Jukka Paarma

 

KOHTI EKOLOGISESTI VASTUULLISTA KANSALAISUUTTA

 

Piispainkokouksen avauspuhe Helsingissä 13.2.2007

 

 

Lämmin syksy ja talven tulon pitkä viipyminen synnyttivät meidän massamme entistä laajempaa mielipiteiden vaihtoa kasvihuoneilmiöstä ja ilmaston lämpenemisestä. Se oli oiva kasvualusta sille keskustelulle, joka nyttemmin on ryöpsähtänyt julkisuuteen.  Arvovaltaiset talouselämän johtajat ja merkittävät poliitikot niin meillä kuin muuallakin ovat ottaneet ilmastonmuutoksen ja sen uhat puheittensa aiheeksi ja asialistalleen.

 

Sysäyksen tähän antoi arvovaltaisen Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti. Se on kokoomateos ilmastotutkimuksen eri osa-alueilta. Sitä on luettu tarkkaan eri puolilla maailmaa. Niin poliitikkojen kuin yksityisten ihmistenkin on kiinnitettävä huomiota, millaisin sanamuodoin raportissa määritellään ihmisen toimien merkitystä ilmastolle. Raportin viesti on nyt entistä selvempi: Ihminen on muuttamassa ilmastoa tavalla, joka vaarantaa luomakunnan elämää. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat voimistuneet ja ne ovat hyvin yhdensuuntaisia. Maailman jäätiköt sulavat, lumipeitteen alueellinen levinneisyys kutistuu, meret ja maa lämpenevät,  myrskyt ja tulvat yleistyvät ja eliölajit muuttavat yhä  pohjoisemmaksi. Luettelo on pitkä.

 

Yksi  arvostetuimpia maapallon lämpenemisen tuntijoita on tohtori James Hansen.  Hän toimii Yhdysvaltain  ilmailu- ja avaruushallinto NASA:n johtavassa asemassa olevana tutkijana ja Columbian yliopiston professorina. Hansenin mukaan meillä on enää kymmenen vuotta aikaa ryhtyä todellisiin toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja välttää katastrofi. Jos jatkamme elämäämme samaan tahtiin, maapallon lämpötila nousee ja me saamme toimillamme aikaan aivan uudenlaisen planeetan.

 

Näyttää siltä, että  juuri nyt eläville ihmisille sälyttyy ennen kokematon vastuu tulevaisuudesta. Se, mitä nyt teemme tai jätämme tekemättä, vaikuttaa tulevien sukupolvien, lastemme ja lastenlastemme, samoin Jumalan koko luomakunnan elämään. On siis arvioitu, että meillä on enää kymmenen vuotta aikaa kääntää tuhoisaa kehityksen suuntaa ja ryhtyä  toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi alkamalla toden teolla rajoittaa kasvihuonekaasujen päästöjä. Jos me emme ota tuona aikana haastetta vakavissamme, tarvitaan vielä vaikeampia ja radikaalimpia toimenpiteitä. Niidenkään vaikuttavuudesta ei olisi enää takeita.

 

Euroopan Unionissa on ryhdytty toimiin päästöjen vähentämiseksi.  Suunnitelmia, joiden mukaan unionin valtiot yhdessä sitoutuisivat tiettyyn päästöjen vähennyksiin, on tervehdittävä ilolla. Jos mukaan saadaan muutkin suuret teollisuusvaltiot, niin kuin toivon, tulos on tuntuvasti parempi. Joka tapauksessa toivon, että oman maamme hallitus tekisi eettisesti kestäviä päätöksiä ja näkisi että meillä vauraana EU:n jäsenvaltiona on mahdollisuus olla näyttämässä muiden kanssa esimerkkiä siitä, kuinka ilmastonmuutos on niin vakava asia, että sen hoitamisessa voidaan tehdä myös sellaisia  taloudellisia uhrauksia, jotka saattavat vaikuttaa jopa hetkellisesti  kilpailukykyymme EU:n  ulkopuolella.

 

Mitä tilanne sitten merkitsee kristinuskon kannalta? Miten ja mihin se haastaa kirkkoamme?  Ihmisen suhdetta luomakuntaan on tulkittu 1. Mooseksen kirjan kuvauksella ihmisen luomisesta. Kahdessa eri kohdassa puhutaan ihmisen tehtävästä luomakunnassa. ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne” (1.Moos. 1:28). Hiukan myöhemmin sanotaan: ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä” (1.Moos.2:15).

 

Erityisesti valistuksen perintönä on ihmiskunta tahtonut ottaa luonnon valtaansa, viljellyt sitä, käyttänyt hyväkseen. Ihmiskunnan suuret keksinnöt ovat paljastaneet luonnon salaisuuksia ja siinä piileviä ihmeellisiä voimia, joiden avulla esimerkiksi huikeasti lisääntynyt energian tarpeemme on tullut tyydytetyksi.  Valistuksen suuret ajattelijat kuten Descartes, Francis Bacon tai Immanuel Kant, antoivat tälle filosofisen oikeutuksen puhuessaan ihmisestä luomakunnan omistajina ja herroina tai kehottivat ihmistä ottamaan luonnon ja sen voimat orjikseen.  Myös kirkoissa kuultiin usein ihmisen tehtävästä luomakunnassa sen hoitamisena, viljelemisenä ja hyväksi käyttämisenä.

 

Viime aikoina on kirkoissa ymmärretty ihmisen vastuu laajemmin. Viljelemisen sijasta on korostettu varjelemista, hoitamista. Ihminen ei ole luomakunnan omistaja vaan  tilanhoitaja (oikonomos, steward).  Nyt näyttää siltä, että koska Eedenin puutarhan jäljellä oleva on pahasti uhanalaista, on uudella tavalla pääpaino siirrettävä vielä varjelemisestakin suojelemiseen ja mikäli mahdollista korjaamiseen, ennalleen palauttamiseen.

 

Kirkot ovat jo vuosia pitäneet ilmastonmuutosta pahimpana ympäristökriisinä. Huoli nousee maailmanlaajan kirkon kokemuksista. Ilmastonmuutos iskee ensin ja  kovimmin jo nyt kaikkein haavoittuvimpiin ihmisiin ja kansoihin. Se saa aikaan tulvia ja kuivuutta, jotka vaarantavat miljoonien Etelän köyhien ihmisten elämän.

 

Ilmastonmuutos on haaste  yksityiselle kristitylle miettiä omaa elämäntapaansa. Kristillinen sanoma on vuosisatoja korostanut, että hyvän elämän edellytykset eivät ole ensisijaisesti riippuvaisia aineellisesta kulutuksesta. Kun tietyt perustavat tarpeet on tyydytetty, todellinen elämän ilo tulee rakkaista ihmisistä ja meitä ympäröivän luomakunnan rikkaudesta, jotka ovat Jumalan suurta lahjaa. Siksi aineellisen vaurauden tavoittelussa tulisi etsiä kohtuullisuutta.

 

Kirkkomme on osaltaan alkanut ottaa ympäristöön kohdistuvat uhat vakavasti. Se perusti vuosikymmenen alussa seurakuntia varten oman ympäristöjärjestelmänsä, Kirkon ympäristödiplomin, jolla innostetaan seurakuntia saattamaan omat ympäristöasiansa hyvään kuntoon. Diplomi auttaa mm. vähentämään energian kulutusta ja jätteiden tuottamista. Seurakunnat ovat ottaneet haasteen vastaan. Suurista seurakuntayhtymistä diplomin ovat hankkineet jo Helsingin, Espoon, Turun ja Kaarinan sekä Tampereen seurakuntayhtymät. Pienistä seurakunnista ovat hyvinä esimerkkeinä monet pohjoisimman, Oulun hiippakunnan seurakunnat.

 

Luomakunnan tilanhoitajan ja suojelijan tehtävässä tarvitaan nyt muutakin kuin mainitsemiani seurakuntien toimenpiteitä.  Olemme ehkä liian usein hyväksyneet sen, että vapauttava ilosanoma on vääristynyt elintason kasvun evankeliumiksi, jolloin elintasoa mitataan aineellisen kulutuksen määrällä. Kristillisessä  uskossa on riittävästi aineksia sellaisen vastakulttuurin luomiseen, jossa ihmisen hyvä elämä ei perustu korkeaan kuluttamiseen ja vauraaseen aineelliseen elintasoon, vaan vastuullisuudesta nousevaan toisesta ihmisestä välittämiseen, läheisistä ihmissuhteista iloitsemiseen, henkiseen tasapainoon, hengelliseen turvallisuuteen ja Jumalan lahjoista iloitsemiseen.  Siihen  kuuluu myös ekologisesti vastuullinen kansalaisuus.

 

Runsas viikko siten käynnistynyt Yhteisvastuukeräys on yksi osoitus mahdollisuudesta tuoda esiin toisenlaista, välittämisen, vastuullisuuden ja auttamisen kulttuuria. Sen merkitystä kuvasi vastikään  teologian tohtori Anne Birgitta Yeung, joka on tutkinut ihmisten vapaaehtoista auttamistoimintaa. Hänen mukaansa auttaminen on merkityksellistä ei ainoastaan avun kohteiden vaan auttajien ja antajien elämässä. Yeung tiivisti sen kolmeen o:lla alkavaan sanaan. Ensimmäiseksi onnellisuus. Tutkimuksen mukaan ihmiset jotka auttavat, ovat keskimääräistä onnellisempia. Toiseksi he ovat osallisia, he osallistuvat erilaisiin todellisiin tai mielikuvallisiin sosiaalisiin verkostoihin. Kolmanneksi he voivat osoittaa osaamistaan, kokevat siten itsensä todella tarpeellisiksi. Näin voi toteutua aito toisesta välittämisen yhteisöllisyys ja sitä kautta elämän rikkaus.

 

Luodessaan ihmisen Jumala on kirjoittanut kultaisen säännön kaikkien ihmisten sydämeen. Se kehottaa tekemään toiselle mitä toivomme tehtävän itsellemme. Professori Tuomo Mannermaa kirjoittaa kirjassaan Pieni kirja Jumalasta: ”Laki ei vaatimuksillaan voi tehdä ihmisen persoonaa hyväksi. On kuitenkin Jumalan hyvä lahja, että kultaiseen sääntöön liittyen kaikkiin ihmisiin voidaan periaatteessa vedota pyrittäessä ratkaisemaan ihmiskunnan eteen kasautuvia suuria ongelmia. Kaikissa ihmisissä on kosketuskohta: mahdollisuus ymmärtää toisen ihmisen tai luonnon hätää asettumalla hädänalaisen asemaan ja ajattelemalla, mitä toivoisi tuossa tilanteessa itselleen tehtävän.”

Kristillinen usko antaa meille aiheen ottaa ajan merkit vakavasti. Syvin motivaatio elämäntavan muutoksiin ei  löydy syyllisyyden- tai velvollisuudentunnosta.  Se on löydettävissä pikemmin yhteenkuuluvuuden tunteesta kaiken luodun kanssa ja rakkaudesta niin kanssaihmisiämme kuin Jumalan luomakuntaakin kohtaan. Rakkauteen vetoaa etenkin se tosiasia, että ilmastonmuutos iskee ensin ja kovimmin kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleviin ihmisiin ja kansoihin. Kristillinen lähimmäisenrakkaus edellyttää huolenpitoa heistä.

 

Ajan merkit kertovat myös siitä, kuinka kohtalomme maapalloistuvassa maailmassa kietoutuvat entistä enemmän toisiinsa. Ei vain eri kansojen ja kaukanakin olevien ihmisten kohtalot, vaan ihmiskunnan ja muun luomakunnan.  Ympäristömme ei ole jotakin meitä ympäröivää, jota voimme vain käyttää hyväksemme. Ympäristö on hyvän Jumalan luomakunta, elämän keskinäisten riippuvuuksien verkosto, se koti jossa elämme ja jonka hyvinvoinnista myös oma elämämme ja sen laatu riippuu.

 

Tilanhoitajalle on nyt annettu aika toimia. On ilmeistä, että jo kymmenen vuoden viivyttelyn jälkeen tarvittaisiin vielä radikaalimpia toimenpiteitä.