15 vuotta naispappeutta Suomessa

Jukka Paarma

15 VUOTTA NAISTEN PAPPEUTTA SUOMESSA

Puhe Turun arkkihiippakunnan naispappien kokouksessa Naantalissa 6.3.2003

Muistan hyvin elävästi päivän tasan viisitoista vuotta sitten, jolloin Turun tuomiokirkon sakaristoon kokoontui ennennäkemätön joukko. Yli kaksikymmentä naista pukeutumassa papin asuun. Jo päiviä aikaisemmin oli naapuritalossa, Turun tuomiokapitulissa vietetty erikoisia hetkiä, kun sama joukko oli suorittamassa pappistutkintoa. Useimmat olivat jo hyvin tuttuja, hiippakuntamme ansioituneita lehtoreita, mutta oli joku uusikin tuttavuus joukossa. Pappistutkintopäivänä oli media hanakasti paikalla, olihan sen mielestä tapahtumassa sensaatio, monien suunnattomaksi iloksi, joidenkin pettymykseksi.

Silloisena tuomiorovastina sain olla mukana näissä vaiheissa kapitulissa ja kirkossa. Tuomiokirkossa olin arkkipiispa John Vikströmin yhtenä avustajana ja vihkimysjumalanpalveluksessa, joka televisioitiin tuona kirkkohistoriallisena päivänä, osakseni oli tullut saarnaaminen.

Samaan aikaan toimitettiin pappisvihkimys myös muiden hiippakuntien tuomiokirkoissa, lukuun ottamatta pohjoisinta hiippakuntaa. Tällä tavoin oli tahdottu tehdä tuosta historiallisesta tapahtumasta kollektiivinen, naisteologien ja naispappien yhteinen, jossa he kaikki olivat ensimmäisiä Suomen naispappeja.

Muistan myös sen toisen tärkeän päivän, marraskuun kuudennen vuonna 1986. Olin kutakuinkin uusi kirkolliskokousedustaja, perustevaliokunnan jäsen. Valiokunnassa oli piispa Kalevi Toiviaisen johdolla valmisteltu naispappeudesta mietintö, joka tuli tuona päivänä ratkaistavaksi. Kun aamulla lähdin kotoa kokoukseen oli ilmassa jännitystä ja odotusta. Myös juhlan aavistusta, sillä koko Turku liputti jo aamuvarhaisesta lähtien. Ei tosin kirkolliskokouksen, vaan Kustaa Adolfin eli ruotsalaisuuden päivän vuoksi.

Kirkolliskokouksen tyyliin eivät kuulu erityiset riemunpurkaukset tai suosionosoitukset. Päätös tehtiin hillityn arvokkaasti, mutta kokoussalissa tihkui arvokkaan pinnan alla tihentynyt, mutta samalla helpottuneen vapautunut tunnelataus päätöksen tultua julki. Kun äänestettiin nimenhuudon mukaan valiokunnan mietinnöstä, jossa ehdotettiin kirkkolain muutosta siten, että naisille avautuisi pääsy pappisvirkaan, annettiin kaikkiaan 108 ääntä, joista 87 jaa-ääntä ja 21 ei-ääntä. Ehdotus oli saanut taakseen riittävän kolmen neljäsosan äänten enemmistön. Kustaa Aadolfin ja ruotsalaisuuden lisäksi päivän juhlijoiksi liittyivät sadat naisteologit ympäri maan ja lukuisa joukko muuta kirkon väkeä, jonka pitkä odotus oli nyt täyttynyt.

Tästä päätöksestä kului valmistelua ja lain voimaantuloa odoteltaessa päivälleen vuosi ja neljä kuukautta, kunnes ensimmäinen naispappien vihkimys toimitettiin.

Kun suuret asiat kypsyvät päätettäviksi, niistä jää pöytäkirjoihin usein vain lyhyt maininta. Naispappeuspäätöskin mahtuu kirkolliskokouksen syysistuntokauden 1986 pöytäkirjassa kolmeen sivuun. Tästä ei kuitenkaan pidä päätellä, että päätös olisi tehty kevyesti. Ei suinkaan. Sitä edelsivät useat kirkolliskokousaloitteet vuodesta 1948, komiteatyöskentelyt, valiokuntamietinnöt, äänestykset, seminaarit, teologiset selvitykset jne.

Kun meitä, jotka itse olimme mukana tuossa kirkolliskokouksen ratkaisevassa käsittelyssä ja joilla on omakohtaiset muistot keskusteluista ja päätöksenteosta, alkaa olla aktiivipalveluksessa jo vähenevä joukko, on noiden päätösten tulkintoihin alkanut tulla omituisia ja paikkansapitämättömiä väitteitä. Tahdonkin korjata pari viime aikoina julkisuudessa runsaasti esillä ollutta tulkintaa. Toinen koskee naispappeuspäätökseen johtaneita syitä ja vaiheita, toinen päätökseen liitettyä pontta.

Yhä uudelleen esiintyy se ajatus, että kirkko teki päätöksensä yhteiskunnan sosiaalisesta painostuksesta, naisasiana tai tasa-arvoasiana. On selvää, että yhteiskunnan olosuhteiden muutokset, erityisesti naisen asemassa tapahtunut pitkäaikainen kehitys ja kristillinen näkemys kaikkien ihmisten tasa-arvosta olivat vaikuttamassa siihen, että naispappeuskysymys ylipäänsä saattoi nousta esille. Asiassa suorittivat myös eräät naisasialiikkeen edustajat tietynlaista painostusta.

Kaikista asian käsittelyvaiheista kävi kuitenkin ilmi, että kirkko teki päätöksensä itsenäisesti teologisin perustein antamatta ulkoisen painostuksen vaikuttaa käsittelyyn. Tästä voi vakuuttua kuka tahansa, kun tutustuu komitea- ja valiokuntamietintöihin.

Asiahan nousi vakavampaan pohdintaan 1950-luvulla, jolloin Liisa Riippa antoi Kuopion tuomiokapitulilta pappisvihkimystä ja asetettiin ensimmäinen komitea tutkimaan asiaa. Ensimmäisen kerran naispappeudesta äänestettiin vuoden 1963 kirkolliskokouksessa, jolloin ehdotus pappeuden avaamisesta naisille sai kokouksessa enemmistön, mutta äänet 68 puolesta ja 55 vastaan eivät riittäneet määräenemmistöksi. Äänestyksissä 1976 ja 1984 kävi samoin, kasvava enemmistö oli naispappeuden kannalla, mutta kolmen neljäsosan määräenemmistö saavutettiin vasta 1986.

Useiden vakavasti teologisia perusteita tutkineiden komiteamietintöjen lisäksi 1980-luvulla kirkkomme johto järjesti useita keskustelutilaisuuksia ja teologisia seminaareja, joihin kutsuttiin eri tavoin asiasta ajattelevia kirkon johtohenkilöitä ja teologisen tieteen edustajia. Näissä seminaareissa selviteltiin syvällekäyvästi asian teologiaa ja ylipäänsä luterilaista virkakäsitystä, Raamatun ja tunnustuskirjojen pohjalta aukenevaa tulkintaa.

Näiden pääasiassa Kangasalan Ilkossa pidettyjen seminaarien eli Ilkko I:n ja II:n aineistoa on julkaistu mm. Teologisessa Aikakauskirjassa. On hämmästyttävää, että monelle kiivaalle nykykeskustelijalle tämä laaja ja syvä keskustelu teologisine työskentelyineen on täysin tuntematonta. Samoin komiteoiden ja valiokuntien hyvät mietinnöt sivuutetaan helposti, kun väitetään, ettei päätös perustus syvälliseen kirkon teologian tutkimiseen Ne, jotka väittävät päätökset tehdyn yhteiskunnallisista syistä, eivät ole tähän perusteelliseen teologiseen työskentelyyn perehtyneet. Viimeisimpänä teologisena asiakirjana ennen lopullista päätöstä oli tietysti perustevaliokunnan mietintö, joka toteaa naispappeuden luterilaisen teologian ja raamatuntulkinnan pohjalta nousevaksi ja kirkon vanhan virkakäsityksen mukaiseksi.

Perusteellisen työn tärkeys oivallettiin kirkossa jo varhain. Tässä asiassa näytti yksimielisyyden saaminen vaikealta. Kirkon ykseyttä ei kuitenkaan tahdottu vaikeutettavan. Jo keskustelun varhaisessa vaiheessa Martti Simojoki - ensin piispana ja sitten arkkipiispana - sanoi, että on edettävä siten, ettei kirkossa synny hajaannusta.

Innokkaimmat kannattajat kokivat määräenemmistöistä aiheutuneen asian hitaan etenemisen tuskallisena. Loukkaannuttiinkin. Loukkaantuneita olivat myös vastustajat. Uskon, että arkkipiispa Simojoen ja hänen monien seuraajiensa edustama maltillisuus on ollut kirkolle hyväksi. Kirkossa kuten ei muuallakaan saavuteta mitään arvokasta ilman kärsimystä ja toisten huomioon ottamista.

Tämä sama ajatus oli niillä kirkolliskokousedustajilla, jotka vuoden 1986 kokouksessa kantoivat huolta kirkkomme yhtenäisyydestä ja ehdottivat kirkolliskokouksen päätökseen sellaista mielipiteenilmaisua, joka osoittaisi ymmärrystä niitäkin kohtaan, jotka eivät voi helposti yhtyä kirkon kantaan tässä asiassa. Näin piispa Yrjö Sariolan ehdotuksesta liitettiin päätöksen jälkeen pöytäkirjaan se kuuluisa ponsi.

Koska kyseessä oli varsin näkyvä muutos kirkon liki 2000-vuotisessa historiassa, ymmärrettävää on, että kirkolliskokous hyväksyi lähes yksimielisesti ponnen, jonka mukaan myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossa toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi kirkon eri virkoihin.

Ponsi ei ole kuitenkaan kirkollislainsäädäntöä eikä sitä valmisteltu valiokunnissa. Siihen ei voi vedota kuten kirkkolakiin eikä sitä niin muodoin tarvitse eikä voikaan kumota, kuten jossain on väitetty. Se vetoaa kaikkiin kirkon jäseniin ja viranhaltijoihin voittaa muutoksen aiheuttamat vaikeudet keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen.

On jälleen kerran toistettava, että ponsi on kokouksen jäsenten mielipiteen ilmaisu, jolla ei ole mitään juridista vaikkakin kylläkin ehkä moraalista merkitystä. Sillä ei myöskään taata kenellekään mitään erioikeuksia kirkossa. Kun eräät teologit, jotka eivät suostu yhteistyöhön naispuolisten pappien kanssa, ovat vedonneet tähän ponteen ja sen perusteella vaatineet oikeuksia kieltäytyä joistakin virkatehtävistä tai saada pappisvihkimys heitä varten erikseen järjestetyissä vihkimistilaisuuksissa, ei ponsi anna minkäänlaisia perusteita sellaisiin erikoisoikeuksiin, jotka puolestaan voivat loukata toisia, varsinkin naispuolisia pappeja.

Vaikka kirkolliskokouksessa päätöksenteon vaiheissa oli tiheä tunnelma, ja päätös on synnyttänyt runsaan keskustelun, joka edelleen jatkuu, pappisviran avaaminen naisille tapahtui kirkossa käytännössä ilman suurta dramatiikkaa. Näin kävi mielestäni mm. siksi, että teologisen koulutuksen saaneet naiset olivat ehtineet toimia jo jonkin aikaa lehtoreina. Oli totuttu siihen, että miehet ja naiset työskentelivät myös teologeina rinnakkain. Ensimmäiset papeiksi vihityt naiset olivatkin juuri lehtoreita. Vuosina 1988-1999 vihittiin papiksi 455 lehtoria.

Kaiken kaikkiaan pappisviran avaaminen naisille on otettu myönteisesti vastaan. Vuonna 2000 tehdyn kyselyn mukaan vain 5 % suomalaisista vastusti naispappeutta. Heistäkin valtaosa sanoi voivansa osallistua tilaisuuksiin, joissa mukana on naispappi.

Myös naispapit itse ovat ottaneet virkansa hyvin vastaan. Tämä näkyy mielestäni erityisesti siinä, että selvityksen mukaan he viihtyvät työssään ja ovat työhönsä miespappejakin motivoituneempia heihin joskus kohdistetuista epäluuloista huolimatta. Erot tosin eivät ole merkittäviä.

Työelämässä olevista kirkkomme yli 2700 papista naisia on tällä hetkellä noin 900 eli kolmannes. Heidän määränsä on vahvasti kasvussa, koska teologian opiskelijoista 60 % on naisia ja vuonna 2002 papiksi vihityistä peräti 70 %. Kirkon papisto on siis voimakkaasti naisistumassa, vaikka naiskirkkoherroja ei vielä ole kuin 28, alle 5 % kirkkoherroista. Naispiispuus tuli kirkossamme mahdolliseksi vuonna 1991.

Naispappien, - käytän nyt vielä tässä yhteydessä tätä nimitystä, jonka käytöstä olisi pian aika luopua ja siten korostaa kaikkien samanlaista pappeutta – urakehitys on ollut luontevaa. Kun virkaura alkaa tavallisesti alimmilta hierarkian askelmilta on selvää, että on ottanut aikansa, ennen kuin naiset ovat kohonneet kirkkoherroiksi, lääninrovasteiksi, tuomiokapitulin asessoreiksi. Kaikissa näissä viroissa kuitenkin on jo koko joukko naispuolisia virkasisaria. Iloitsen siitä, että ensi vuoden alusta on mahdollista saada sellainen myös tuomiorovastien joukkoon. Piispuus tuli siis mahdolliseksi 12 vuotta sitten, mutta ensimmäistä naispiispaa vielä odottelemme, tuskin kuitenkaan kovin kauan.

Mielestäni tämä virkakierto on tapahtunut yleensä aika luonnikkaasti. Johonkin virkaan on hakija valittu siksi, että hän on nainen, johonkin toiseen juuri sen vuoksi jätetty valitsematta. Merkittävän usein naispuolinen pappi on kuitenkin tullut valituksi virkaansa tai luottamustoimeensa pätevyytensä perusteella. Esimerkiksi Ruotsista saadut kokemukset varoittavatkin niin jarruttamasta kuin kiirehtimästäkin luonnollista kehitystä.

Papisto siis naisistuu, vaikka vielä muutama vuosi sitten pappisvirka oli vain joka neljännen opintonsa aloittaneen teologian opiskelijan mielessä ensisijainen vaihtoehto. Syiksi tähän arveltiin edelleen jossakin määrin kirkon sisällä vaikuttavaa kielteistä suhtautumista naispappeihin ja käsityksiä papin työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta.

Viimeksi mainittu koskee tietenkin myös miespappeja, mutta naispappien myötä myös nämä näkökohdat ovat nousseet paremmin esille kirkollisessa keskustelussa. Kiitos tästä kuluu varmasti osaksi teille, kirkkomme naispapeille.

Kun olen sekä aiemmin seurakuntavirassa että nyt arkkipiispana saanut tehdä paljon yhteistyötä ja läheltä seurata naispappien toimintaa, olen iloinnut siitä, että niin moni lahjakas teologisisar on voinut käyttää lahjansa kirkkomme palveluksessa nimenomaan papin tehtävissä. Valitettavasti tienraivaajien ja ensimmäisen naispappipolven osana on ollut kantaa monien ennakkoluulojen, väärinkäsitysten ja joskus ilkeän vihamielisten asenteidenkin taakkaa. He ovat sen urhoollisesti kestäneet ja kuten jo totesin, seurakuntamme ovat iloinneet heidän työstään ja heidän pappeudestaan.

Pappiskuva on saanut julkisuudessa uusia, voittopuolisesti myönteisiä piirteitä ja naisteologien joukko on tuonut kirkkomme papistoon suuren joukon lahjakkaita ja eteviä työntekijöitä ja johtajia. Myös kansainvälisissä yhteyksissä ja keskusteluissa olen saanut olla tästä kirkkomme tilanteesta ylpeä, vaikka naispappeus onkin vielä niin tuore asia, ettei aivan ylimmille kirkkomme virkaportaille virkasisaret toistaiseksi ole ehtineet.

Toistan vielä, että kirkolliskokouksen vuonna 1986 tekemä päätös avata pappisvirka naisille on kaikesta huolimatta toteutunut kirkossamme ilman suurta dramatiikkaa. Tämä johtuu erityisesti siitä (ja tämä on mielestäni tärkeää huomata), että kirkkomme ylimmän päättävän elimen ilmaiseman kannan mukaisesti pappisviran avaaminen naisille ei muuttanut mitään kirkkomme perinteisestä virkakäsityksestä. Muutos koski pelkästään kirkon ulkoista järjestystä.

Kun kirkkomme teki tämän päätöksen viisitoista vuotta sitten, teki se sen pitkän ja perusteellisen teologisen työskentelyn jälkeen, rukoillen Pyhän Hengen antamaa viisautta ja johdatusta, tutkien Raamatun sanaa ja luterilaisen kirkon tunnustusta. Päätös tehtiin siinä vakaumuksessa, että se on Jumalan tahto, Jumalan, joka Henkensä kautta on ohjannut ja ohjaa kirkkoaan. Päätöksen jälkeen kirkollamme on vain yksi, ei useampia kantoja naispappeusasiassa.

Augsburgin tunnustuksessa virasta sanotaan - sen jälkeen kun on puhuttu vanhurskauttavasta uskosta: ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka” (CA V). Näin viran tehtävä on ensisijainen haltijan persoonaan nähden. Virka kirkossa on Jumalan säätämys (ius divinum), mutta viran haltijan sukupuoli kuuluu kirkon inhimilliseen järjestykseen (ius humanum).

Kirkolliskokouksen vuoden 1986 päätöksessä kirkkomme yhtyi perustevaliokunnan laatimaan perustelutekstiin: ”Viran konstitutiivisesta luonteesta ei siis seuraa, että nainen olisi suljettava viran ulkopuolelle. Käsitys virasta ei myöskään muutu, vaikka viran haltijaksi hyväksytään myös nainen.” Tässä vakaumuksessa kirkkomme on kulkenut samaa tietä kuin ylivoimainen valtaosa maailman luterilaisista kristityistä.