Kun Riemuvuoden teemaksi on kirkossa otettu toivo, merkitsee se katseitten kääntämistä tulevaisuuteen.

Sellainen tulevaisuuden elinolosuhteisiin olennaisesti kuuluva asia, josta kirkossamme on  toistaiseksi puhuttu liian vähän, on ympäristökysymys. Suhteemme luontoon ja yleensä elinympäristöömme on eettinen kysymys, johon kirkolla tulee olla voimakas intressi puuttua. Toinen asia, jonka tahdon mainita, on yhteiskuntamme jäsenten eriarvoistuminen, mistä onkin puhuttu näkyvästi viime aikoina.

Tulevaisuudesta puhuessamme nousevat tietenkin mieleen lapset ja nuoret.  Monella tapaa onkin etenkin nuoriso noussut viime aikoina huolestuneen keskustelun kohteeksi.  Huumeiden käytön voimakas kasvu, eräät väkivaltaiset ilmiöt samoin kuin ajautuminen joidenkin ääriliikkeiden ja rasismin kannattajiksi, ovat synnyttäneet keskustelun nuorison arvomaailmasta.  Siihen keskusteluun onkin käytävä etenkin kaikkien kasvattajien, kodin, koulun, julkisen vallan ja järjestöjen yhteisvoimin.  Myös kirkkomme on haastettu - ja aivan oikeutetusti - mukaan.  Kyselemme, millä tavoin oma lapsi- ja nuorisotyömme vastaa nuorten maailman muuttumisen asettamiin odotuksiin ja millä tavoin voimme olla yhteisrintamassa muiden kasvatustahojen kanssa.

Nuoret ja arvot

Nuorten elämänympäristössä on tapahtunut ja on meneillään muutoksia, jotka vaikuttavat myös kaikkeen toimintaan lasten ja nuorten parissa. Sellaisia ovat ikäluokan pieneneminen, rajojen avautuminen, tietoyhteiskunnan nopea kehitys ja monikulttuuristuminen. Muutokset ovat tuoneet mukanaan eräitä sangen huolestuttavia seurauksia, mutta liian usein nuoriso leimataan vain negatiivista julkisuutta saaneiden ilmiöiden perusteella.

Nuorten arvoja ja arvomaailman muutoksia on meillä tutkittu runsaasti. Pidemmällä aikavälillä on vertailuja tehnyt etenkin dosentti Helena Helve. Hänen mukaansa nuorten arvot ja käyttäytyminen heijastelevat yhteiskunnassa muutoin tapahtuvia kehitystrendejä. Nuorten käyttäytyminen on - ehkä suurenteleva ja osin vääristelevä mutta - herkkä peili, jonka mukaan aikuiset voivat kriittisesti tarkastella omaa käyttäytymis- ja arvomaailmaansa.

Suurten ideologioiden,  aika on jäänyt taakse. Ne aatteet, jotka saivat nykynuorten vanhemmat vielä innostumaan tai jopa lähtemään marssille tai muutoin osoittamaan mieltään, eivät enää innosta nykynuoria. Yhteiskunnallinen tasa-arvo ja solidaarisuus, kehitysmaiden tilanne, rauhanaate, kertomukset hyvästä Jumalasta, tasa-arvoisesta sosialismista tai maallisen onnen tuovasta markkinataloudesta, usko tieteen ja tekniikan tuomaan ratkaisuun maailman ongelmiin eivät ole ns. suuria kertomuksia, jotka kokoaisivat ja innostaisivat. Vallitsee tietty voimattomuuden tuntu vaikuttaa suuriin asioihin.

Arvot eivät ole kuitenkaan hävinneet. Suurten ideologioiden tilalle nuoret ovat valmiita valitsemaan pieniä projekteja ja kokeilemaan erilaisia elämäntapasuuntauksia: kasvissyönti, luonnollinen ravinto, luonnonsuojelu eri muodoissaan, eläinten oikeuksien puolustaminen, kierrätys ja kirpputorit. Näiden nuorten arvomaailmaan sisältyy monien ideologioiden uskomuksia ja perinteitä, joista syntyy uudenlaista moraalia ja eettistä ajattelua.

Arvomaailma näyttää siis moninaistuneen ja pirstaloituneen. Helveen tutkimuksessa 1990-luvun puolivälin jälkeen löytyi suuri määrä erilaisia ryhmiä. Oli suvaitsevia ja kristilliseen arvomaailmaan ja ideologiaan nojaavia humanistinuoria, konservatiivisia isänmaallisia traditionalisteja ja yhteiskuntaan ja sen eri instituutioihin perin kriittisesti suhtautuvia individualisteja.  Näiden lisäksi oli pakolaisiin ja  vierasmaalaisiin vihamielisesti suuntautuvia rasisteja ja heidän vastakohtansa, kansainväliset maailmankansalaiset. Oli koviin tieteen ja tekniikan arvoihin tukeutuvat ja heidän vastaparinaan pehmeitä ympäristöarvoja ja aatteita korostavat.

Vaikka tällaisia aatemaailmoja nuorisosta löytyykin, vain harva nuori kuuluu selkeästi yhteen tyyppiin. Suuri osa valitsee arvonsa tilanteiden mukaan eri aatteista.

Kun tutkimuksissa on kysytty, mistä nuoret, joilla ei ole yhtenäistä ja jäsentynyttä arvomaailmaa, löytävät hyvän ihmisen mallin, on siihenkin vastaus ollut hämmästyttävän moninainen, tilanteesta riippuen.  Aineksia löytyy yhtä hyvin Raamatun Jeesuksesta, Kauniiden ja rohkeiden Taylorista, rock-videoiden Madonnasta, Aku Ankan Roope-sedästä, Kalkutan äiti Teresasta, voittoisasta formulakuskista tai kettutarhaan iskeneestä aktivistista.

Elämän ahdistus

Arvot eivät siis ole nuorten maailmasta hävinneet. Ne ovat saaneet uuden muodon, joka heijastelee aikuisten maailman muutoksia kohti suurempaa moniarvoisuutta.  Itse asiassa aivan viimeisimmät tutkimukset, mm. viime vuonna Turun yliopistossa julkaistu tohtori Heikki Ervastin selvitys nuorten asenteista ja vuoden lopulla ilmestynyt nuorisobarometri osoittavat, että valtaosalla nuorista arvot ja elämäntavat ovat kohdallaan   Isänmaallisuus, työn arvostaminen, uskonnon kunnioittaminen luonnon ja eläinten suojeleminen ovat turkulaisten 14-18-vuotiaiden nuorten elämässä tärkeitä asioita.

Tämä suhteellisen myönteinen käsitys, jonka tutkimukset antavat nuorison arvomaailmasta, ei ole kuitenkaan koko kuva  Toinen puoli asiasta on se, minkä tapaamme hälyttävinä uutisina  huumekuolemista, lasten juopottelusta, ajelehtimisesta ja tarkoituksettomasta väkivallasta. Vaikka nämä  ilmiöt koskisivatkin selvää vähemmistöä, voimme niiden laajuuden havaita kaupunkiemme kaduilla ja kortteleissa viikonlopun iltoina. Huolestuttavinta on niiden selvästi kasvava trendi.  Ne eivät koske vain niitä nuoria, jotka eivät pärjää vahvojen maailmassa, joiden elämän eväät ovat muita heikompia ja  joiden mahdollisuudet menestyä koulussa tai työelämässä ovat muita vähäisemmät.

Tiedot koulumaailmasta kertovat nuorten pahoinvoinnista. Masennus on kasvanut, nuorten psykiatrisen hoidon tarve lisääntynyt tuntuvasti, syömishäiriöt yleistyneet myös poikien keskuudessa, univaikeudet kasvavat, alkoholin ja huumeiden käyttö on osin jo riistäytynyt hallinnasta. Mitä tämä kertoo meistä aikuisista, meidän yhteiskunnastamme, arvoistamme ja kodeistamme?

Tällä viikolla nuorten tulevaisuudenkuvista tohtoriksi väittelevä tutkija Anita Rubin sanoi joitakin päiviä sitten tästä nuorison käyttäytymisestä: "Monen nuoren kuva maailman tulevaisuudesta on ahdistava ja täynnä uhkakuvia. Koska kaikki tuntuu hahmottomalta ja epämääräiseltä, nuoret takertuvat tiukasti kiinni nykyhetkeen, he elävät kuin viimeistä päivää. Huomisesta ei tarvitse piitata, kun siitä ei muutenkaan tiedä mitään."(TS 6.2.2000).

Ahdistukseensa jotkut nuoret reagoivat psyykellään, toiset ruumiillaan. Jotkut hakevat turvaa voimakkaiden asenteiden ääriliikkeistä taio vahvoista johtajista. Jotkut etsivät pakoa todellisuudesta kemiallisten ärsykkeiden tuomista keinoelämyksistä.
 
Mitä on tehtävä

On  ilahduttavaa, että eri tahoilla, niin valtiovallan ja kaupunkien kuin nuorisotyötä tekevien järjestöjen piirissä on lähdetty voimakkaasti etsimään ratkaisuja etenkin todella hälyttävään huumetilanteeseen. Ongelma on niin vakava ja vaikeasti hoidettava, että tarvitaan kaikkien mahdollisten tahojen yhteistyötä. Valvonnalla ja huumekaupan rajoittamisella näyttää olevan vain rajalliset mahdollisuudet kun taustalla on kansainvälisen jakeluverkoston  ja suuren rahan houkutteleva mahti. Entistä enemmän on kyseltävä syitä huumeiden käyttämiseen ja ponnisteltava näiden syiden muuttamiseksi.

On sanottu, että huumeiden avulla joko paetaan pahaa oloa tai sitten etsitään jotain sellaista, mitä muuten ei elämässä ole saatu. Nuoret puhuvat "makeista fiiliksistä", joita he saavat huumeista. Niistä etsitään tunnekokemuksia, joita vailla muuten ollaan tai jotka ovat vahvempia kuin mitä oma tunne-elämä pystyy tuottamaan.

Tunne-elämän perusta luodaan aivan varhaislapsuudessa. Pienen lapsen riippuvuus vanhemmistaan välittyy pitkään tunteiden kokemisen ja aistimisen kautta. Varttuvan lapsen tasapainoiseen elämään on välttämätöntä erilaisten tunteiden kokeminen ja niiden ilmaiseminen. Ilo ja suru, tyytyväisyys ja tyytymättömyys, pettymys ja kiitollisuus on saatava kokea ja ilmaista. Tärkeitä ovat tietenkin sellaiset rakentavat tunteet kuin turvallisuus, rakkaus, sen kokeminen että välitetään, pidetään huolta ja hoidetaan. Se, että vanhemmat kykenevät olemaan tunteellaan läsnä, ymmärtämään lapsen viestin ja välittämään omia myönteisiä tunteitaan merkitsee, että he ovat antaneet perusrokotuksen lapselleen huumeita vastaan.

On selvää, että kasvatuksessa tärkein työ tehdään kotona. Niin persoonallisen tunne-elämän kuin arvomaailman tärkeimmät rakennusainekset annetaan siellä. Tehtävämme on kaikin mahdollisin tavoin tukea kotien ja vanhempien kasvatustehtävää, rohkaista vanhemmuuteen ja luoda mahdollisuuksia vanhempien ja lasten  rakentavalle yhdessäololle.

Siinä vaiheessa, jossa nuori alkaa etsiä vaikutteita kodin ja koulumaailman ulkopuolelta, tulevat kuvaan erilaiset nuorisotyön muodot, kuntien, järjestöjen ja seurakuntien. Kun erityisesti huumeongelmaa ajatellen ei riitä, että nuorille tarjotaan vain tiloja ja ajanvietemahdollisuuksia, on entistä enemmän kiinnitettävä huomio ajanvietteen sisältöön.

Maassamme on hiljalleen leviämässä koulu- ja nuorisotoimintaa, joka perustuu saksalaissyntyisen Kurt Hahnin ajatteluun. Jo muutama vuosikymmen sitten hän kehitti ohjelmansa, josta on käytetty nimeä elämysterapia tai elämyspedagogiikka. Muun muassa seitsemällä paikkakunnalla maassamme toimivat kansainväliset IB-lukiot perustuvat tähän ajatteluun.  Lähtökohtana oli Hahnin huolestuminen lapsiin ja nuoriin vaikutuksena ulottavista yhteiskunnallisista sairauksista.  Sellaisia olivat:
- liikkumisen liika helpottuminen
- aloitteisuuden ja yritteliäisyyden väheneminen katsojan roolin omaksumisen takia
- muistin ja mielikuvituksen heikkeneminen, koska kaikki tarjotaan valmiina
- käden taitojen rappeutuminen
- itsekurin rappeutuminen liiallisten virikkeiden ja ärsykkeiden vuoksi
- myötätunnon kyvyn heikentyminen ainaisen kiireen ja lisääntyvän tehokkuuden vuoksi.

Vaikka tämä ohjelma on usean vuosikymmen ikäinen, on Hahnin analyysi kuin tästä päivästä.

Maassamme on aloitettu nuorisotoimintaprojekti Avartti - nuoret sen tekevät, joka rakentuu Hahnin ajatusten pohjalle luotuun käytännölliseen ohjelmaan. Kun siinä pilottiryhmänä on mukana myös eräiden seurakuntien nuorisotyö, on mielenkiinnolla odotettava siitä saatuja kokemuksia.

Tämän kaltaista yhteistyötä kirkoltamme odotetaan ja siihen on seurakuntien nuorisotyötä rohkaistava. Aivan vastaavalla tavalla on kirkkomme oman nuorisotyön piirissä etsittävä uudelleen ja uudelleen keinoja positiivisten elämysten, onnistumisen kokemusten ja tunteiden jakamiseksi nuorten kanssa. Näin voidaan olla tukemassa nuoria sisäisesti vahvoiksi, tunne-elämältään ja arvomaailmaltaan tasapainoisiksi.

Tehokkain keino estää nuorten ajautumista huumekoukkuun ja elämän tuhoutumisen tielle eivät ole rajoitukset, valvonta ja rangaistukset. Vielä tehokkaampi tapa on auttaa nuorta kasvamaan arvomaailmaltaan ja tunne-elämältään niin vahvaksi, että hän kykenee itse sanomaan ei väärien houkutusten ja tarjousten edessä.

Kirkon nuorisotyön haasteita

Kun tässä tilanteessa katsomme kirkkomme ja sen seurakuntien lapsi- ja nuorisotyötä, näemme sen vahvuuksia ja heikkouksia. Lippulaivana ovat kuluneina vuosina olleet ennen kaikkea lapsityö sekä rippikoulu. Päiväkerhossa on hyvällä tavalla tavoitettu suurin osa 4-6-vuotiaista lapsista. Rippikoulu puolestaan on säilyttänyt nuorisokulttuurin osana vahvan aseman ja kerää mukaansa yhdeksän kymmenestä maamme nuoresta. Tosin asenteita kuvaa se, että mainitessamme rippikoulun hyvät luvut lisäämme niihin usein sanan vielä tai yhä.

Heikoimmin me tällä hetkellä tavoitamme 10-14-vuotiaat, samaten rippikoulun jälkeen nuoret pysyvät mukana hyvän jatkorippikoulu- ja isoistoiminnan vuoksi vuoden pari, mutta sen jälkeen yhteys usein katkeaa.

Nuorisotyön ja -työntekijäin arvostus ei kaikkialla kirkossamme ole riittävä. Kun juuri tämä työmuoto on vaativimpia ja vaikeimpia, me tarvitsemme siihen parhaat mahdolliset voimat.  Tarvitsemme hyvin koulutettuja nuorisotyöntekijöitä, joka osaa tehdä työtä nuorten parissa niillä työkaluilla, joita välttämättä tarvitaan: taidolla ja sydämellä. Viran riittävä arvostus on edellytys parhaiden voimien saamiseksi. Virkakysymyksen kokonaisuudistus on  meneillään, mutta toivon että nuorisotyöntekijän viran arvostuskysymystä ei yhdistettäisi siihen, vaan hoidettaisiin nopeammin arvioimalla seurakunnissa koulutus-,  palkkaus-, työolosuhde- ja muita arvostukseen liittyviä tekijöitä. Siten diakonaattikysymystä tulee harkita erikseen toisenlaisista perusteista käsin.

Nuorisotyötä on monissa seurakunnissa tehty edelleen jakaantuneena moniin osa-alueisiin Nuorison elämänolosuhteitten ja elämäntapojenkin muutos heittää kysymyksen, onko vanha jako enää paikallaan. Onko enää erotettava omiksi saarekkeikseen lapsityö, varhaisnuorisotyö, rippikoulutyö, varttuneempi nuorisotyö?

Voitaisiinko ainakin koko nuorisotyön aluetta hahmottaa yhtenä kokonaisuutena, jonka keskuksessa olisi rippikoulu, konfirmaatio. Ainakin jo 10-11 vuoden iästä lähtien nuoret olisivat mukana toiminnassa, joka sisällöllisesti aukeaisi kuten tähänkin asti kasteopetuksesta, mutta joka samalla entistä tietoisemmin sitoisi yhteyteen, jossa edessäpäin häämöttäisi varsinainen rippikoulu. Eräissä seurakunnissa kokeiluna aloitettu esirippikoulutoiminta voisi tässä antaa aineksia ratkaisuun, jossa paljon keskusteltu konfirmaatioikä voisi säilyä kutakuinkin ennallaan, mutta itse rippikoulun sisältöön perehtyminen alkaisi jo huomattavasti aikaisemmin.

Kun myös rippikoulun jälkeisessä toiminnassa on samantapaisia kysymyksiä, voisi olla paikallaan pohtia, onko meillä tarvetta laatia uusi entisestään huomattavasti kevennetty kasvatuksen kokonaisohjelma, jonkinlainen K-ohjelma 2000.

Kirkon lapsi- ja nuorisotyön suunnitelmissa ja  valmisteluissa on teemaksi kahdelle seuraavalle vuodelle valittu Kaste kantaa - kasvatus kannattaa. Keskeiseksi näkökulmaksi on valittu kotien kristillinen kasvatus. Samalla teema antaa aihetta pohtia myös seurakuntien omaa kasvatustyötä kokonaisuutena sekä sisällön että yhteistyökysymysten kannalta. Liittyyhän kirkon koko kasvatustyö kahden yhteenkuuluvan polttopisteen, kasteen ja rippikoulun, yhteyteen.