Jukka Paarma

 

”ENNALTAEHKÄISEVÄ” SOTILASISKU IRAKIIN 
EI OLE OIKEUTETTU

 

Piispainkokouksen avauspuhe Helsingissä 11.2.2003

 

 

Kun joulun alla valmistauduimme julistamaan ja ottamaan vastaan joulurauhaa, jouduimme hämmästelemään sitä kylmäkiskoisuutta, jolla monissa tiedotusvälineissä keskityttiin veikkailemaan minä tammikuun päivänä USA:n hyökkäys Irakia vastaan alkaa. Nyt olemme siinä onnellisessa asemassa, että tuota hyökkäystä ei ole tapahtunut. Mutta ilmapiiri on raskas. Ilmassa väreilee sodan odotus - tai paremminkin sodan pelko.

 

Tilanne tuo mieleeni keskustelut ja tapahtumat runsas kymmenen vuotta sitten silloisesta Persianlahden sodasta. Sen välittömiksi uhreiksi on laskettu 200 000 ihmishenkeä. Muistan noilta ajoilta iltapäivälehden ison otsikon: ”Persianlahden sota on oikeutettu”. Lehden otsikko myötäili vanhaa, keskiajalta periytyvää termiä ”oikeutettu sota”, jonka toivat keskusteluun nimenomaan tuon ajan teologit ja kirkon miehet.

 

Kun kristillisen uskon ja etiikan näkökulmasta pyritään muodostamaan kantaa sotatoimiin, on juuri termi ”oikeutettu sota” polttopisteessä. Myös tänään ihmiset eri puolilla maailmaa kyselevät ahdistuneina, voiko sota olla oikeutettu, ja jos voi niin milloin ja minkälaisin ehdoin.

 

Ennen nykyistä kriisiä toivat etenkin Jugoslavian sodat ja Persianlahden sota 1990-luvun alussa oikeutetun sodan käsitteen ei vain iltapäivälehtien otsikoihin vaan myös kirkkojen teologiseen keskusteluun.

 

Persianlahden sodan aikana helmikuussa 1991 kokoontunut Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) yleiskokous keskusteli Canberrassa, Australiassa, mahdollisuudesta soveltaa kristikunnan vanhaa opetusta oikeutetuista sodista silloiseen Persianlahden tilanteeseen.

 

Kun silloinen liittokunta ja varsinkin Yhdysvallat turvautui oikeutetun sodan teoriaan, ilmaisi Amerikan episkopaalisen kirkon johtava piispa Edmond Browning kantanaan yleiskokoukselle: ”Jos oikeutetun sodan teorian luojat Augustinus ja Tuomas Akvinolainen eläisivät nykyisen aseistuksen aikakaudella, he eivät olisi varmastikaan luoneet tällaisia teorioita.”

 

Professori Konrad Raiser, joka samassa kokouksessa valittiin KMN:n pääsihteeriksi, teki yleiskokoukselle yllättävän esityksen, että kirkot luopuisivat antamasta asevoiman käytölle missään tilanteessa moraalista tai teologista oikeutusta. Äänestyksessä jo kerran niukasti hyväksytystä lauselmasta ei kuitenkaan tullut kokouksen kantaa. Se otettiin uudestaan käsittelyyn, koska sen tulkittiin kieltävän asevoiman käytön jopa YK:n rauhanturvaajilta. Muun muassa tästä syystä monet luterilaiset äänestivät sen lopullista hyväksymistä vastaan.

 

Keskustelussa professori Nikolai Losky Venäjän ortodoksisesta kirkosta sanoi olevansa teologisesti vakuuttunut siitä, ettei ole olemassa oikeutettuja sotia. Mutta historiassa on hetkiä, jolloin ei voi olla sotimatta. Professori Loskyn puheenvuoroon sisältyi sekä oikeutetun sodan teorian että Konrad Raiserin esittämän lauselman kritiikki.

 

Kesällä 1993 koko maailmaa järkyttivät entisen Jugoslavian sodat ja niissä tapahtuneet kauheudet. Sodan aikana oli Norjassa koolla Luterilaisen maailmanliiton (LML) neuvosto. Raportissaan LML:n pääsihteeri Gunnar Stålsett haastoi luterilaisia kirkkoja harkitsemaan teologisesti, milloin kristityt eivät voi hyvällä omalla tunnolla antaa väkivallan, anarkian ja kansanmurhan jatkua ilman ulkopuolisten puuttumista asiaan, miten humanitaarisista syistä tapahtuvaa väliintulon periaatetta voitiin soveltaa silloisiin entisen Jugoslavian sotiin.

 

Luterilaisten kantojen jakautumista osoittaa tässä se, että Konrad Raiser ja Gunnar Stålsett ovat molemmat luterilaisia pappeja ja teologeja.

 

Kun oikeutetun sodan teoria keskiajalla täsmentyi, se edisti aikanaan rauhaa. Se muun muassa kielsi paikallisten ruhtinaitten käymät yksityissodat vaatiessaan, että sotaa sai käydä vain laillisen esivallan johdolla. Teorian mukaan sotatoimiin voidaan ryhtyä vain äärimmäisenä keinona ja sillä tulee olla oikeutettu päämäärä esimerkiksi tapahtuneen vääryyden korjaaminen. Käytettävät keinot eivät saa aiheuttaa suurempaa tuhoa kuin mitä niillä pyritään estämään.

 

Niinpä Martti Luther katsoi vuonna 1542, ettei vaaliruhtinas Juhana Fredrikillä ja herttua Moritzilla ollut oikeutta sotia Wurzenin kaltaisen pikkukaupungin takia, koska sodan aiheuttamat tuhot olisivat olleet suuremmat kuin sillä mahdollisesti saavutettavat edut.

 

Luterilaisten tunnustuskirjojen maininta, että kristityt voivat ilman syntiä ”käydä oikeaa sotaa” (CA XVI), ei ole yksiselitteinen käsky tai lupa käydä sotaa vaan kehotus käyttää järjen mukaista harkintaa kysymyksessä, jossa vastuuta ei voida siirtää esimiehille tai esivallalle. Vastuu kuuluu jokaiselle kristitylle itselleen.

 

Kun LML:n pääsihteeri Gunnar Stålsett pohti oikeutetun sodan teorian valossa mahdollista kansainvälistä, YK:n johtamaa aseellista interventiota entiseen Jugoslaviaan 1993, hän katsoi että ennen interventioon ryhtymistä on oltava varmuus ainakin seuraavista kysymyksistä:

 

Kaikki muut keinot barbarian ja kansanmurhan lopettamiseksi on jo käytetty;

Päätöksen interventioon ryhtymisestä tekee yleisesti tunnustettu kansainvälinen auktoriteetti, YK, ja että päätöksenteko on avointa ja julkista;

Asevoimaa käytetään tarkoin rajattuun kohteeseen tarkoituksena suojella ihmishenkiä, aikaansaada oikeudenmukainen rauha ja turvata ihmisoikeudet;

Interventioon liittyy suunnitelma sodan uhrien auttamisesta, taloudellisesta tuesta ja demokratian vakiinnuttamisesta takeina pysyvästä rauhasta;

Asevoiman käytöllä voidaan saavuttaa asetettu tavoite, muutoin interventio vain kiihdyttää aseellista konfliktia;

Myös niiden oikeus vakaumukseen tunnustetaan, jotka eivät voi hyväksyä interventiota tai osallistua siihen.

 

Oikeutetun sodan ajatusta on seurannut myös katolinen kirkko, joka on ilmaissut sen rajat esimerkiksi Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa 1962-1965: ”Jokainen sotatoimi, jonka tarkoituksena on ilman erotusta hävittää kokonaisia kaupunkeja tai laajoja alueita, on sellainen rikos Jumalaa ja ihmistä kohtaan, että se on lujasti ja epäröimättä kirottava” (Gaudium et spes 80). – Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen vedoten USA:n katoliset piispat tuomitsivat maansa johtaman liittokunnan sotatoimet Irakissa ja Persianlahdella 1991.

 

Kun nyt olemme tulleet vuoteen 2003, huomaamme keskustelun keskittyvän paljolti samoihin kysymyksiin kuin kymmenkunta vuotta sitten. Nytkin Yhdysvaltain eräät edustajat perustelevat sotaan valmistautumistaan oikeutetun sodan teorialla. Näin on tehnyt mm. Yhdysvaltain Vatikaanin suurlähettiläs James Nicholson tavatessaan Vatikaanissa paavi Johannes Paavali II:n. Tapaamisen jälkeen suurlähettiläs on joutunut tunnustamaan, että Yhdysvaltain keskusteluun tuomalla ”ennaltaehkäisevällä sotilasiskulla” ei ole roomalaiskatolisen kirkon tukea takanaan. Vatikaanin ulkoministeri, kardinaali Angelo Sodano on muistuttanut valtioiden päämiehiä siitä, että hyökkäyssota ei ole oikeutettu, ei edes silloin kun siitä on alettu käyttää nimeä ”ennaltaehkäisevä isku”. Keskusteluun kardinaali Sodano toi myös uskontojen väliset suhteet. Vaikka islamilainen maailma ei ole liittoutunut keskenään, islamilaisilla on voimakas yhteenkuuluvuuden tunne. Onko länsi valmistamassa tietä kulttuurien yhteentörmäykselle ja tuhoamassa sitä, mitä vuosikymmenien vuoropuhelussa eri islamilaisia suuntia edustavien kanssa on saavutettu, on kardinaali kysynyt.

 

Kaikki tämä oli taustana sille eurooppalaisten kirkkojen johtajien kokoukselle, johon osallistuin viime keskiviikkona Berliinissä. Noin 20 eri kirkkojen edustajaa pohti Irakin kriisiä yhdessä Amerikan kirkkojen ja Lähi-idän kirkkojen neuvoston edustajien kanssa. Kokouksen olivat kutsuneet koolle KMN ja Euroopan kirkkojen konferenssi (EKK).

 

Kirkkojen edustajat asettautuivat yksimielisesti vastustamaan sotilaallisen voiman käyttöä Irakia vastaan. Vetosimme jälleen turvallisuusneuvostoon, jotta se pitäisi voimassa YK:n peruskirjan periaatteet, jotka asettavat tiukat rajat aseellisen voiman käytölle. Olimme syvästi pettyneitä, että maailman voimakkaimmat kansakunnat jälleen hyväksyvät sodan ulkopolitiikan välineenä. Sellainen vain luo kansojen välille pelon, uhan ja epävarmuuden kulttuuria.
 
Emme pitäneet sotilaallisen voiman käyttöä asianmukaisena keinona Irakin riisumiseen joukkotuhoaseista. Sota ei voi myöskään olla oikeutettu tapa ulkopuolelta vaihtaa suvereenin valtion hallitusta. Asetarkastajille on annettava aikaa päättää työnsä. Vetosimme myös Irakiin, jotta se noudattaisi YK:n sitovia päätöslauselmia ja hävittäisi kaikki joukkotuhoaseet, toimisi yhdessä asetarkastajien kanssa ja takaisi kaikkien kansalaistensa ihmisoikeudet.
"Irakin kansalle on annettava toivoa, että sekä diktatuurille että sodalle on vaihtoehtoja.”
 

Kannanottomme on sopusoinnussa useiden kirkonjohtajien eri puolilla maailmaa esittämien vetoomuksien kanssa. Amerikan episkopaalisen kirkon johtava piispa Frank T. Griswold on kotimaassaan asettunut julkisesti vastustamaan maansa Irak-politiikkaa, kuten teki kymmenen vuotta sitten hänen edeltäjänsä Edmond Browning. Samoin on tehnyt myös Canterburyn uusi arkkipiispa Rowan Williams Englannissa. Ruotsin arkkipiispa K.G. Hammar on pitänyt mahdollista Irakin sotaa moraalittomana ja epäviisaana uhkana ei vain Lähi-idän vaan myös koko maailman rauhalle. Norjan kirkossa sotasuunnitelmat on tuomittu liki samoin sanoin.

 

Berliinin kokouksessa mukana olleet Yhdysvaltain kirkkojen edustajat samoin kuin Lähi-idän kirkkojen neuvoston edustaja olivat kiitollisia Euroopan kirkkojen tuesta heidän omille kannanotoilleen.

Berliinin kokous pidettiin samana päivänä, jonka iltana Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell käytti puheenvuoronsa YK:n turvallisuusneuvostossa. Kun olen tutustunut puheeseen ja myös siitä esitettyihin arvioihin, katson että ennen puhetta esittämämme kannanotto on nyt entistä ajankohtaisempi ja tarpeellisempi.

 

Suomessa kirkkomme piispat ovat pohtineet Irakin kriisin synnyttämää tilannetta, sodan uhkan aiheuttamaa hätää, pelkoa ja ahdistusta.  Piispat ovat yhtyneet eurooppalaisten kirkkojen kokouksen kannanottoon. Emme voi katsoa, että kaikki muut mahdolliset keinot olisi jo käytetty. Se suunnaton inhimillinen kärsimys ja mahdollisesti satojen tuhansien siviilien tappaminen, jonka sotatoimet ennusteiden mukaan aiheuttavat, eivät millään voi  kuulua ns. oikeutettuun sotaan.


Suomessa kirkot ja seurakunnat osallistuvat kansainväliseen sodanvastaiseen toimintapäivään 15. helmikuuta nimenomaan järjestämällä rauhanrukouksia Irakin tilanteen johdosta. Tämä on kirkkojen varsinaista toimintaa. Kirkko rukoilee ja tarjoaa ihmisille mahdollisuuden rukoilla maailman rauhan, Irakin, Lähi-idän ja koko maailman puolesta.  Kirkkona varomme sitä, että meidän avustustoimintamme liitettäisiin osaksi valmistautumista ennaltaehkäisevään sotilaalliseen iskuun. Mutta kun kristityt rukoilevat rauhan puolesta, he myös sitoutuvat toimimaan rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta ja lievittämään niiden kärsimyksiä, jotka ovat jääneet tai ovat jäämässä sodan jalkoihin.