Jukka Paarma

 

NUORTUVAAN KANSANKIRKKOON

 

Piispainkokouksen avauspuhe Helsingissä 12.2.2002

 

 

 

Vuonna 1960 ilmestyi silloisen professori, myöhemmin arkkipiispa Mikko Juvan kirjoittama mielenkiintoinen kirja.  Teoksen nimenä oli ”Valtiokirkosta kansankirkoksi”.  Se ei ollut visio siitä, miten kirkkoa tulisi muuttaa, kehittää ja luotsata eteenpäin, jotta valtiokirkosta kehkeytyisi kansankirkko.  Se ei ollut myöskään katsaus pitkäaikaiseen kehitykseen kirkon asemassa.  Se oli laadukas aate- ja kirkkohistorian metodein  laadittu  tutkimus siitä, mitä suomalaisen  yhteiskunnan aateilmastossa, kirkon omassa ajattelutavassa ja kirkon asemassa yhteiskunnassa tapahtui 1880-ja 1890-luvuilla.  Valtiokirkkoaika oli ainakin periaatteessa jätetty taakse jo uuden kirkkolain astuttua voimaan 1869 ja sittemmin eriuskolaislain laajennettua uskonnonvapautta vuodesta 1889.  Kesti kuitenkin aikansa, kun kirkko sopeutui uuteen asemaansa ja että suomalainen kansa sisäisti tapahtuneen muutoksen.  Olennainen sisällöllinen muutos valtiokirkosta kohti kansankirkkoa tapahtui kuitenkin jo yli sata vuotta sitten.

 

Yhä edelleen 2000-luvullakin puhutaan mm. tiedotusvälineissä ja muussa julkisessa keskustelussa Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta valtiokirkkona. Tämä siitä huolimatta, että hallinnollis-juridiset ja taloudelliset siteet valtiovallan ja kirkon väliltä on purettu vielä perusteellisemmin kuin mitä naapurimaissamme tarkoitetaan, kun niissä nyt puhutaan kirkon ja  valtion erosta.  Saattaa olla että valtiokirkko-termi, niin anakronistinen ja epätarkka kuin se maamme tilanteessa nyt onkin, merkitsee monelle samaa kuin  enemmistön kirkko.  Kirkko itse on ainakin 1800-luvun lopulta lähtien pitänyt visionaan kansankirkkoa.

 

Voidaanko sitten tällä hetkellä sanoa, että kirkkomme on kansankirkko?  Yhtenäiskulttuurin ajasta on kuljettu yhä etäämmäksi ja 2000-luvun yhteiskunta on entistä moniarvoisempi.  Myös uskonnollinen kirjavuus maassamme on nyt aikaisempaa suurempi.

 

Vastaus riippuu tietenkin paljon siitä, miten määrittelemme kansankirkon.  Kuten tunnettua se ei ole helppoa, koska kansankirkko on määritelty eri tavoin, milloin teologisesti, sosiologisesti, historiallisesti, milloin taas psykologisin ilmaisuin.  Keskeisenä ajatuksena niissä kaikissa on kirkon ja kansan välinen suhde, jonka tulisi olla läheinen, luottamuksellinen,  laaja-alainen tai lämmin, tai kaikkea tätä.  Mielestäni nopeakin vilkaisu eräisiin kansan ja kirkon suhdetta tällä hetkellä mitanneisiin tutkimuksiin tai tilastoihin piirtää ainakin hahmon tai ääriviivoja kuvasta, josta on oikeutettua käyttää kansankirkko-nimitystä.  Se sopii edelleen visioittemme ja strategioittemme pohjaksi.

 

Evankelis-luterilaiseen kirkkoomme kuuluu edelleen 85% suomalaisista.   Kirkon  jäsenmäärä  kasvoi viime vuonna hieman, mutta porosenttiosuus kaikista maamme asukkaista pieneni.  Vähennystä on etenkin niillä paikkakunnilla, joissa maahanmuuttajien määrä on suurin. 

 

Monien kirkkoon kuuluvien aktiivisuus osallistua kirkon jumalanpalveluselämään tai muuhun toimintaan on perin vähäistä. Suomalaiseen elämänmenoon ja ajattelutapaan  kuuluu kuitenkin yllättävän paljon piilevää uskonnollisuutta ja sitoutuneisuutta omaan kirkkoon. Vaikka yhteys kristilliseen uskoon ja sen todeksi elämiseen näyttää monen kohdalla olevan varsin olematon tai hyvin muodollinen, niin tosipaikan tullen ohut mutta sitkeä side kirkkoon ja uskoon löytyy  ja pulpahtaa jostain pinnan alta näkyviin.  Joskus niin käy kirkollisten toimitusten yhteydessä tai joulukirkossa.  Se ilmaantuu silloin, kun tarvitaan joku jolle puhua elämän kriiseissä tai vain kun gallupissa kysellään luottamusta kirkkoon ja sen arvoihin.  Kansankirkkoperinteen maassa tämä joukko, jonka rajoja ei meistä kukaan pysty arvioimaan, on erityinen haaste kirkolle ja sen työlle.

 

Kaksi vuotta sitten tehdyssä Gallup Ecclesiasticassa kysyttiin kirkkoon kuuluvilta ihmisiltä, miten he suhtautuvat ajatukseen kirkosta eroamisesta.  Niitä, jotka sanoivat todennäköisesti tulevansa eroamaan vielä joskus kirkosta, oli 3 prosenttia.  Kuusi prosenttia oli joskus sitä ajatellut, mutta ei ollut eroamisestaan varma.  Vastaajista siis 91 %  ajatteli, ettei eroaminen tule kysymykseen tai ei ole ajankohtaista tai eivät katso voivansa erota missään olosuhteissa.  Näitä viimeksi mainittuja oli 41 prosenttia.

 

Myös sellaiset kyselytutkimukset, joissa on mitattu kansalaisten  sitoutumista kirkon edustamiin arvoihin, luottamusta kirkkoon instituutiona tai uskonnollista käyttäytymistä, ovat viime vuosien aikana osoittautuneet kirkon kannalta aikaisempaa myönteisemmiksi.

 

Tällaiset kyselyt eivät tietenkään anna kirkon omalle suunnittelutyölle kuin ehkä suuntaa-antavia tuloksia. Ne osoittavat kuitenkin puheen kansankirkosta olevan hyvinkin oikeutettua.  Sitä paitsi tilastoja ja kyselyjä on pyrittävä analysoimaan tarkemmin, jotta ne voisivat paljastaa ajassa olevia muutostrendejä. Yhteen sellaiseen tahtoisin tässä yhteydessä kiinnittää huomion.

 

Vaikka kirkon jäsenmäärä on kutakuinkin vakaa, tapahtuu siinä jatkuvasti liikettä niin ulos kuin sisäänkin.  Kirkosta eroajien joukossa silmiinpistävän huomattavan osuuden muodostavat 20-35 -vuotiaat nuoret aikuiset, etenkin miehet.  Suunnilleen sama ikäryhmä osallistuu kirkon toimintaan kaikkein vähiten. Syitä tähän voi löytää,  mm. tässä iässä tapahtuvan opiskelun, työelämään siirtymisen ja sen usein raastavan kovat vaatimukset. Usein siihen ajankohtaan sijoittuu myös perheen perustaminen ja pienten lasten vanhemmuus.

 

On kuitenkin kysyttävä, eikö myös sopivien toimintamuotojen ja  vaikuttamismahdollisuuksien tarjonta tälle ikäluokalle ole kirkossamme vasta etsimässä muotoaan. Uudenlaiset, nuorille aikuisille tarkoitetut toimintamuodot saattavat herättää epäluuloja tai jopa vastustusta kirkollisissa päättäjissä, kuten esimerkiksi Turussa käynnissä oleva keskustelu niin sanotusta sinkkutoiminnasta osoittaa. Varttuvilla ja aikuistuvilla nuorilla, joilla useinkin on hyviä kokemuksia rippikoulustaan, on usein intoa ja halua vaikuttaa kirkon elämään sekä päästä kehittämään sen toimintaa ja rakenteitakin.  Mahdollisuuksia siihen on kuitenkin tarjoutunut hyvin vähän.

 

Kirkon luottamustoimissa nuorten osuus on valitettavan alhainen.  Viime seurakuntavaaleissa koko maassa valituksi tulleista seurakuntien luottamushenkilöistä 2 prosenttia oli alle 25-vuotiaita.

 

Kaksilla viime kirkkopäivillä ovat aktiiviset nuoret maallikot järjestäneet oman nuorten aikuisten  kirkolliskokouksen tai vastaavan kokoontumisen.  Niissä on kiinnitetty huomiota siihen, että vaikka kirkkomme työntekijäkunnassa on kiitettävässä määrin paikkoja nuorille, ei nuorille aikuisille maallikoille ole juurikaan löytynyt sijaa ja vaikuttamismahdollisuuksia. 

 

Tähän huolen tahdon mielelläni yhtyä.  Kansankirkko tarvitsee päättäjikseen  ja vastuunkantajikseen nuoria. Tämän vuoden seurakuntavaaleihin valmistauduttaessa tulee eri ryhmittymien ja vaaliyhdistysten listoille määrätietoisesti hankitaan mukaan nuorten edustus.  Nuorissa aikuisissa on pätevää ja asiantuntevaa joukkoa, joka tahtoo kantaa vastuuta seurakunnan ja kirkon asioista.  Luottamuselimiimme tarvitsemme välttämättä myös nuorten ihmisten raikkaita ja uudistushenkisiä ajatuksia siellä jo olevan kokemuksen rinnalle. Ne voisivat löytää myös niitä tapoja ja toimintamuotoja, jotka nuoret ihmiset voisivat tuntea omikseen.

 

Ketään ei pidä asettaa ehdokkaaksi tai sulkea siitä pois vain iän perusteella.  Pätevyyttä kyllä löytynee kaikista ikäluokista.  Kun seurakuntatasolle saadaan lisää nuoria päättäjiksi, kasvaa sieltä kokemuksen myötä myös kirkon yhteisissä luottamustehtävissä kuten esimerkiksi kirkolliskokouksessa tarvittavia tuoreita voimia.

 

Kansankirkkomme tarvitsee jatkuvasti uudistumista.  Uskon, että nuorten kutsuminen mukaan kantamaan vastuuta, suunnittelemaan ja päättämään, on oven aukaisu raikkaille ja tuoreille tuulille.  Kirkolla, joka elää nykyisen yhteiskunnallisen muutoksen keskellä, ei voi olla varaa jättää heitä syrjään. Nuoria ja nuoria aikuisia on kutsuttava mukaan.  Kansankirkko tarvitsee heitä.

 

 

Takaisin arkkipiispan kotisivulle