pariin tai muualle missä voi kokeilla omia rajojaan.  Myös aatteelliset äärimmäisliikkeet näyttävät olevan nousussa tarjoamassa elämyksiä, ellei muuten niin vanhojen auktoriteettien vastustamisella.

 

Valinnan vapaus, yksilöllisyys ja riippumattomuuden tunne antavat mahdollisuuksia luovuudelle ja menestykselle.  Samalla ne kuitenkin sisältävät  ihmisten eriarvoisuuden siemeniä.  Ne myös aiheuttavat elämän meren valintojen keskellä navigoiville turvattomuutta ja ahdistusta.  Se että työkyvyttömyyseläkkeiden suurin syy ovat mielenterveyden ongelmat ja että lastenkin mielenterveyshäiriöt ovat tuntuvasti lisääntymässä, antaa aihetta suhtautua hyvin kriittisesti postmodernin yhteiskunnan yksilöä ja hänen vapauttaan ja oikeuksiaan voimakkaasti korostavaan suuntaukseen.

 

Kristillinen ihmiskuva

 

Päästäksemme syvemmälle ja saadaksemme vastauksia kysymyksiimme mistä tulemme ja minne menemme, meidän on pysähdyttävä vielä tutkimaan ihmiskäsitystä.  Eurooppalainen ihmiskäsitys on perustunut kristilliseen perinteeseen, johon lisämausteita ovat ajan mukana tuoneet niin kreikkalaisen filosofian, renessanssin, humanismin kuin valistuksenkin perintö.

 

Kristillisen ihmiskäsityksen juuret ovat tietenkin Raamatussa.  Yhtä hyvin voitaisiin sanoa, että Raamattuun on sen yli tuhatvuotisen syntyhistorian aikana talletettu se ihmiskäsitys, jonka ensin juutalaisuuden sitten kristinuskon piirissä eläneet ihmiset olivat elämänkokemuksensa  perusteella kokeneet oikeaksi.  Raamatun antamat ainekset ihmiskäsitykseen ovat sillä tavoin avarat, että kunkin ajan empiirinen tieto ja tieteellinen käsitys ihmisestä on voinut hedelmöittää ja täydentää kuvaa.

 

Raamatun ihmiskäsityksestä ei voi puhua analyyttisena ja teoreettisena oppina.  Se kuvaa ihmistä ja hänen olemustaan monipuolisesti aivan alkukertomuksista viimeisille sivuille saakka.  Se ei määrittele, se kertoo kuvin, kertomuksin, tarinoin ja runoin.   Kuva ihmisestä saattaakin piirtyä todenmukaisemmaksi kuvien ja tarinoiden kuin analyyttisten määritelmien avulla.   Onkin oikeampaa puhua Raamatun ihmiskuvasta kuin –käsityksestä. Lähtökohta ja keskeiset kuvan rakennusainekset löytyvät jo luomiskertomuksessa.  Siinä ihminen asetetaan paikalleen kolmen suhteen avulla. Ihminen itsessään ei ole juuri mitään, hän tulee ihmiseksi ollessaan suhteessa toisiin.

 

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.  Tämä on kristillisen ihmiskäsityksen peruskuva.  Ihminen on Jumalan kuva.  Tämä usein vaikeasti ymmärrettävä ilmaisu sisältää ajatuksen ihmisen erikoisasemasta maailmassa.  Tässä hän siis poikkeaa simpanssista.  Hänet on luotu vuoropuheluun ja yhteyteen koko maailman Luojan kanssa.  Hän on Jumalan keskustelukumppani.  Hän on vastuullinen Jumalan edessä, mistä ihmisen sisimmässä oleva käsitys oikeasta ja väärästä on yksi osoitus.  Tästä ensimmäisestä perussuhteesta, suhteesta Jumalaan, löytyy elämän tarkoituksen avain.

Siitä aukeaa niin ihmisen eettinen vastuullisuus kuin hänen oman elämänsä mielekkyys.

 

Ihmisen ei ollut hyvä olla yksin.  Paratiisi tuntui kolkolta ilman kumppania.  Raamatun kertomus Adamista ja Eevasta ei kuvaa ainoastaan miehen ja naisen kumppanuutta ja yhdenvertaisuutta, vaan myös ihmisen ja toisen ihmisen.  Ihmiseksi voi kasvaa ja ihmisenä elää vain vuorovaikutuksessa toisten kanssa.  Toinen ihmisen perussuhde on suhde toisiin ihmisiin, jota  varten ihmisessä on tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi, välittää ja tulla huomatuksi, kantaa vastuuta toisista ja tulla itse hyväksytyksi.

 

Kolmas suhde on ihmisen ja luonnon välinen.  Ihmisen tehtäväksi annettiin viljellä maata ja muuta luomakuntaa. Hän käyttää sitä hyväkseen, muokkaa ja muuttaa.  Hän tekee sen elääkseen mutta myös ilokseen ja mielensä virkistykseksi.  Hän ottaa luonnon voimia käyttöönsä kulkeakseen ilmassa tai vetten päällä. Hän tutkii niin avaruuden ihmeitä kuin aineen ytimiä. Hänen tarkoituksenaan on harjoittaa viljelyä eli kulttuuria myös henkisellä tasolla, ilokseen, sielunsa ravinnoksi ja mielensä virkistykseksi.

 

Samalla kun ihminen sai tehtäväkseen viljellä, hänen osalleen annettiin myös varjella luomakuntaa, pitää siitä huolta, säilyttää sen elinkelpoisuus, suojella sitä.

 

Tuollaiseksi siis ihminen on luotu, sellaiseksi tarkoitettu.  Elämään harmonisessa vuorovaikutuksessa Luojaansa, toisiin ihmisiin ja luontoon.  Tuota luomisen tilaa Raamattu nimittää paratiisiksi, kun perussuhteet ovat kunnossa. Tässä ei kuitenkaan ole kaikki.  Kristillinen ihmiskuva ei ole vain noin ihanteellinen, pikemminkin realistinen.  Mehän emme näe paratiisia ympärillämme vaan jotain muuta.  Kristillisessä ihmiskuvassa erotetaan se, millaiseksi ihminen on luotu ja millainen hän nyt todellisuudessa on.  Näiden kahden välissä on se kertomus, jota kutsumme syntiinlankeemukseksi.  Se on nimenomaan uskonnollinen selitys sille, mitä näemme ympärillämme.

   

Välittäminen ja armo

 

Ihminen ei ole enää sitä, millaiseksi hänet on tarkoitettu.  Häneen on tullut taipumus alituiseen särkeä perussuhteiden harmonia.  Hän ei kuitenkaan ole luonnostaan paha vaan hänen luontonsa on tullut pahaksi.  Hänet on luotu hyväksi ja eheäksi, mutta hän on rikkinäinen ja ristiriitainen.  Tämä ristiriitaisuus on ihmisen perustuntomerkki.  Hän on paradoksinen kokonaisuus.  Hän on yhtä aikaa ihmisiä rakastava ja itsekäs, väkivaltaa kammoava ja itse väkivaltainen.  Hän on hyvää tahtova ja pahaa toteuttava, hän rakastaa rauhaa ja aiheuttaa riitaa.  Hän janoaa rakkautta mutta kylvää vihaa.  Hänen sisimpänsä kaipaa Jumalan yhteyteen, mutta samalla hän itsekkäästi etsii riippumattomuutta ja oman itsensä herruutta.

 

Tähän ihmisen dilemmaan, ristiriitaisuuteen, kohdistuu kristinuskon keskeisin sanoma, nimittäin puhe armosta.  Se kuuluu olennaisesti edellä hahmottelemaani kokonaisuuteen.

 

Olin hiljattain eräässä tilaisuudessa puhumassa perimmäisistä kysymyksistä.  Käsittelin tämän puheen alussa mainitsemiani teemoja elämän mielekkyydestä, päämäärästä ja voimanlähteistä.  Sain palautetta puheeni jälkeen.  Eräs kuulijoista sanoi, ettei hän tunnistanut niitä lainkaan elämänsä tärkeiksi kysymyksiksi.  Hänen elämänsä suurin ja tärkein kysymys, joka valtasi koko mielen, sydämen ja ajatukset, oli turvallisen ja rakastavan ihmisen löytäminen.  Hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen tarve painoi kaikki muut kysymykset sivuun.

  

Hän oli aivan oikeassa. Usein yksi ihmisen perussuhteista on  niin voimakkaana etualalla, että vasta sen kuntoon saamisen jälkeen voivat toiset nousta esiin.  useimmiten se yksi näyttää liittyvän ihmissuhteisiin.  Modernin ihmisen suurin tarve on hyväksytyksi tulemisen, rakastettuna olemisen tarve, se, että joku välittää. Meidän yhteiskuntamme suurin tauti on välittämisen puutostauti.  Sen parantamiseen tarvitaan sekä armollista Jumalaa että empaattista tai rakastavaa lähimmäistä.

 

  Kristinuskon sisimmäinen, perimmäinen sanoma tämän ihmisille ei liity oikean elämäntavan, moraalin ja arvojen alueelle.  Siksi kristinuskon symbolina eivät ole koskaan olleet Mooseksen laintaulut, jossa on annettu elämän ohjeet, kymmenen käskyä hyvän elämän toteuttamiseksi.  Symbolina on aina ollut risti, joka välittää viestin armosta, Jumalasta, joka välittää. Sen muodostavat pysty- ja vaakasuorat  viivat kuin  kertomassa niistä perussuhteista, jotka tekevät meistä sellaisia ihmisiä, jollaisiksi meidät on tarkoitettu. Mutta ennen kaikkea risti on sittenkin merkki anteeksiantamuksesta.  Ihminen saa olla Jumalan kuva sellaisena kuin on ja hänen rikkinäisyytensä korjaa anteeksiantamus.  Se palauttaa yhteyden alkuperäämme ja vapauttaa meidät välittämään toisista.  Tästä avautuu vastaus siihen, mistä tulet, minne menet, minkä avulla jaksat, sinä moderni ihminen.