John Vikström

MORAALI - RAJOITE VAI RESURSSI?

Esitelmä filosofiatapahtumassa Tampere-talossa 24.5.1997


LÄPIKULKU KIELLETTY. Jos tällainen merkki tulee vastaan, voi olla varma siitä, että tässä kulkee lyhin tie sinne mihin ollaan matkalla. Mutta ei saa valita lyhintä tietä. Pitää valita pidempi reitti. Miksi tällainen rajoite? Vai onko niin, että se, mikä on minulle rajoite, on jollekin toiselle resurssi?

Moraali rajoitteena

Oikaisemisen kiusaus on meille hyvin tuttua, kiusaus valita oikotie onneen, oikotie hyvään elämään. Lyhimmän ja nopeimman tien etsiminen ja valitseminen on erityisen tyypillistä sille ajalle, jota nyt elämme. Meistä on tullut lyhyen tähtäyksen ihmisiä, lyhyen perspektiivin ihmisiä. Tavoitteenamme on nopea menestys, nopea voitto, nopea rikastuminen, nopea tervehtyminen, nopea onnistuminen, nopea tyydytys, nopea tie mielihyvään.

Mitä seuraa tällaisesta nopean ulosmittaamisen elämänasenteesta ja -tyylistä? Tuloksena on usein elämän ryöstöviljely laajoilla aloilla. Ryöstöviljely on sitä, että pyritään nopeaan tulokseen kunnioittamatta elämän omaa lainalaisuutta, kasvun lakia, uusiutumisen lakia. Otetaan irti enemmän kuin mitä kasvualusta kestää. Lyhyen tähtäyksen elämäntyyli, lyhyen tähtäyksen talous, lyhyen tähtäyksen politiikka, johtaa väistämättä juuri tällaiseen ryöstöviljelyyn, läheisten ihmissuhteiden ryöstöviljelyyn, luottamuksen ja uskottavuuden ryöstöviljelyyn, oman terveyden ryöstöviljelyyn, josta dopingin uhrit voivat kertoa, taloudellisten voimavarojen ryöstöviljelyyn, josta lamavuotemme ovat kertoneet, ympäristön ja luonnonvarojen ryöstöviljelyyn, josta järvet ja joet, meret ja metsät meille kertovat.

Oikaisemisen kiusaus ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö. Siitä kertovat eräät hyvin vanhat liikennemerkit: Älä tapa, Älä varasta, Älä tee huorin. Nämäkin ovat merkkejä, jotka pakottavat valitsemaan toisen ja pidemmän tien hyvinvointiin ja onneen, merkkejä, jotka ohjaavat pidemmän perspektiivin elämäntyyliin ja toimintaan, sitkeään pitkäjänteisyyteen.

Kun moraalista on kyse, tulee juuri tämä älä-puoli usein ensimmäisenä mieleemme. Sehän on varsin luonnollista, koska jo pieninä lapsina kohtasimme elämän eettisen ulottuvuuden juuri tämän älä-moraalin muodossa. Kun uteliaina löytöretkeilijöinä teimme ensimmäiset tutkimusmatkamme kodin seinien sisäpuolella avautuvaan ihmeelliseen maailmaan, kuului kerta toisensa jälkeen tuo lyhyt elin- ja liikkumistilaamme rajoittava sana "älä".

Lapsenomaiset kokemukset elämän eettisestä puolesta ovat toisellakin tavalla yhteisessä muistissamme. Vanhan patriarkaalisen yhteiskunnan sosiaalisen rakenteen perusmalli oli perhe. Isännät ja muut johtomiehet olivat isän ja kaikki alamaiset vastaavasti lapsen asemassa. Moraalisäännöt olivat suuressa määrin esivallan vallankäytön välineinä. Ei siis ihme, jos tuon yhteiskunnan moraali oli hyvin pitkälle juuri tätä älä-moraalia.

Voimme edetä vielä lähemmäksi nykyaikaa ja todeta, että se moderni yhteiskunta, joka lopullisesti muotoutui tällä vuosisadalla, oli kansalaisten parasta tarkoittavien ja omasta mielestään myös kansalaisten hyvän tuntevien "sosiaali-insinöörien" luomus. Tässä yhteiskunnassa vallitsi muodollisesti demokratia, tosiasiallisesti siinäkin oli kyseessä tietty holhous. Ylhäältä laskeutuvien hyvinvoinnin rakennusainesten vastaanottaminen edellytti sopeutumista byrokratian tarkkaan määrittelemiin ja rajaamiin olosuhteisiin. Ylhäällä olevat tiesivät ja määräsivät, alhaalla olevat tottelivat ja sopeutuivat.

Älä-moraali on järjestyksen ja pysyvyyden, vakaan tilanteen moraalia. Mutta voidaan kysyä, onko tällä mitään tekemistä todellisen moraalin kanssa.

Jos muut määräävät, mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä on oikein ja mikä väärin, ja yksilön osuus on ainoastaan alistua ja sopeutua, kuinka korkeasta moraalista on silloin kyse? Onhan totteleminen ja sopeutuminen usein oman hyödyn ja edun sanelema. Kannattaa sopeutua. Sen tietää lapsi kotona ja koulussa, sen tietää työntekijä tehtaassa, sen tietää autoilija, joka tien laidalla saa käteensä poliisin kirjoittaman sakkolapun. Sen tietää myös yritys, joka on saanut huonon maineen jostakin moraalisesti epäilyttävästä toiminnasta - ja myös se yritys, joka mainostaa ympäristöystävällisyyttään. Kannattaa sopeutua.

Kannattaa siis olla moraalinen. Mutta onko moraalista noudattaa moraalisääntöjä siitä syystä, että se kannattaa? Tässäkö mielessä moraali on resurssi? On syytä lähemmin tarkastella mitä tarkoitamme sanalla moraali. Äsken kuvaamallani älä-moraalilla on negatiivinen etumerkki. Miltä sellainen moraali voisi näyttää, jolla on positiivinen etumerkki ja joka tässä mielessä olisi resurssi? Tämä kysymys piilee esitykseni otsikon takana: Moraali - rajoite vai resurssi?

Etiikka ja moraali

Etiikka- ja moraali-sanojen osalta ei ole olemassa täysin yhtenäistä kielenkäyttöä. Voitaisiin kuitenkin sanoa, että etiikka on sama kuin moraalioppi - ennen käytettiin usein sanaa siveysoppi - siis oppi siitä moraalista mikä tarkoittaa ihmisten moraalikäsityksiä ja konkreettista käyttäytymistä. Moraali-sana viittaa siis asian käytännölliseen puoleen, etiikka-sana sen sijaan teoreettiseen. Etiikan ja moraalin välinen ero on sama kuin kasvitieteen ja elävän kasvin välillä.

Etiikka käsittelee lähinnä kolmea pääkysymystä. Ensiksikin: Mikä on moraalisessa mielessä hyvää, mikä pahaa? Toiseksi: Mikä on moraalisessa mielessä oikeaa, mikä väärää? Ja kolmanneksi: Minkälainen on hyvä ihminen?

Kysymys moraalisesta hyvästä ja pahasta on kysymys arvoista. Ihmisen, ryhmän tai yhteiskunnan arvot ja näiden arvojen keskinäinen järjestys ilmaisevat, mitä pidetään hyvänä ja siten myös tavoiteltavana. Arvo ja päämäärä ovat siis hyvin pitkälle synonyymejä. Tällaisia ovat vapaus, veljeys, tasavertaisuus, rakkaus, yhteys, solidaarisuus, itsensätoteuttaminen jne. Koska tällaisia arvoja ei voida samanaikaisesti toteuttaa täydellisesti, on niiden keskinäinen järjestys hyvin ratkaiseva. Yhteiskunta, missä vapaus asetetaan korkealle, muodostuu välttämättä toisenlaiseksi kuin se, missä painotetaan erityisesti tasavertaisuutta ja solidaarisuutta.

Etiikan toinen pääkysymys suuntaa päähuomion itse tekoihin: Mikä teko on oikea, mikä väärä tietyssä konkreettisessa tilanteessa? Klassinen, mm. ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisien käyttämä esimerkkikertomus kuuluu lyhyesti näin: Väkivaltaisesta lasten ryöstämisestä tunnettu mies tulee taloon. Miehen lähestyessä äiti ehtii juuri ja juuri piilottaa lapsensa. Sisälle tultuaan mies kysyy: Missä lapset? Tässä tilanteessa äidillä on kaksi vaihtoehtoa: joko hän puhuu totta, mikä merkitsee sitä, että hän samalla luovuttaa lapsensa ryöstäjän käsiin, tai sitten hän valehtelee ja pelastaa lapset. Tämä ristiriita muistuttaa muuten aika pitkälle puolustussodan moraalista ongelmaa.

Onko siis arvioitava jotakin tekoa yksinomaan tietyn säännön tai käskyn valossa, vai pitääkö myös ja ehkä ensisijaisesti ottaa huomioon minkälaisiin seurauksiin se johtaa? Tästähän on kyse myös kun keskustellaan esim. eutanasiasta tai kun on ratkaistava, missä järjestyksessä potilaat pääsevät hengityskoneeseen. Kun asiaa tarkastellaan teoreettisesta näkökulmasta on helppo todeta, että ongelma on sääntöetiikan ja päämääräetiikan - nk. deontologisen ja teleologisen etiikan - välinen jännitys ja ristiriita, mutta konkreettisessa valintatilanteessa ei päästä näin helpolla. On tietysti niitä, jotka yrittävät ratkaista ristiriitaa valitsemalla jomman kumman tien. Samalla syntyy kuitenkin pelottavia ja varottavia esimerkkejä: Toisaalla säännöistä kiinnipitävä ja seurauksista välittämätön moralistinen "tiukkapipo", toisaalla yksinomaan päämäärään ja tavoitteeseen tuijottava, jolle tarkoitus näyttää pyhittävän kaikki keinot.

Kolmas vaihtoehto ja vastaus liittyy edellä mainitsemaani etiikan kolmanteen pääkysymykseen: Millainen on hyvä ihminen? Nk. mielialaetiikan mukaan ei sen enempää itse teko sellaisenaan kuin teon seurauskaan ratkaise sen moraalista laatua, vaan suorittajan tarkoitus ja motiivi, hänen mielenlaatunsa, hänen "sydämensä". Jos tarkoitus on ollut hyvä, pitäisi tämän näkemyksen mukaan moraalisen tuomion olla vapauttava, vaikka teko osoittautuisikin vääräksi.

Tällaiset ja vastaavat erittelyt voivat toivon mukaan antaa meille tarvittavia käsitteellisiä ja kielellisiä välineitä, kun yritämme tulla toimeen sen eettisen problematiikan kanssa, joka näinä vuosina suorastaan kaatuu päällemme. Olisihan toivottavaa, että moraali voisi esiintyä meille ei vain ongelmana, vaan myös mahdollisuutena, siis resurssina.

Etiikalla on kysyntää

Etiikalla ja moraalilla on nykyisin kysyntää lähes kaikilla yhteiskuntaelämän alueilla. Kysytään liike- ja talouselämän etiikkaa, tutkimuksen etiikkaa, urheilun etiikkaa, johtamisen, sairaanhoidon, sosiaalityön etiikkaa jne. Perustetaan ammattieettisiä työryhmiä. Yhä useammalla ammattikunnalla on yhteisiä eettisiä ohjeita, lääkäreillä, lakimiehillä, journalisteilla. Suuret monikansalliset yhtiöt, kuten pienemmätkin, ovat nimenneet sosiaalisen vastuun komiteoita. Oman maamme hallituksen tuoreen tulevaisuuspoliittisen selonteon otsikossa on eettinen painotus hyvinkin selvä: Reilu ja rohkea - vastuun ja osaamisen Suomi.

Etiikkaa ja moraalia etsitään ja sitä myös tarjotaan. Miksi tällainen etiikan uudelleentuleminen? Taustalla on ymmärtääkseni lähinnä kaksi tekijää. Toinen on paljon puhuttu moniarvoisuuden kasvu yhteiskunnallisen eriytymisen, sekularisaation ja kansainvälistymisen myötä. Moraalisten mallien ja itsestäänselvyyksien vähetessä kasvaa reflektoinnin ja tietoisten valintojen tarve. Toinen tekijä, joka lisää tätä tarvetta, on se kasvanut valta, minkä moderni tiede ja tekniikka on pannut ihmisen käsiin, jopa sellainenkin valta, jonka tähän asti on katsottu kuuluvan yksinomaan Jumalalle. Ehkä hälyttävin esimerkki tästä on viimeaikainen kehitys geeniteknologian ja myös alkiotutkimuksen alueella.

Mihin ja miten meidän on käytettävä tieteen ja tekniikan meille antamaa valtaa vaikuttaa, muuttaa, manipuloida? Tästä kysymyksestä on koko eloonjäämisemme tällä pienellä planeetalla viime kädessä riippuvainen. Vähemmästä ei ole kyse. Ei siis ihme, jos etiikalla ja moraalilla on kysyntää tällaisena aikana, että niistä etsitään resursseja.

Kestävä sosiaalinen kehitys ja arvot

Eloonjäämisestä voimme puhua myös toisessa mielessä. Tällöin ajattelen toisaalta yhteiskunnan ja sen yhteisöjen kestokykyä ja tulevaisuutta, toisaalta yksilön koossapysymistä ja jaksamista tänä muutoksen ja epävarmuuden aikana.

Viime vuosina on puhuttu paljon kestävän kehityksen välttämättömyydestä. Tällöin on erityisesti pidetty kehityksen ekologisia edellytyksiä mielessä, mutta on selvää, että paljon huomiota pitää kiinnittää myös sosiaaliseen kestokykyyn. Tämä on erityisen tärkeää tilanteessa, missä pelottavan suuri osa väestöstä on vaarassa joutua normaalin yhteiskuntaelämän ulkopuolelle.

Yhteiskunnan kestävä kehitys, sen sosiaalinen kestokyky, on erityisen paljon riippuvainen eettisistä tekijöistä, moraalista. Arvojen keskeinen merkityshän on siinä, että ne ilmaisevat yhteisiä päämääriä ja siten suuntaavat kansalaisten ja eri ryhmien pyrkimykset ja toiminnan kohti yhteisiä yleisiä tavoitteita - eturistiriitojenkin keskellä.

Mitä enemmän arvot ovat yhteisiä, sitä enemmän ne myös pystyvät pitämään yhteisöä koossa. Ja erilaisuuden lisääntyessä tärkeäksi yhdistäväksi tekijäksi nousee suvaitsevaisuuden arvo. Itse arvon määritelmään kuuluu, että siihen luotetaan, sen mielekkyyteen ja oikeutukseen. Täten arvot antavat elämälle tarkoituksen. Arvoihin luottaminen on itse elämään luottamista, elämän mielekkyyteen luottamista. Näin ollen arvot pystyvät sekä yhdistämään että myös motivoimaan ja panemaan liikkeelle. Usein arvot ja arvoista puhuminen yhdistetään konservatiiviseen taaksepäinkatsomiseen ja säilyttämiseen, mutta oikein ymmärrettyinä ne voivat muodostaa hyvin dynaamisen muutosvoiman. Tästä muistuttaa meitä vapauden, veljeyden ja tasa-arvon tuttu kolminaisuus.

Arvot voivat siis yhdistää. Mutta ne pystyvät myös erottamaan. Siitäkin on tuoreita todistuksia, kuten esim. entisestä Jugoslaviasta. Kasvavan monikulttuurisuuden ja monietnisyyden myötä arvojen erottava vaikutus tulee tuntumaan yhä selvemmin myös meillä. Tällöin korostuu eräs haaste ja tehtävä, joka on jo kauan ollut koettavissa meidänkin poikkeuksellisen yhtenäisessä yhteiskunnassamme, nimittäin yhteisen arvopohjan uudelleen löytäminen ja määritteleminen. Sen artikuloiminen, mitä kuuluu paljon puhuttuun Euroopan sieluun, jossa yhdistyvät Jerusalemin, Ateenan ja Rooman perinnöt ja jossa sijansa on ollut paitsi kristinuskolla myös juutalaisuudella ja islamilla.

Yhteisen arvopohjan etsiminen

Voi tietysti kysyä, onko tällainen yritys jo ennalta tuomittu epäonnistumaan. Amerikkalainen moraalifilosofi Alasdair Mac Intyre on sattuvasti todennut, että nykyinen länsimainen moraalimme elää kadotetun eettisen ja sosiaalisen systeemin sirpaleista. Onko meidän siis tyydyttävä näihin sirpaleisiin? Esim. Zygmunt Baumanin kuvaus jälkimodernin ajan sekä sosiaalisesta että moraalisesta turbulenssista tuntuu ainakin ensinäkemältä viittaavan tähän suuntaan.

Onko meidän tässä tilanteessa tyydyttävä painottamaan yksilön moraalin merkitystä, kun yhteisen moraalin löytäminen on niin vaikeaa? Minulla on se käsitys, että yksilön moraalinen vastuu varmasti entisestään kasvaa tässä postmodernissa tilanteessa - vastuuta ei voida sälyttää instituutioiden harteille siinä määrin kuin modernissa yhteiskunnassa tehtiin - mutta kysyn kuitenkin, eikö meidän ole tehtävä voitavamme löytääksemme uudelleen joitakin yhteisiä ja siten myös yhdistäviä moraalisia viitekohtia. Eikö pitäisi yrittää uudelleen elävöittää myös yhteisöä moraalisena suureena, etsiä yhteistä hyvää ja yhteisiä pelisääntöjä? Jokaisessa tilanteessahan on pyrittävä tietoisesti johonkin suuntaan, tarvittaessa sellaiseenkin, mistä ennusteet eivät ole erityisen hyviä.

Tiedämme, että kieli turmeltuu ja sen myötä ihmisten vuorovaikutuksen hyvin tärkeä osa, jos valehteleminen tulee yleiseksi tavaksi. Mitä totuus on kielelle, sitä ovat sellaiset arvot kuin esim. rehellisyys ja oikeudenmukaisuus ihmisten yhteiselämälle laajemminkin. Tuttu sanonta "Rehellisyys maan perii" pohjautuu menneiden sukupolvien pitkään kokemukseen, mutta se ei kuulu vain menneeseen aikaan, vaan ilmaisee ihmisten vuorovaikutusta koskevan näkemyksen, joka on pohtimisen arvoinen tänäkin päivänä. Saattaahan se olla sirpale, mutta jokainen sirpale, joka tunnistetaan yhteiseksi, on nyt kullan arvoinen. Ehkä tällaisten sirpaleiden tutkiminen ja tunnistaminen on se tie, jota meidän on kuljettava, kun yritämme tukea, emme ainoastaan yksilöä, vaan myös yhteisöä moraalisena suureena. Sirpaleistakin voi tulla tulevaisuuden rakennusaineksia.

Varmasti on mahdollista löytää enemmän yhteistä kuin puheet moniarvoisuudesta ovat edellyttäneet ja saaneet meidät uskomaan. Nämä puheethan ovat saaneet meidät ajattelemaan, ettei enää voida pitää mitään ehdottoman oikeana, ja siten tehneet vanhemmat ja opettajat hyvin epävarmoiksi kasvattajiksi. Tämän kehityksen heijastusvaikutukset yhteiskunnassa näkyvät jo nyt hyvin hälyttävällä tavalla.

Kun etsimme yhteisen arvopohjan rakennuskiviä, voimme ottaa lähtökohdaksemme vaikka sen yksinkertaisen tosiasian, että meillä ihmisillä on toistemme elämä, onni ja tulevaisuus hyvin suuressa määrin käsissämme. Näinhän on aivan kirjaimellisesti ajaessamme liikenteessä, mutta näin on myös jokaisessa kodissa ja avioliitossa, jokaisessa koulussa, jokaisella työpaikalla. Emme yksinkertaisesti pääse siitä tosiasiasta, että läheisyydessämme on ihmisiä, joiden elämään vaikutamme sekä tekemisillämme että tekemättä jättämisillämme.

Teoreettisella tasolla voidaan spekuloida, seuraako tästä välttämättä jokin eettinen velvoite, mutta konkreettisina ihmisinä koemme tässä eettisen haasteen. Sosiaalisesta todellisuudesta nousee vastuun ja välittämisen käsky, itse rakkauden käsky. Niinkuin lapsi pelkällä olemassaolollaan viestittää meille: Välitä minusta!, samoin tekee jokainen lähimmäinen, jos meillä on silmät ja korvat avoinna. Voimme tietysti sulkea silmämme ja korvamme ja väärin ymmärretyn liberalismin ja itsensätoteuttamisen nimissä olla pysähtymättä ja välittämättä, mutta jokin meissä sanoo, että silloin rikomme jotain syvästi inhimillistä vastaan.

Uskontojen yhteisiä arvoja

Tätä keskinäisen riippuvuuden taustaa vasten ei ole ollenkaan yllättävää, että maailman uskonnoilla on niin paljon yhteistä moraalin alalla, vaikka itse uskon puolella on suuria eroja. Viime syksynä sain osallistua Roomassa suurten maailmanuskontojen johtajien kokoukseen, jossa rauhan teema ja eräät muut yhteiskunnalliset ja moraaliset kysymykset olivat asialistalla. Siellä sain ilokseni todeta, miten paljon yhteistä meillä todella on, miten meitä yhdistää huoli elämän edistämisestä ja varjelemisesta tällä yhteisellä planeetallamme, huoli elämän jatkuvuuden ja monimuotoisuuden biologisista, sosiaalisista ja eettisistä edellytyksistä.

Yksi todistus uskontojen yhteisestä eettisestä perinnöstä on nk. kultainen sääntö: Mitä ette tahdo ihmisten tekevän teille, älkää tehkö myöskään heille. Jeesuksellahan tämä sääntö on positiivisessa muodossa: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää myös heille (Mt. 7:12). Tähän yhteiseen sääntöön viitataan myös maailmanuskontojen Chicagossa vuonna 1993 pidetyn parlamentin hyväksymässä vetoomuksessa maailman yhteisen moraalin puolesta (Declaration Toward a Global Ethic, Appell für ein Weltethos).

Meidän omia olojamme ajatellen on hyvä muistaa, että Martti Luther opetti, että tämä kultainen sääntö on niin järkeenkäypä, että sen oikeellisuus ja velvoittavuus ovat ilmeisiä kaikille ajatteleville ihmisille uskosta riippumatta. Hän näki siinä yleisinhimillisen etiikan, ns. luonnollisen lain tiivistelmän ja puhui tässä yhteydessä jopa "koko maailman laista". Hän katsoi myös, että tämä kultainen sääntö oli hyvin käyttökelpoinen mitä erilaisimmissa tilanteissa. Se on hyvin toimiva myös tässä päivässä. Arvelen, että jos se eläytyminen toisen ihmisen tilanteeseen, mitä tämä sääntö edellyttää, todella toteutuisi kodeissamme, kaduillamme, työpaikoillamme jne., moni asia olisi toisin kuin mitä se nyt on. Myös virkamiesten ja poliitikkojen moraali voi edelleen saada sisältöä kultaisesta säännöstä. On vain mietittävä ja kysyttävä: Jos itse olisin tavallinen kansalainen, miten odottaisin, että minun asemassani oleva nyt toimisi?

Tämän filosofiatapahtuman yleisotsikko kuuluu: Moraali epävarmuuden aikana. Epävarmuutemme ilmenee mm. siinä, että tänä aikana joudumme pohtimaan ja analysoimaan asioita, jotka ennen olivat itsestäänselviä. Tällöin saattaa käydä niin, että se minkä luultiin olevan lopullisesti hukassa, löytyykin uudelleen ja avautuu meille uudessa valossa. Se, mitä etsittiin, olikin paljon lähempänä kuin mitä luultiin, kuten parhaassa piiloleikissä.

Edellä esittämästäni on toivottavasti käynyt ilmi, että käsitykseni mukaan meillä on jatkuvasti tallella sellaista, mikä voi tarjota yhteisen arvopohjan tärkeitä rakennusaineksia, ja jonka varassa moraalia voidaan rakentaa epävarmuudenkin aikana. Ehdoton perusnormi on edelleen elämän edistäminen ja varjeleminen sen kaikissa muodoissa - elämästä välittäminen. Tällöin moraaliset kysymykset aktualisoituvat ensin ja selvimmin elämän heikoimmissa ja haavoittuvimmissa kohdissa. Nämä ovat moraalimme erityisiä testipaikkoja. Yhteiskuntamoraalin kriittisin testikysymys on se, miltä yhteisten asioiden hoito näyttää heikoimpien ja pienimpien näkökulmasta katsottuna. Missä terveellä järjellä ja valppaalla omallatunnolla varustetut päättäjät ottavat tämän radikaalin kysymyksen riittävän vakavasti, luulisi syntyvän päätöksiä, jotka pystyvät muuttamaan nykyistä katastrofaalista suuntaa ja kääntämään sitä uudelleen kohti suurempaa eheyttä ja sosiaalista kestokykyä. Kultainen sääntö on siis sekä kriittinen että suuntaa antava sääntö.

Yksilö ja moraali epävarmuuden aikana

Epävarmuuden aikana ei ole kyse ainoastaan yhteiskunnan ja yhteisöjen kestävästä kehityksestä. On myös - ja erityisesti - kyse yksilöstä, hänen selviytymisestään ja jaksamisestaan monenlaisen pluralismin, erilaisuuden ja liikkuvuuden luoman epävarmuuden keskellä.

Tämän aikakauden ihmisellähän on korostunut pyrkimys täysi- ikäisyyteen suhteessa kaikkiin enemmän tai vähemmän holhoaviin instituutioihin ja järjestelmiin. Mitä erilaisimmilla elämänalueilla hän pyrkii itsenäisiin ja yksilöllisiin ratkaisuihin: työssä, pukeutumisessa, vapaa-ajanvietossa, myös elämänkatsomuksessaan. Kaikessa hän haluaa pois standardisoiduista tuotteista ja ratkaisuista. Hän haluaa itselleen räätälöityjä yksilöllisiä vaihtoehtoja, moraalia ja jumalia myöten.

Tosin on niitäkin, jotka eivät jostakin syystä lähde mukaan tälle urhoolliselle täysi-ikäistymisen matkalle. Nämä ovat niitä, jotka epävarmuuden keskellä yrittävät löytää kestävää maata jalkojensa alle turvautumalla fundamentalistisiin ratkaisuihin uskonnon, moraalin tai politiikan aloilla. Fundamentalismihan on sellainen reaktio epävarmuuteen, missä elävä ja avoin vuorovaikutus ympäröivän maailman kanssa on katkennut ja tilalle on tullut suljettu ja jäykistynyt järjestelmä, joka tarjoaa kannattajilleen varmuutta ja turvallisuutta. Usein tällaista löytyy jostakin hyvin autoritaarisesta yhteisöstä. Tällaisille yhteisöille epävarmuuden aika tarjoaa hyvät markkinat.

On toinenkin ryhmä, jolle täysi-ikäistyminen epävarmuuden aikana tuottaa vaikeuksia. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka ovat lopullisesti kadottaneet maan jalkojensa alta ja päätyneet eettiseen relativismiin, jopa nihilismiin. En nyt lähde erittelemään tätä ilmiötä, vaan haluan kysyä, mistä löytyy tie eettiseen täysi- ikäisyyteen fundamentalismin Skyllan ja relativismin ja nihilismin Karybdiksen väliltä.

Vastaukseni on hyvin subjektiivinen ja sisältää vain kaksi kohtaa. Eettiseen kypsymiseen luen ensiksikin sen oivaltamisen, mihin tuo edellämainitsemani älä-moraali viime kädessä tähtää. Tässä voisin ottaa vaikkapa apostoli Paavalin avuksi, kun hän kirjoittaa roomalaisille: "Käskyt ´Älä tee aviorikosta´, ´Älä tapa´, ´Älä varasta´, ´Älä himoitse´, samoin kaikki muutkin, voidaan koota tähän sanaan: ´Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.´ Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain." (Room. 13:9-10) Eettiseen täysi-ikäisyyteen kuuluu käsitykseni mukaan, että ihminen uskosta riippumatta on sisäistänyt elämästä ja lähimmäisestä välittämisen lain, rakkauden ja yhteisvastuun lain, niin että hän eettisessä mielessä pystyy seisomaan omilla jaloillaan ja toimii sisältäohjautuvasti siten, että hän välillä tekee enemmänkin kuin mitä älä-taulut vaativat. Joskus hän saattaa jonkin korkeamman arvon nimissä joutua rikkomaan niitä vastaan ja olemaan valmis kantamaan siitä hänelle itselleen koituvat seuraukset.

Eettiseen kypsymiseen ja täysi-ikäisyyteen luen toiseksi ihmisen sisäisen eheyden, integriteetin. Jokaisessa pappisvihkimyksessä seurakunta rukoilee: Tee heistä omantunnon ihmisiä. Tämä rukous sopii meille kaikille, toivomus ja pyyntö, että jaksaisimme joka tilanteessa pysyä uskollisina korkeimmille arvoillemme ja ihanteillemme, sille mitä sisimmässämme pidämme oikeana - että kuvamme olisi ehjä kun katsomme peiliin.

Päätteeksi tahdon tuoda tähän Tampereen filosofiatapahtumaan tervehdyksen Turun tuomiokirkon juurelta. Tervehdys tulee Turun vanhan akatemian ja täten koko Suomen ensimmäiseltä filosofian professorilta Michael Wexioniukselta. Teoksessaan De Prudentia vuodelta 1642 hän kirjoitti näin: "Kaikkien ihmistoimien sääntönä on oltava, että valitaan hyvä ja vältetään paha. Sen takia moraalifilosofit ovat antaneet viisaudelle kolminkertaisen silmän: muistin, jolla se tarkastelee mennyttä, ymmärryksen, jolla se tarkastelee nykyhetkeä, ja huolenpidon, jolla se tarkastelee tulevaa."

Muistin katse historiaan, ymmärryksen katse nykyajan todellisuuteen, huolenpidon katse tulevaisuuteen - tämä on viisautta, tämä on sivistystä myös tänä aikana, sivistystä ja siihen kuuluvaa moraalia, jota sekä yksilö että yhteiskunta tarvitsevat, syvää ja aitoa humanismia.

Michael Wexionius oli myös sitä mieltä, että Herran pelko on viisauden alku, kuten Pyhässä kirjassa sanotaan. Tätä vanhaa tuttua sanontaa voidaan pitää sen uskon ja käsityksen ilmauksena, että viisauteen, sivistykseen, eettisyyteen kuuluu myös syvä nöyryys olemassaolomme suuren mysteerin edessä, pyhyyden edessä, pyhyyden, joka paljastaa itsekkyytemme ja materialismimme, joka luo tietoisuuden katoavaisuudesta ja katoamattomuudesta, joka antaa syvyyden - korkeusulottuvuuden kulttuurille, sivistykselle, joka muuten helposti tulee liian yksiulotteiseksi, liian latteaksi ja harmaaksi.

Tähän tapaan tulkitsen filosofian professorin tervehdyksen Suomen Turusta.


Takaisin