Maassamme on viime aikoina ollut meneillään kaksi toisilleen vastakkaista kehitystä. Yhtäältä on syntynyt aivan uudenlaista välittämisen ja vastuunottamisen kulttuuria. Toisaalta olemme joutuneet todistamaan ennennäkemätöntä välinpitämättömyyttä yhteiskuntamme heikoimmista jäsenistä.
Uutta vastuunoton kulttuuria edustavat mm. mummon kammarien tyyppiset kansalaistoimintakeskukset, perheväkivallan vähentämiseen tähtäävä Lyömätön linja tai vanhusten tukipuhelin. Välittämisestä ja vastuusta on kysymys myös ympäristöliikkeessä, mitä ei suinkaan pidä samastaa julkisuuden esillä pitämiin liikkeen ääri-ilmiöihin.
Uudesta välinpitämättömyydestä poliittisessa päätöksenteossa sen sijaan kertoo esimerkiksi avohoitosairaiden ja laitoksissa asuvien vanhusten vaikeutunut hoitotilanne sekä vammaisten ja pitkäaikaistyöttömien asema maassamme.
Samat vastuun ja vastuuttomuuden aiheet tulevat esiin äskettäin ilmestyneessä Kuopion yliopiston tutkijoiden laajassa haastattelututkimuksessa suomalaisten turvattomuudesta. Sen mukaan yleisin turvattomuutta aiheuttava tekijä on luonnon saastuminen, joka tuottaa turvattomuutta 85 %:lle väestöstä. Toiseksi eniten turvattomuutta aiheuttaa ihmisten välinpitämättömyys toisia kohtaan. Elämän tuhoutuminen on kolmanneksi yleisin turvattomuuden aihe.
Samat huolenaiheet heijastuvat uusissa vastuunottamisen muodoissa, joissa etsitään ratkaisua ihmisen oikeaan suhteeseen niin kanssaihmisiin kuin ympäröivään luontoon, eläin- ja kasvikuntaan, koko luomakuntaan.
Luonnollisesti monet tekijät voivat aiheuttaa turvattomuutta, mutta kun haetaan myönteisiä turvallisuutta tuottavia tekijöitä, niin olennaisiksi tulevat läheiset ihmissuhteet. Etäiset tekijät voivat lisätä tai vähentää turvattomuutta, mutta vain läheiset luovat turvallisuutta.
Keskustelu sosiaalisista ongelmista on luonnollisesti usein rahakeskeistä - tähän raha puoleen palaan vielä minäkin -, mutta unohtaa ei pidä sitä, että ihmisten välittäminen, toisista huolehtiminen ei yleensä maksa mitään. Pikemminkin syntyy puhdasta säästöä.
Työttömyys ja siihen liittyvät sosiaaliset ongelmat ruokkivat toisiaan. Näin on syntynyt uusi köyhälistö, jolla puutetta ei ole vain aineellisesta toimeentulosta vaan myös henkisestä ja sosiaalisesta hyvinvoinnista. Myönteisten ihmissuhteiden puute lisää sairastuvuutta ja toisaalta työttömän ahdinkotila vähentää sosiaalisia kontakteja.
Ajankohtaisia puutostiloja tarkatessa on katseet käännetty myös lasten tilanteeseen. Tasavallan presidentin puoliso, rouva Eeva Ahtisaari on kiinnittänyt huomiota lasten asemaan ja erityisesti lasten ohjatun iltapäivätoiminnan tarpeellisuuteen. Pienimpien koululaisten yksinolo koulupäivän jälkeen ennen vanhempien kotiintuloa on lapsille ilmeinen turvattomuustekijä. Tilastollisesti myös suurin osa lasten ja nuorten tekemistä rikoksista tapahtuu juuri iltapäivätunteina.
Kysymys ei kuitenkaan ole vain joistakin tunneista iltapäivän mittaan vaan siitä, minkälainen hoiva, kasvatus ja läsnäolo lasta ympäröi.
Ulkomaalaiset ihailevat monia asioita maassamme, mutta muualta tulevat havaitsevat myös piirteitä, jotka pistävät kielteisinä heidän silmiinsä. Tällaisia ovat esimerkiksi kaupungeissa asumisen yhteisöllisyyden niukkuus ja lasten vapaa ja valvomaton ulkona olo myöhäänkin illalla. Mekin kauhistelemme muualla ilmenevää lasten heitteille jättöä, mutta emme itse ole nähneet omien lastemme henkistä laiminlyöntiä. Kun varhaisnuoremme tupakoivat ja käyttävät alkoholia humalahakuisesti selvästi enemmän kuin eurooppalaiset nuoret keskimäärin, tämä on oire yhteisömme sairaudesta.
Itse olen iloinnut tiedosta, että seurakuntien nuorisotyössä on vakavasti alettu pohtia varhaisnuorisotyön painopisteen siirtämistä illoista iltapäivään, jolloin lapset nykyisellään ovat ilman ohjattua toimintaa. Näin tehdessään seurakunnat ovat jättämässä aikaa enemmän perheen yhteisille illoille.
Yhteiskunnassa olemme eläneet kasvatuksen niukkuuden aikoja. Kodit ovat - jotkut mielellään, jotkut pakosta - siirtäneet kasvatusvastuuta kouluille, joissa kuitenkin kasvatus on opetuksen korostuessa jäänyt vähemmälle huomiolle. Vuoden kasvattajaksi valittu erityisnuorisotyöntekijä Olavi Sydänmaanlakka arvostelikin suomalaisia koteja perhe-elämän vähäisyydestä. Vanhempien on rohkeasti otettava heille kuuluva kasvatusvastuu kannettavakseen.
Tässä tilanteessa voi iloita siitä, että ennen niin yleinen perheen vähättely näyttää olevan päättymässä. Ainakin kansalaisten asennetasolla on tapahtunut muutos. Viime vuonna haastattelututkimukset osoittivat perheen olevan ihmisten ylivoimaisesti tärkein elämänarvo. Kenties laman ja muutosten keskellä on todettu, että tarvitaan jotakin, joka kestää silloinkin, kun muut yhteiskunnan rakenteet uhkaavat murtua. Kodin ja perheen jouduttua "vasaran tai sen uhan alle" on niiden merkitys löydetty uudelleen.
Asenteet kertovat siitä, että suomalaiset perheet ovat jälleen ottamassa niille kuuluvaa vastuuta laajemminkin kannettavakseen. Kyse on kuitenkin aina osaltaan siitä, kuinka yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys voivat tukea tätä suuntausta.
Yhteiskuntamme hoito- ja hoivasektorilla taloudellisella niukkuudella on suorat heijastusvaikutuksensa niin henkilökunnan kuin asiakkaiden henkiseen tilaan. Kirkon sairaalasielunhoitajat ovat huolestuneina kertoneet, miten terveydenhuollon henkilöstön mahdollisuudet tehdä työtään potilasta kunnioittaen ja omat voimavaransa säilyttäen ovat uhkaavasti kaventuneet.
Henkilöstöllä ei ole mahdollisuutta antaa yksittäisen potilaan hoitamiseen sitä aikaa ja henkilökohtaista paneutumista, jota hoito edellyttäisi ja johon henkilökunnan ammattitaito yltäisi.
Lamavuosien aikaiset henkilöstön supistukset vaikuttivat siihen, että esimerkiksi vanhusten, pitkäaikaissairaiden ja kuolevien hoito joudutaan usein toteuttamaan liian vähäisen henkilöstön avulla. Myös hoitopaikkojen väheneminen vaikeuttaa hoidon saamista. Kipeimmin tämä näkyy psykiatrisessa avohoidossa ja lasten pääsyssä psykiatriseen hoitoon. Tehdyt resurssien leikkaukset tuntuvat kipeinä hoitotyössä ja henkilöstön jaksamisessa.
Yhteiskunnassamme on viime vuosina ollut selkeä pyrkimys siirtää päätöksentekoa valtakunnalliselta tasolta kuntiin ja tulosvastuullisiin laitoksiin. Tämä suuntaus on sinänsä perusteltua. Voidaanhan silloin ajatella, että ratkaisevat päätökset tehdään siellä, missä parhaiten tunnetaan ne ihmiset, joiden asioista on kyse.
Toisaalta päätöksenteko on nyt niin hajautettu, että käytännöt saattavat vaihdella paikkakunnittain ja eri laitoksissa suurestikin. Lakisääteiset palvelut tuotetaan ja toteutetaan varsin erilaisina eri paikkakunnilla.
Pidänkin tärkeänä, että seurakuntien - tässä tapauksessa sairaalasielunhoidon ja diakoniatyön - saama tieto ja kokemus välitetään sellaisenaan paikkakunnan viranomaisten ja poliittisten päättäjien tietoon. Kun päätöksenteko on tuotu mahdollisimman lähelle perustasoa, on vaikuttamisenkin tapahduttava paikallisesti. Enää asioihin ei vaikuteta vain valtakunnallisesti eduskunnan tai keskusvirastojen kautta, läheisyysperiaate on totta Suomessakin.
Välittämisen Suomessa tarvitsemme niitä, jotka ovat valmiita antamaan aikaansa toisten ja yhteiseksi hyväksi. Tätä välittämistä edustavat niin yksityiset kansalaiset kuin myös kansalaisjärjestöt, joiden panos yhteiskuntamme ns. kolmantena sektorina on rahassa mittaamaton. Mutta tarvitsemme myös niitä, jotka ovat valmiita maksamaan silloin, kun toisen tarpeen ja hädän näkeminen tuottaa kustannuksia. Verojen rakastaminen ei ole vitsi. Sanoissa on syvä kristillinen totuus: toisesta välittäminen myös maksaa.
Laupias samarialainen (Luuk 10:34, 35) antoi rosvojen käsiin joutuneelle aikaansa, "vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta." Mutta hän ei vain antanut aikaansa vaan myös "otti kukkarostaan kaksi denaaria".
Molempia tarvitaan: lähimmäisyyttä, rinnalle asettautumista, toisen jopa harteille ottamista, välittämistä. Mutta hoitaminen maksaa. Välittäminen, hoitaminen ja rakastaminen tapahtuvat yhtä lailla kasvoista kasvoihin kuin rakenteiden kautta. Niiden kautta voimavaroja, resursseja jaetaan myös niille, joiden omat mahdollisuudet kohentaa asemaansa eivät ole riittävät.
Riittävästi huomiota ei Suomessa mielestäni ole vielä kiinnitetty siihen, miten talouden kasvun vaikutukset saadaan heijastumaan kansalaisten elämään esimerkiksi lisääntyneinä työpaikkoina. Markkinataloudessa on ilmeisesti jokin rakenteellinen vika, koska kansantalouden tervehtymisestä kertovat luvut eivät juurikaan näy myönteisinä vaikutuksina esimerkiksi työttömien ja pitkäaikaistyöttömien elämässä.
Vuosi sitten piispainkokouksen avauspuheessa pohdin kirkkomme sosiaaliopetuksen perusteita. Ruotsalaiseen Erik Hjalmar Linderiin liittyen esitin, että kristinusko luo kulttuuria puhtaasta hajamielisyydestä. Hajamielisyyshän viestii keskittyneestä ajattelusta. Keskittymällä ihmisen suhteeseen Jumalaan ja lähimmäisiin kristinusko vaikuttaa siinä sivussa myös yhteiskuntaan.
Tässä piispainkokouksessa saammekin keskittyä oleellisimpaan. Onhan esityslistallamme olevan Katekismuksen tarkoitus sanoa lyhyesti ja selkeästi, mitä kristillinen usko on. Sen syvin tehtävä on ohjata meitä elämään uskossa Jumalaan ja rakkaudessa toisimme, kuten Katekismus-esityksen johdannossa sanotaan. Kun tässä kokouksessa alamme valmistella piispainkokouksen esitystä kirkkomme uudeksi Katekismukseksi, olemme käsitykseni mukaan luomassa edellytyksiä välittämisen kulttuurille suomalaisten keskuudessa.