Jukka Paarma "VAPAUTEEN KRISTUS MEIDÄT VAPAUTTI"
Piispanvihkimyspuhe Oulun tuomiokirkossa 6.1.2001
"Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina, älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen." (Gal.5:1)
Kun tasan 150 vuotta sitten ensimmäinen pohjoisen hiippakunnan piispa, Robert Frosterus, aloitti toimintansa ja vihittiin virkaan, sai hän ajan tavan mukaan virkamerkikseen piispanristin, saman joka tänään ripustetaan sinun, hänen 11. seuraajansa kaulaan. Muistitieto Oulussa ja Kuopiossa kertoo, että lahjoittajan, Venäjän keisarin, nimenomaisesta tahdosta siitä tehtiin painavampi kuin muut tuolloiset Suomen kirkon piispanristit, jotka olivat Ruotsin kuninkaan lahjoittamia.
Liekö ajatus ollut, että täällä ristin on oltava painavampi piispan alueen tavattoman laajuuden tai vaikeahoitoisuuden vuoksi. Voi olla, että nykyisessä tuntureiden ja jokilaaksojen hiippakunnassa risti muistuttaa kantajaansa tehtävän vaikeudesta ja viran vastuullisuudesta. Meille kristillisessä kirkossa risti on kuitenkin muuta kuin vaivan ja taakan symboli. Se on elämän, voiton ja vapauden merkki.
Me olemme vastikään viettäneet joulua ja osa kristikuntaa viettää Herran syntymäjuhlaa kalenterinsa mukaisesti juuri näinä päivinä. Hyvässä muistissa on enkelin tervehdys jouluyönä: "Älkää pelätkö, minä ilmoitan teille ilosanoman. Teille on syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra."
Joulun lapsesta käytetty nimi tarkoittaa oikeastaan pelastajaa. Siten se myöskin on alkukielestä käännetty useimmille kielille. Suomen kielessä on kuitenkin vakiintunut muoto Vapahtaja. Se on meille rakas sana Herrastamme. Se myös kertoo keskeisen asian Kristuksen merkityksestä. Kristinuskon sanoma on vapauden sanomaa. Vapahtaja tuli vapauttamaan. Kuuluihan hänen ohjelmajulistuksensa: "Herran henki on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen." (Luuk.4:18)
Vaikka uskontoja ja myös kristinuskoa on käytetty paljon väärin, jopa väkivallan sekä ulkonaisen tai henkisen ja hengellisen sortamisen välineenä, on sen olemus vapauden viesti. Se vapaus, josta ensimmäiset kristityt jo riemuitsivat, oli Jumalan lasten vapautta. He tiesivät olevansa jumalallisen rakkauden kohteina ilman ehtoja.
Kaikki Jumalan hyvät lahjat ovat alttiina turmeltumaan ja tulemaan väärinkäytetyiksi, kun ne joutuvat meidän ihmisten käsiin. Niin myös vapaus. Aina jotkut käyttävät vapautta väärin, itsekkäästi tai toisten vahingoksi. Toiset taas tahtovat juuri sen vuoksi rajoittaa vapautta. Kristillisessä kirkossakin on näin tapahtunut alusta asti. Vapauden väärinkäyttämisen pelossa ruvettiin asettelemaan rajoja ja reunaehtoja. Hyvässä tarkoituksessa mentiin taas siinäkin liiallisuuksiin. Lait, säännöt ja perinnäistavat sitoivat uudestaan jo kerran vapautettuja. Niistä tuli kahleita. Omiatuntoja sidottiin ja asetettiin sen mukaan ehtoja sille, että jotakin ihmistä voitiin kutsua todella kristityksi.
Apostolit joutuivat taistelemaan alkuperäisen vapauden sanoman puolesta. Paavalikin suorastaan huudahtaa kirjeessään galatalaisille: "Vapauteen Kristus vapautti meidät. Älkää alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen!" (Gal.5:1) Apostoli oli vapauden sanoman varjelija.
Piispa on erityisellä tavalla juuri apostolien seuraaja. Olemme tottuneet ajattelemaan, että juuri piispanviran kautta on säilynyt ja säilyy apostolisuus kirkossamme. Kautta aikojen on piispa vihitty virkaansa siten, että toiset piispat siunaavat hänet kätten päällepanemisella. Aivan kuten heidät itsensä on siunattu edellisten sukupolvien toimesta. Tämä siunaamisen ketju on merkki jatkuvuudesta ja yhteydestä yli aikakausien ja maantieteellisten rajojen.
Piispa on siis apostolien seuraaja ja sellaisena vapauden sanoman kuljettaja ja varjelija.
Hiippakunnassa - tai missä tahansa organisaatiossa - johtajaan liitetään usein mielikuvia, jotka kertovat valvonnasta, byrokratiasta, sääntöjen mukaisuudesta ja hallinnosta. Sellaisiakin tehtäviä virassa on, mutta johtajan tärkein tehtävä on muu. Hänen on vastattava siitä, että työyhteisöihin syntyy sellainen vapauden ilmapiiri, jossa luovuus ja innostus viihtyvät. Tai niin kuin usein tavataan sanoa: Johtajan tehtävä on vapauttaa resursseja, vapauttaa piilevät voimavarat yhteiseen käyttöön.
Piispan tehtävä on myös avoimin silmin seurata, miten ihmiset elävät, voivat ja jaksavat. Vapauden sanoman viestijän on pidettävä huolta ja ääntä siitä, etteivät tämän ajan ihmistä sortavat voimat, kuten tehokkuuden ja tuottavuuden ylikorostus, riistä ihmisarvoa niiltä, jotka eivät ole yhtä nokkelia, nopeita ja tuottoisia kuin toiset, tai jotka eivät osaa tai jaksa. Tai ettei aikamme ylenmääräinen yksilön vapauden arvostaminen johda toisten yksilöiden valinnanmahdollisuuksien riistämiseen.
Tuntureiden ja jokilaaksojen pohjoisessa hiippakunnassa on vanhastaan tahdottu pitää huolta, että Vapahtajan lahja Jumalan lasten vapaudesta saa levitä ja kaikua kirkkaana ja täyteläisenä. Anteeksiantamuksen sana, joka vapauttaa synnistä, kuolemasta ja pimeyden valloista on julistuksen ydin. Se saakoon levitä puhtaana ja kirkkaana kuin tunturipuron vesi.
Pienistä puroista syntyy sitten joki. Jokilaaksojen kansa on oppinut myös sen, että vedet hakevat tiensä matalimpiin uomiin. Myös Jumalan lahjojen ja armon virrat ovat virranneet vuolaimmin siellä, missä ihmiset ovat laskeutuneet korkealta alas. Missä ihmisen vahvuus, pyhyyden tunto tai oikeassa olemisen varmuus on joutunut kyseenalaiseksi. Vapauden viesti kulkeekin parhaiten siellä, missä elää tunto ulkoisen tai sisäisen vapauden, eli Jumalan armon kaipuusta.