Yhteiskunnan muutokset ja yhteiset arvomme

Jukka Paarma

YHTEISKUNNAN MUUTOKSET JA YHTEISET ARVOMME

Onko maallamme malttia säilyttää hyvinvointiyhteiskunta

Oiva Ketonen –luento Kristiinankaupungissa 26.4.2004

Muutama vuosi sitten ilmestyneessä muistelmakirjassaan takavuosien urheilujohtaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Pertti Paloheimo kertoo anekdootin uraltaan. Eräässä vaiheessa hänestä oli tullut korkeassa asemassa olevan virkamiehen puheiden kirjoittaja. Luottamus kirjoittajan taitoon oli niin vahva, että asianomainen puheen pitäjä oli antanut lähes täysin vapaat kädet puheen sisältöön ja muotoiluun nähden. Hänellä oli ainoastaan yksi ohje, joka piti jokaisessa puheessa toteuttaa. Niihin oli sijoitettava yksi lause, mieluummin puheen alkupuolelle: ”Elämme nyt muutosten aikaa”. Jos tämä lause sopi puheeseen kuin puheeseen jokunen vuosikymmen sitten, tuntuu kuin tällä hetkellä se on ajankohtaisempi kuin aikoihin.

Muutos herättää aina huolestumista. Kulkeminen vanhasta uuteen synnyttää epävarmuutta, kun ei tarkalleen tiedetä, mikä ja millainen on se uusi, johon ollaan menossa. Muutospelko on yleensä aiheellinen varsinkin silloin, kun emme itse ole suunnittelemassa ja ohjaamassa tapahtumien kulkua, kun muutokset aiheutuvat meistä ja omista toimenpiteistämme riippumatta. Ajopuun osa on aina kehno.

Nyt käsillä olevat muutostekijät yhteiskunnassamme tulevat meille osittain ulkoapäin, maailman ja ympäristömme olosuhteiden uudistumisesta. Ajopuuksi emme kuitenkaan voi suostua. Muutostekijät, minkä nimisiä mahtavatkaan olla, - globalisaatio, integraatio, verokilpailu, markkinavoimat, sosiaalinen, alueellinen, demografinen tai työelämän rakennemuutos – eivät ole jumalallisia vastustamattomia voimia, jotka heittelevät ihmisiä ja yhteiskuntia miten tahtovat. Niiden takana ovat ihmiset, päätöksentekijät ja heidän arvomaailmansa, vastuuntuntonsa, tavoitteensa ja kykynsä tehdä viisaita päätöksiä.

Tämän hetken suuri yhteiskunnallinen kysymys, johon viittaamani muutostekijät fokusoituvat on se, pystymmekö säilyttämään hyvinvointiyhteiskuntamme, onko se edelleen säilyttämisen arvoinen, ja jos on, niin millainen?

Kirkon rooli yhteiskuntakeskustelussa

Näistä kysymyksistä käytyyn keskusteluun on kirkkokin osallistunut. Melkein päivälleen viisi vuotta sitten kirkkomme piispat julkaisivat yhteisen pikku kirjasen, paastokirjeen, jossa he ensi kertaa yhteisesti osallistuivat yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kirja oli oikeastaan hyvinvointiyhteiskunnan puolustuspuhe, ja se herätti silloin aika hyvän keskustelun. Se sai yhteiskunnan vaikuttajatahoilta paljon kannatusta, mutta myös kritiikkiä. Viimeksi mainittua esittivät lähinnä ne tahot, jotka korostivat hyvinvointiyhteiskunnan ongelmia ja varjopuolia sekä kannattivat etenkin sitä uusliberalismia, jota kirjasessa arvosteltiin.

Arvostelussa oli mukana myös närkästystä siitä, että kirkon edustajat puuttuivat yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun. Piispat pysykööt vain saarnatuoleissaan ja puhukoot teologiaa ja hengellisiä asioita! Poliittisiin ja talouselämän kysymyksiin ei heidän tule sekaantua, sanottiin. Usein muistan tuon arvostelun ja kyselen, mikä on se anti, joka kirkonmiehillä voi olla yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kuuluvatko talouselämä, politiikka ja yhteiskunnan asiat uskon piiriin? Tietysti kuuluvat.

Esimerkkiä ei tarvitse hakea kuin Raamatusta. Vanhan testamentin profeetat olivat aika ankaria yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden julistajia samalla kun he arvostelivat uskonnollisia tapoja ja uskovien ihmisten ulkokultaisuutta. Kritiikki oli aika ajoin kovaa. Tunnetuin on profeetta Aamos, joka terävin sanoin ruoski aikansa vaikuttajia, jotka kyllä osallistuivat sen ajan kirkonmenoihin ja toivat temppeliin ahkerasti uhreja, kuten tapa oli, mutta joiden käytännön toiminta osoitti muuta: ”He myyvät rehellisen rahasta ja köyhän kenkäparista. He polkevat heikot maan tomuun ja ajavat vähävaraisten asiat umpikujaan. Voi teitä, jotka teette lainkäytöstä katkeraa koiruohoa ja jätätte heitteille oikeuden! Te vihaatte sitä, joka kaupunginportin kokouksessa vaatii oikeaa tuomiota, ja inhoatte sitä, joka kertoo totuuden. Te poljette tilattomia ja viette maanvuokrana heidän viljansa.”(Aam.2:6-7 ja 5:7-11). Näin Aamos ja hän vielä jatkaa: ”Näin sanoo Herra: Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro” (Aam. 6:23-24).

Uuden testamentin Jeesus jatkoi samalla linjalla määrittelemällä oman tehtävänsä köyhien ja sairaiden sekä vankien ja sorrettujen puolustajana. Hänhän myös antoi eräät parhaat eettiset perusohjeet Vuorisaarnassaan. Sieltä löytyy ns. Kultainen sääntö, joka tunnetaan muittenkin uskontojen piirissä, ja joka kelpaa edelleen sekä yksilöetiikan että yhteiskunnallisen päätöksenteon erinomaiseksi ohjenuoraksi: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat (Matt. 7:12).

Kristillisen uskon ja kirkon tehtäväksi nousee näistä lähtökohdista yhtäältä hädässä olevien, sairaiden, köyhien, sorrettujen käytännöllinen auttaminen eli ns. karitatiivinen toiminta. Toisaalta tehtävänä on yhteiskunnan rakenteiden arviointi, eli tunnustuksen antaminen ja rohkaisu oikeudenmukaisuuden toteuttamiselle ja kritiikki sitä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, joka aikaansaa köyhyyden, sorron ja eriarvoisuuden syntymisen. Perusarvoina ja arviointiperusteina ovat ihmisen itseisarvo ja kaikkien ihmisten yhtäläinen arvo.

Hyvin ja pahoin voiva yhteiskunta

Kun puhumme yhteiskuntamme tilasta, tapana on esittää kritiikkiä ja nostaa esiin epäkohtia. Kuitenkin on ensimmäiseksi painokkaasti todettava, että Suomessa meillä on varsin moni asia hyvin. Me ylpeilemme esimerkiksi edistyneestä sosiaaliturvastamme, olemme myös tottuneet ajattelemaan että terveydenhuoltomme on korkeata tasoa. Vahva kilpailuvalttimme on osaaminen, joka onkin nostanut meidät tekniikassa ja taloudessa maailman kansojen etummaiseen riviin. Koulutusjärjestelmämme on huippuluokkaa, ja se on saanut viime vuosina lukuisia kansainvälisiä tunnustuksia. Muistamme mainita ainakin Pisa-arvioinnin.

Tuloerot maassamme ovat kansainvälisesti vertailtuna melko pienet, vaikka usein väitetään toista. Kilpailukykymme on laadukasta, korruptiota ja epärehellisyyttä siihen on vanhastaan sisältynyt vähemmän kuin muualla. Kilpailukykymme puolesta kuulumme kansojen vertailussa ainakin pistesijoille, viime vuosina jopa mitalikorokkeelle. Köyhyyttä on toki keskuudessamme, mutta jos taas tutkitaan kansainvälisiä tilastoja, on köyhyytemme siinä kilvassa vähäistä. Olemme hyvinvointivaltio ja sitä maailman ykkösketjussa.

Kuitenkin tässä hyvinvointivaltiossa voivat liian monet pahoin. Sen merkit näyttävät lisääntyvän. Pohjoismaisessa vertailussa me olemme tyytymättömin kansa. Työuupumus yleistyy samalla kun työolosuhteet tulevat tekniikan edistymisen myötä fyysisesti entistä keveämmiksi ja työpäivät lyhemmiksi. Me haikailemme ennätysmäisesti ennenaikaiselle eläkkeelle varhemmin kuin muut. Mutta pahempaa kuin tyytymättömyys on paha olo. Hälyttävintä on nuorison ja lasten oirehtiminen, josta on paljon esimerkkejä.

Stakesin runsas vuosi sitten julkaiseman laajan teoksen Suomalainen hyvinvointi 2002 mukaan nyt näyttää siltä, että monet hyvinvoinnin osoittimet ovat kääntyneet huolestuttavaan suuntaan ja eräät sosiaali- ja terveysalan järjestelmät ovat ahdingossa. Viime aikoina tuloerot ovat lisääntyneet, köyhyys kasvanut, lapsiperheiden asema on noussut keskustelun polttopisteeseen ja viimeaikainen naisten työllisyys- ja työttömyyskehitys uhkaa sukupuolten välisen tasa-arvon vaatimuksia. Niin vanhustenhuollon kuin terveydenhuollon alalla tehdyt leikkaukset näyttävät kohtalokkailta. Etenkin mielenterveyspotilaiden siirto avohuoltoon on heijastunut turvattomuutena. Leikkausten myötä näyttävät ongelmat vain siirtyneen paikasta toiseen. Viime aikaiset tiedot liike-elämän kartelliepäilyistä ja väärinkäytöksistä antavat aihetta epäillä myös moraalin rappeutumisen olevan vauhdissa.

Muutoksen aika

Yhteiskuntaamme kohdistuvat lähivuosien suurimmat muutokset ovat jo nyt hyvässä vauhdissa. Kotoperäisiä ovat etenkin väestön ikääntyminen ja aluekehityksen epätasapainoisuus. Suurimmat ikäluokat ovat lähestymässä eläkeikää. Meillä on kohta suuri pirteiden ja aktiivisten eläkeläisten joukko, joka väistämättä vaikuttaa erilaisten palveluiden, myös kulttuuripalveluiden uudelleen arviointiin. Asian toinen ja vakavampi puoli on niin sanottu heikentyvä huoltosuhde. Aktiivisistakin eläkeläisistä tulee aikanaan myös suurempi hoiva- ja terveydenhuoltopalveluiden asiakasryhmä. Samaan aikaan kansantuotetta kasvattaa tai ylläpitää entistä pienempi työssäkävijöiden joukko.

Alueelliset erot ovat vahvassa kasvussa. Tyhjenevä maaseutu tarjoaa entistä heikommat palvelut ja siten elämisen mahdollisuudet. Muuttoliike kuljettaa nyt vuosittain yli neljännesmiljoonan ihmisen joukkoa kotoansa toiseen asuinpaikkaan.

Alueellinen epätasapaino ei ole vain sitä, että väki valuu alas kohti pääkaupunkiseutua tai muita kasvukeskuksia. Kuntien väliset erot ovat kasvaneet. Ongelmat näkyvät etenkin maaseudulla, maatalouden harjoittajat ovat ahtaalla. Taajamien ja haja-asutusalueiden väliset erot hyvinvoinnissa, ei siis vain taloudellisessa mielessä, ovat Stakesin tutkimusten mukaan koko ajan kasvamassa

Korkeimpaan tuloneljännekseen kuuluvia alueita ovat pääkaupunkiseutu, radanvarsi Tampereelle, Turun ympäristö, Vaasan rannikkoseutu ja Oulun seutu. Alimman tuloneljänneksen kunnat jäävät n. 60 - vähän yli 80 prosenttia tämän ylimmän ryhmän alarajasta. Ero ei ole kuitenkaan yksinomaan maaseudun ja kaupunkien välistä. Oulun yliopiston tutkimuksessa huono-osaisuudesta osoittautui, että lähes puolet ns. huono-osaisista asuu suurten kaupunkien tietyillä asuma-alueilla. Kansakunnan kahtiajako, tai ainakin eriarvoistuminen on paitsi eettinen ongelma, myös itse asiassa ristiriidassa perustuslakimme kanssa, joka rakentuu vahvasti kansalaisten yhdenvertaisuutta korostaville periaatteille.

Euroopan unionin sekä siunaukselliset että haitalliset vaikutukset ovat alkaneet näkyä entistä selvemmin. Unioni on kuitenkin prosessi, joka etenee koko ajan ja tuo uusia haasteita ja ongelmiakin eteemme. Samaa voinee sanoa unionin syvenemisestä, johon pyritään perustuslain välityksellä, ja joka muuttaa mm. jäsenvaltioiden itsemääräämisoikeuden entistä kapeammaksi. Vaikeimmat sopeutumisvaatimukset on tähän mennessä kohdattu maaseudun ja sen maanviljelyselinkeinon parissa.

Globalisaatio on se tekijä, jonka on sanottu eniten uhkaavan hyvinvointiyhteiskuntaamme. Kuten tunnettua globalisaatiolla ymmärretään aika monia asioita. Milloin korostetaan informaatiotulvaa ja sen kutistamaa maapallokylää, milloin ajatellaan ympäristöä, luontoa uhkaavia haittatekijöitä, jotka eivät tunne maiden tai edes maanosien rajoja. Puhutaan ihmisten liikkuvuudesta, työvoiman kulkemisesta, vastuustamme toisista, etenkin köyhemmistä maista. Tavallisesti kuitenkin ajatellaan taloudellista globalisaatiota. Se ei ole vain jokin kaukainen asia, vaan sen vaikutukset tuntuvat jo meillä tavallisen ihmisen elämässä. Kiina-ilmiö, tuotannon helppo siirreltävyys edullisimpiin maihin karsii työpaikkoja meiltä, jossa on ollut kalliit työvoimakustannukset. Työpaikan menetys ulottaa vaikutuksensa usein paljon laajemmallekin kuin yhden henkilön tai perheen elämään. Verokilpailu on toinen ajankohtainen asia, joka saattaa pakottaa ratkaisuihin, jotka puolestaan vaikeuttavat hyvinvointivaltion palvelutason ylläpitämistä.

Arvostammeko hyvinvointiyhteiskuntaa?

Keskeinen kysymys on siis, onko meillä varaa ja halua säilyttää hyvinvointiyhteiskunta. En ole taloudellisten kysymysten asiantuntija, enkä pysty ottamaan kantaa siihen, kuinka kovaan puristukseen me joudumme taloudellisten realiteettien paineessa. Käsitykseni on kuitenkin, että hyvinvointiyhteiskunnassa on kysymys enemmän arvomaailmastamme kuin taloudellisista mahdollisuuksista. Tätä ajatustani tukevat eräät tilastotiedot. Tähänastinen suomalainen hyvinvointivaltio on monien mittareiden valossa erittäin tehokas. Meillä on julkisten palveluiden taso ollut huippuluokkaa, mutta EU:n tilastojen mukaan julkinen sektori kansantuotteeseen suhteutettuna vuonna 2002 oli vain hieman suurempi kuin Euroopan unionissa keskimäärin.. Vuonna 2002 maamme tuotti EU-alueen ylijäämäisimmän julkisen talouden. Suomen sosiaalimenot ovat tuoreimman tilaston mukaan hieman alle EU:n keskitason. Näistä tiedoista päätellen hyvinvointivaltion ylläpito ei ole ollut kohtuuttoman kallista. Kun tahtoa on ollut on kovan talouskilpailun keskelläkin pystytty melko huvin pitämään heikoimmistakin huolta.

Hyvinvointivaltion, tai mieluummin kai on puhuttava hyvinvointiyhteiskunnasta, ymmärrän siten, että se on kuin vankkuri, jossa vetämässä on vahvarakenteinen ja hyvin trimmattu valjakko. Sen vankkurin laidat ovat kunnossa ja varsinkin perälauta pitävä, niin ettei kovankaan vauhdin töyssyissä heikoimmat putoa kyydistä ja pienimmät joudu yli laidan.

On todennäköistä, että joudumme entistä kovemmalle, osaamistaitomme rajoja koetellaan kun yritämme pitää vetovankkurin hyvässä vauhdissa ja vieläpä niin, että mahdollisimman moni olisi mukana omalla työpanoksellaan kasvattamassa vetovoimaa. Vielä ahtaammalla on perälaudan pitävyys, houkutus heittää ylimääräinen painolasti ulos saattaa kasvaa kovastikin. Tässä on kyse tahdosta ja viime kädessä arvomaailmastamme.

Arvot ja hyveet

Sanaa arvo käytetään usein epätarkasti ja sillä saatetaan yleisessä keskustelussa tarkoittaa myös hyveitä. Ne ovatkin lähellä toisiaan ja itse asiassa nykymaailmassamme hyveistä puhuminen taitaa olla yhtä arvokasta kuin itse arvokeskustelu. Hyveethän ovat sidoksissa arvoihin. Arvon synonyyminä voidaan kuitenkin pitää tavoiteltavaa päämäärää. Mikä oin niin hyvää, että haluamme pyrkiä siihen? Mitä elämässämme kaikkein eniten tavoittelemme? Arvot ohjaavat toimintaamme, päätöksentekoa, ratkaisuja. Esimerkiksi hyvä elämä on asia, jota varsin monet pitävät tavoiteltavana. Se sinänsä ei ole varsinainen arvo. Kun määrittelemme, millainen mielestämme on hyvä elämä, mitä asioita siihen kuuluu, mitkä tekevät sen hyväksi, ollaan tekemisissä arvomaailman kanssa.

Eri ihmisillä, ryhmillä, kulttuureilla ja uskonnoillakin on erilaiset käsitykset hyvästä ja oikeasta. Kun elämme globaalissa, moniarvoisessa, monikulttuurisessa ja moniuskontoisessa maailmassa, on entistä tärkeämpää kysyä, onko olemassa sellaisia yhteisiä arvoja, jotka voisivat antaa suunnan yhteiselle päätöksenteolla ja jotka siten olisivat keskeisen tärkeitä yhteisön koossa pitäjiä ja eheyttäjiä. Tätä on kyselty EU:n piirissä, kun on etsitty ”Euroopan sielua” tai kun juuri nyt kysellään, mikä on se koheesiovoima, joka kiinnittää yhteen taustaltaan erilaiset laajentuneen EU:n jäsenvaltiot. Tätä kysellään syyskuun 11. päivän jälkeisessä maailmassa, kun islamin ja kristinuskon edustajat pyrkivät löytämään kulttuuristaan ja uskonnostaan yhteisiä arvoja, tekijöitä, jotka tekisivät yhteisen hyvän, eli rauhan maailman rakentamisen mahdolliseksi.

Yksi vaikeus kohdistuu jo sanaan hyvä. Hyvä, jota tavoittelemme, voidaan määritellä monin tavoin. Yksilöt, ryhmät, kokonaiset kulttuurit ja uskonnotkin määrittelevät eri tavoin sen, mikä on hyvää, millaista on hyvä elämä, millainen hyvä yhteiskunta. Toisille hyvää voivat olla nimenomaan aineelliset, materiaaliset asiat, toisille enemmän henkiset.

On sanottu, että nimenomaan postmodernin ajan tyypillinen kysymys nousee yksilön tarpeista: Mikä on minulle hyvää. Usein se hyvä on sitä, missä yksilö kokee onnistumista, missä hän tavoittelee mielihyvää ja - kuten hyvin tiedämme - erittäin usein taloudellista hyötyä. Päämääriä ja tavoitteita kyllä nykyihmiselläkin on, ja niitä halutaan saavuttaa nopeasti. Nopea rikastuminen, nopea tyydytys, nopea menestys! Tärkeää on että tavoite saavutetaan, ei niinkään se, millä keinoilla se tapahtuu.

Vakavampi arvokeskustelu syntyy kuitenkin silloin, kun emme kysele mikä on hyvää ja pahaa vaan mikä on oikein ja mikä väärin. Onko mielihyvää tuottava sama kuin hyvä, onko edullinen sama kuin oikea, onko hyvä yhtä kuin oikea?

Minusta näyttää siltä, että meidän aikanamme on paljon yleisempää tehdä kysymykset akselilla hyvä - paha kuin akselilla oikea - väärä. Hyvät päämäärät voidaan saavuttaa oikeilla tai väärillä keinoilla. On paljon sellaista eettistä relativismia, jopa arvonihilismiä, joka ei paljon piittaa tästä oikeasta, siitä mikä on oikein kunhan vain se on hyvää. Toisaalta meissä kutakuinkin kaikissa elää taju siitä, mikä on oikein ja vähintään aavistus, että kun tietoisesti valitsemme sen, minkä tiedämme vääräksi, rikomme elämässä jotain hyvin tärkeää, ja meissä itsessämmekin menee jotain pirstaleiksi. Kunnioitamme sisimmässämme sittenkin sellaisia oikean tienviittoja kuin rehellisyys, oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus, avoimuus.

Yhteiset arvot

Eurooppalaisessa ja suomalaisessa kulttuurissamme olemme rakentaneet oman olemassaolomme tietyille yhteisille arvoille. Jerusalemin, Ateenan ja Rooman kolminainen perintö on kulkenut pohjavirtana yhteiskuntiemme rakentamisessa. Juutalais-kristillinen uskonto ja eettiset periaatteet, helleeninen demokratiakäsitys sekä roomalainen oikeus ovat nuo vankat pohjapilarit. Ranskan vallankumouksen kolminainen iskulause: ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo”, on käypää tavaraa edelleen etsittäessä laajaa yhteistä arvopohjaa.

Yhteisen maailmaneetoksen etsimisessä yksi mielenkiintoisimpia yrityksiä on ollut ns. globaalietiikka-hanke. Tarkoituksena on ollut löytää yhteinen eettinen pohja maailman erilaisille uskonnoille ja suurille ideologioille. Ilman yhteistä moraalista ohjelmaa maailmamme on vaarassa kulkea kohti tuhoaan. Yhdysvaltojen Chicagossa järjestettiin vuonna 1993 suuri maailmanuskontojen konferenssi, jossa hahmoteltiin yhteisen maailmaneetoksen peruspiireteet. Tästä ohjelmasta on ilmestynyt suomeksikin kirja nimeltä “Vastuun aika”.

Niitä yhteisiä perusarvoja, joita tämä globaalietiikka-hanke on löytänyt ja nostanut esiin, ovat YK:n ihmisoikeuksien julistuksen periaatteet sekä ennen kaikkea Vuorisaarnan ns. kultainen sääntö: “Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (Matt.7:12). Sehän on Raamatun eettisen opetuksen tiivistelmä. Suvaitsevuus, solidaarisuus, oikeudenmukaisuus, väkivallattomuus ja elämän kunnioittaminen ovat niinikään yhteistä arvo-omaisuutta.

Mielenkiintoista on, että yhteisiä arvoja määriteltäessä ilmeni läheinen yhteys Raamatun ja katekismuksemmekin kymmeneen käskyyn. Kun meillä on puhuttu näistä käskyistä ”elämän omana lakina”, tarkoittaa se, että niissä on koottuna ihmiskunnan yhteistä moraalista pääomaa. Ne vastaavat yleistä oikeustajua ja suojelevat elämää.

Jos joku on turtunut niiden arkaaiseen sanamuotoon ja kielteiseen ilmaisuun, joka alkaa sanalla ”älä”, niin hän voisi kääntää ne positiiviseen muotoon. Esimerkkinä vaikkapa viides käsky: Kunnioita elämää, suojele ja varjele sitä ja toimi hyvän elämän puolesta. Tai kuudes: ole uskollinen ja reilu, noudata yhteiselämän pelisääntöjä ja pidä lupauksesi. Varjele avioliittoa ja perhettä. Seitsemäs: älä varasta, eli kunnioita toisen omaa. Kahdeksas: älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi, eli puhu totta, ole reilu osoittaudu luotettavaksi. Ja niin edelleen.

Monet valintatilanteet modernissa maailmassamme ovat niin monimutkaisia, että ratkaisujen kaikkia vaikutuksia ja seurauksia on vaikea nähdä. Varsinkin yhteiskunnalliset ja talouselämän kysymykset sekä globalisaation tuomat maailmantalouden ongelmat ovat usein sangen komplisoituja. Mikä hyödyttää yhtä onkin kohtalokasta toiselle.

Kaikkiin tapauksiin ei ole valmiita ohjeita, tarvitaan yleisempiä periaatteita eli arvoja ja vielä arvojen keskenkin priorisointeja. Arvot saattavat nimittäin olla keskenään yhteen sopimattomia. Ajatellaanpa vaikkapa vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Niitähän ei voida toteuttaa yhteiskunnassa samanaikaisesti ja täydellisinä. Yhteiskunta, jossa vapaus asetetaan korkeimmaksi arvoksi, saattaa johtaa vahvojen yhteiskuntaan, jossa heikompivoimaiset, hitaammat ja vähemmän älykkäät jäävät syrjityiksi. Tasa-arvon ollessa ylin, voidaan taas tukahduttaa vapautta, luovaa yrittämistä. On priorisoitava ja etsittävä myös kompromisseja. Eri arvojen eli päämäärien kesken on viisaalla harkinnalla löydettävä oikea balanssi.

Globalisaation vaikutuksia arvomaailmaan

Globalisaation vaikutus arvomaailmaan on johtanut epäbalanssiin. Se on nostanut ainakin pari arvoa kohtuuttoman suuriksi toisten, hyvän elämän kannalta keskeisten arvojen kustannuksella. Yksi ylisuuren painoarvon saanut asia on se, mikä usein verhotaan kauniisti tärkeään ilmaisuun, nimittäin sanaan kilpailukyky. Sehän on tärkeä asia ja siihen perustuu sen yhteisen kakun suuruus, jota me yritämme jakaa maassamme mahdollisimman oikein ja oikeudenmukaisesti, jotta kukin saisi itselleen kuuluvan osan. Kilpailukyvyllä perustellaan myös muita mitä moninaisimpia aloitteita ja pyrkimyksiä, koska se näyttää olevan tehokas argumentti. Kilpailukyvyn vuoksi meidän on luotava tehokkaampi lastenhoitojärjestelmä, joka sitoo vanhempia vähemmän. Koulu- ja koulutusputkeen on saatava lisää tehoa ja pituutta, jotta putken päästä tulisi tehokkaita kansalaisia, valmiina kohottamaan kansallista kilpailukykyä tulevaisuuden Suomessa. Kilpailukyvyn vuoksi on siirrettävä joko työpaikkoja tai työntekijöitä mahdollisimman edulliseen sijaintipaikkaan.

Itse asiassa on kyse taloudellisten arvojen ylisuuresta vallasta. Olisi selvästi sanouduttava irti meidän alitajuntaamme hallitsevasta ja päätöksentekoa ohjaavasta aksioomasta, että taloudellisesti korkeampi elintaso tuottaa automaattisesti paremman elämän. Kun näin ei ole, olisi lakattava tavoittelemasta henkeen ja vereen, muut arvot unohtamalla, tällä tavoin ymmärrettyä parempaa elämää.

Näyttää siltä, että me olemme uhranneet kilpailukyvyn, taloudellisten arvojen alttarille liian paljon ja liian kalliita uhreja. Niin moni perhe ja aivan liian moni lapsi on jäänyt sen rinnalla toisarvoiseen asemaan. Kilpailu tämän jumalan miellyttämisessä on niin kovaa, että siinä hävinneet, taloudellisesti epäonnistuneet, työttömät, sairastuneet tai tehottomat vanhukset maksavat raskaasti yhteiskunnan hyvinvoinnin hintaa. Heidän arvonsa ihmisinä on tuottamattomina kyseenalaistettu.

Vapauden korostaminen on johtanut myös yli-individualismiin – ennen sanottiin: itsekkyyteen – jonka puitteissa sellaiset arvot kuin yhteisvastuullisuus, toisten huomioonottaminen, sitoutuminen yhteisöön esim. koko yhteisön hyvinvointiin tai parisuhteeseen, perheeseen ovat vaarassa heikentyä.

Ihminen ensin

Kristillisen etiikan peruslauselmaksi on ymmärretty Vuorisaarnan kultainen sääntö, johon jo edellä viittasin. "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.”(Matt.7:12).

Kultaiseksi säännöksi sitä sanotaan juuri sen universaalisuuden ja perustavan laatunsa vuoksi. Se merkitsee asettumista toisen ihmisen asemaan Sen kyselemistä, mitä minä tuon toisen asemassa tahtoisin, miten haluaisin minua siinä kohdeltavan. Päättäjänä on minun asetuttava mielessäni päätöksen kohteiden asemaan voidakseni tehdä hyviä ja oikeita päätöksiä. Tässä tarvitaan ennen kaikkea tervettä järkeä, viisasta harkintaa, mutta myös kykyä empatiaan.

Kultainen sääntö korostaa jokaisen ihmisen arvoa. Ihmisarvo on oikeastaan länsimaisen kulttuurimme eettinen peruskivi. Sille ovat perustuneet vallankäytön järjestelmät, lainsäädäntö. oikeudenhoito, kasvatusjärjestelmämme, sosiaaliala ja yleensä sivistynyt tapakulttuurimmekin.

Kun Oiva Ketonen pohti ihmisen olemusta ja hänen asemaansa yhteisössä sekä luomakunnassa korosti hän ihmisen arvoa etiikan perusarvona. ”Vaikuttavin vastaus, joka kysymykseen ihmisen olemuksesta on tästä näkökulmasta annettu, on se mikä sisältyy suuriin uskontoihin: Ihminen on Jumalan kuva ja luomakunnan herra. Jumala loi hänet omaksi kuvakseen, eikä tämä kuva hänestä koskaan katoa. Ihminen kaikissa muodoissaan, kurjimpana sairaana ja rappiollisenakin, on olento, jota täytyy kunnioittaa ja joka siinäkin tilassa voi kukistaa hurskastelijan osoittamalla hänelle hänen tekopyhyytensä ja viheliäisyytensä. Korkeimman tuomarin, itse elämän edessä ihmiset ovat tasa-arvoiset. Tällä opilla on ollut erittäin suuri moraalinen ja poliittinen vaikutus, suurempi kuin millään muulla opilla ihmisen olemuksesta. Se heijastuu erilaisissa poliittisissa järjestelmissä edelleen tänä päivänä Kiinaa myöten. Häilyvänä kuvana sen taustalla on yksityinen ainutkertainen ihminen, joka on arvo sinänsä tai jota ainakin sellaiseksi sanotaan. (Ketonen, Rajalla s.178-179).

Hyvän elämän perusarvona on ihmisen arvo. Ihminen yksilönä on arvokas, ainutkertainen, korvaamaton. Ketään meistä ei saa käyttää välineenä johonkin toiseen, muka parempaan tai suurempaan pyrittäessä. Ihminen on itsetarkoitus, eikä hänen arvoaan mitata menestyksellä, palkalla, tehokkuudella. Myös tehoton, osaamaton, sairas, toisten vaivana oleva kuuluu tähän arvokkaiden joukkoon. Ihmisen arvo näyttää modernissa yhteiskunnassamme olevan jatkuvasti uhattuna. On jatkuvasti muistutettava esimerkiksi siitä, että työ ja firma ovat ihmisiä varten, yhteiskunnalliset järjestelmät ja rakenteet saavat legitimiteettinsä vain siitä, että ne palvelevat ihmisten hyvää elämää. Ne ovat ihmistä eikä ihminen niitä varten.

Toiseksi jokaisella yksilöllä on yhtäläinen, sama arvo. Meillä on kyllä taipumus laatia mittareita, joilla saadaan toinen mitatuksi toista arvokkaammaksi, tavallisesti hyödyn ja saavutusten perusteella. Mutta kuten me jokainen pidämme tärkeänä omaa ihmisyyttämme ja ihmisarvoamme, on pidettävä kiinni siitä, että vaikka toinen on menestyksekkäämpi ja ehkä hyödyllisempi meille muille kuin joku toinen, on molempien ihmisyys ainutkertaista ja molemmat ihmisarvoltaan yhtäläisiä. Kummankin asemaan on asettauduttava kultaisen säännön ohjeen mukaan, kummankin ihmisyyttä kunnioitettava. Vain näin hyvinvointiyhteiskunnan perälauta pysyy kiinni.

Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin

Kun arvomaailmassa korostan vastuullisuutta toisista ja lähimmäisen ihmisarvon kunnioittamista, se ei tarkoita, että oma minä pitäisi painaa unohduksiin ja että oman hyvän etsiminen olisi pahasta. Vain kun se saa ylisuuren painoarvon, jonka rinnalla toiset unohtuvat, siitä tulee tuhovoima.

On nimittäin niin, että voidakseen arvostaa toista ihmistä, on arvostettava itseään. Tässä tullaankin siihen, millaisia olemme me, valintoja tekevät ja toisia ihmisiä kohtaavat ja heidän elämäänsä koskevia päätöksiä ja ratkaisuja tekevät. Me kaikki vaikutamme toistemme elämään niin arjen kohtaamisissa kuin työssämme.

”Kaikkien arvojen perusta on itsearvostuksessa. Vain se, jolla on elämyksellinen kosketus omaan arvoonsa, voi ylipäätään ymmärtää, mitä arvo tarkoittaa.” (Martti Lindqvist) Arvo ei tule selittämällä selväksi, sen oppii omakohtaisen kokemuksen kautta.. Ei siksi ole ihme, että silmitön ja sokea tuhoaminen, on se sitten terrorismin kauheutta tai meidän katujemme väkivaltaa, ilmenee tavallisesti siellä, missä on pitkä ja syvä kokemus omasta arvottomuudesta, häväistyksi tulemisesta ja pettymyksestä. Tässä on kaiken kasvatuksen suuri haaste.

Voidaksemme olla lähimmäisiä, voidaksemme arvostaa toista, tulee meidän arvostaa omaa ihmisyyttämme. Vain silloin voimme olla moraalisia. Moraali, ei kultaisen säännön toteuttaminenkaan, ole pelkästään syy- ja seuraussuhteiden järkiperäistä selvittelyä ja laskelmointia. Moraali on myötäelämisen kykyä. Moraalinen oivallus ja teko syntyvät siitä, että ihminen myötäelämisensä kautta saa kosketuksen toisen ihmisen kokemusmaailmaan. Että hän katsoo hetken maailmaa toisen silmillä, kuulee toisen korvilla ja kokee toisen tunteita. Kun toinen sitten kokee tämän myötäelämisen, empatian ja ihmisen arvostamisen, on se yleensä sisikuntaa myllertävä juhlahetki. Minut kohdataan ihmisenä, minut otetaan todesta, minäkin olen arvokas!. Sitä postmodernin ajan ihminenkin tarvitsee kaikkein eniten, välittämistä ja ihmisyytensä arvostamista. Sellaisena hän voi toteuttaa länsimaisen etiikan perusaksioomaa, ns. Kantin maksiimia: Toimi niin, että voit pitää toimiasi esimerkkinä muillekin.