Kun minut loppiaisena 6. tammikuuta 1999 vihittiin arkkipiispan virkaan Turun tuomiokirkossa, kansallispyhätössämme, mukana oli oman kirkkomme edustajien lisäksi suuri määrä ekumeenisia vieraita Suomesta ja muualta maailmasta. Tuomiokirkon alttarin äärelle astelleessa kulkueessa oli anglikaanisten, luterilaisten ja ortodoksisten piispojen lisäksi roomalaiskatolisen kirkon, baptistien, metodistien ja vapaakirkkojen edustajia.

Arkkipiispan vihkimyksessä tuli kauniilla tavalla näkyviin kirkkomme asema ekumeenisella kartalla. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on tänään aktiivisesti mukana kirkkojen yhteisissä pyrkimyksissä. Kirkkomme on Luterilaisen maailmanliiton, Kirkkojen maailmanneuvoston, Euroopan kirkkojen konferenssin ja Pohjoismaiden ekumeenisen neuvoston sekä oman maamme tärkeimmän ekumeenisen järjestön, Suomen ekumeenisen neuvoston jäsenkirkko.

Ekumeenisten vieraiden läsnäolo ja heidän tervehdyksensä arkkipiispan vihkimyksessä olivat merkittäviä minulle henkilökohtaisesti. Samalla heidän läsnäolonsa oli tietenkin ja ensisijaisesti osoitus kirkkomme jo vuosia jatkuneista ekumeenisista pyrkimyksistä ja siitä, miten arvostettu yhteistoimintakumppani kirkkomme on. Kirkollamme onkin luultavasti yhdet kristikunnan monipuolisimmista ja laajimmista yhteyksistä muihin kirkkoihin ja kristillisiin tunnustuskuntiin. Tähän nykyiseen asiain tilaan on päästy monien vuosien ja vuosikymmenien johdonmukaisella työllä ja toiminnalla.

Me, jotka nyt olemme vastuuvuorossa, voimme hyvin soveltaa itseemme Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumista: "Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät" (Joh. 4:38). Tarkoitan tässä monia vuosikymmenten aikana ekumenian saralla vaivaa nähneitä ja erityisesti kunnianarvoisia edeltäjiäni Martti Simojokea, Mikko Juvaa ja John Vikströmiä. Heidän työnsä kantaa hedelmää.
 

Turun tuomiorovastina olen tavannut viime vuosien aikana useimmat Turussa käyneet kirkkomme viralliset vieraat. Heitä on ollut paljon, ja vierailijoiden määrä on lisääntynyt jatkuvasti. Yhteistyötä kirkkomme kanssa arvostetaan ja sen ääntä kuullaan mielellään ekumeenisissa yhteyksissä. Esimerkiksi nyt ajankohtaisessa keskustelussa Yhteisestä julistuksesta vanhurskauttamisopista on suomalaisen luterilaisen teologian panos ollut merkittävä. Haluankin tässä yhteydessä kiittää piispa Eero Huovista hänen merkittävästä uurastuksestaan luterilaisten kirkkojen ja roomalaiskatolisen kirkon kasvavan yhteisymmärryksen hyväksi.

Olen havainnut kirkkomme ekumeenisten suhteiden hoidossa määrätietoisen pyrkimyksen edustaa kirkkoamme mahdollisimman hyvin ja tasapainoisesti kaikkiin kirkkoihin ja tunnustuskuntiin päin. Pidän oikeana ja lopulta kestävimpänä ekumeenisena linjana sitä, minkä kirkkohallituksen ulkoasiain osasto on määritellyt pyrkimyksekseen: olla sama kirkko kaikkiin suuntiin.

Kirkkomme ekumeenisissa yhteyksissä kohtaamme kristillisen uskon ilmenemismuotojen koko kirjon. Tähän kristikunnan rikkauden ja moninaisuuden mutta myös jakautumisen ja hajanaisuuden kohtaamiseen kirkollamme on hyvät valmiudet. Samalla on kuitenkin todettava, että kontaktien laajuuteen ja syvyyteen verrattuna käytettävissä olevat voimavarat ovat pienet. Yhteyksien erilaisuus ja moninaisuus asettaa ekumeenisia yhteyksiä hoitaville suuret teologiset ja sosiaaliset vaatimukset. Eri asiat korostuvat eri yhteyksissä. Keskusteluissa vaikkapa roomalaiskatolilaisten, ortodoksien, baptistien ja anglikaanien kanssa tarvitaan monipuolista asiantuntemusta ja huolellista valmistautumista. Ekumeenisiin yhteyksiin osallistuvien joukkoa tulisi kaikilla tasoilla laajentaa.

Uutteraa työtä vaatii myös jo saavutettujen tulosten tuominen osaksi kirkkojen elämää. Ajattelen erityisesti Porvoon julistusta. Piispainkokous on jo aikaisemmin todennut, että julistus on tavoiteohjelma, johon sitoutumisesta seuraavat johtopäätökset tehdään erikseen. Olemme velvoittautuneet jatkotyöskentelyyn, jossa esimerkiksi virkojen vastavuoroinen tunnustaminen ja kirkon jäsenyyteen liittyvät kysymykset kirjoitetaan omien kirkollisten säännöstemme sisällöksi. Tämä työ on vielä kesken ja edellytän sen saattamista mahdollisimman pian päätökseen. Itse Porvoon julistus on enemmän lähtölaukaus kuin päätepiste kirkkojen keskinäisen yhteyden tiellä.

Kirkollamme on vahva luterilainen identiteetti. Siihen kuuluu olennaisena kirkon jatkuvuuden ja reformaation perinnön vaaliminen. Pari viikkoa sitten Roomassa pidetyssä luterilaisessa Pyhän Henrikin messussa saarnasi katolisen kirkon asiainhoitaja, teol.tri Jan Aarts. Hän luonnehti kauniisti kirkkoamme Sanan kirkoksi, joka kunnioittaa ja kuuntelee Jumalan sanaa sekä korostaa, että oikea vastaus Jumalan sanan puhutteluun on usko. Roomalaiskatolinen kirkko puolestaan korostaa Aartsin mukaan kirkon katolisuutta, sen universaalisuutta. Pyhän Henrikin muisto on molemmille kirkolle yhteinen. Sen vaaliminen osoittaa, että Suomen luterilaiset ja katolilaiset ovat saman perinteen lapsia.

Perinteen ja kirkon jatkuvuuden kunnioituksen lisäksi Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle on ominaista ekumeeninen avoimuus. Viime vuosina olemme luoneet ekumeenisia yhteyksiä myös uusiin suuntiin. Esimerkkinä tästä on amerikkalainen protestanttinen Christian Church - Disciples of Christ -kirkko, jonka edustajat tekivät viime keväänä virallisen vierailun Suomeen. Samoin hiljattain alkaneet keskustelut suomalaisten baptistien kanssa ovat uusi, mielenkiintoinen avaus.

Kotimaisessa ekumeniassa yhden merkittävän kirkkojenvälisen yhteisen haasteen tulee muodostamaan alkanut uskonnonvapauslainsäädännön kokonaisuudistus, johon valtiovalta on laajasti kutsunut mukaan maassamme toimivien kirkkojen edustajia. Uskonnonvapauden mahdollisimman laaja ja positiivinen toteutuminen on niin Suomessa toimivien kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen kuin koko yhteiskunnankin intressissä.
 

Palasin pari viikkoa sitten Roomasta. Julkisuudessa korostui tämän vierailun yhteydessä luonnollisesti tapaaminen paavi Johannes Paavali II:n ja kardinaali Edward Cassidyn kanssa. Tärkeitä Roomassa olivat ja ovat myös yhteydet luterilaisten ja anglikaanien kanssa. Pieni Italian evankelis-luterilainen kirkko ja sen Rooman seurakunta, jonka yhteydestä nyt kaupungin ja sen ympäristön suomalainen väki on saanut seurakunnallisen toimipisteen, on löytänyt oman tapansa elää luterilaisena vähemmistökirkkona enemmistönä olevan katolilaisuuden ja protestanttisten kirkkojen välimaastossa.

Rooman-matkan kokemukset vahvistavat sitä, mitä olemme kokeneet myös Itä-Euroopassa. Hoitamalla hyvin suhteitaan roomalaiskatoliseen kirkkoon ja ortodoksiseen kirkkoon kirkkomme voi palvella myös luterilaisia sisarkirkkoja, jotka elävät pieninä vähemmistöinä suurten enemmistökirkkojen keskellä.

Kirkkomme erityinen ekumeeninen tehtävä on vaalia monipuolisia yhteyksiään kaikkiin suuntiin, toteuttaa ekumeenista ohjelmaansa olla mitä erilaisimmissa yhteyksissä aina sama kirkko kaikkiin suuntiin. Tähänastinen kirkkomme ekumeeninen tie on osoittanut, että tämän vaativan tavoitteen toteuttaminen on mahdollista.
 

Se aihe, josta olen edellä puhunut, korostaa erästä nykyaikana tärkeää kirkkomme olemukseen kuuluvaa piirrettä. Kristillinen kirkko on luonteeltaan universaalinen, yleismaailmallinen. Samalla me edustamme suomalaista kirkollista perinnettä ja oman kansamme kulttuuriperintöä.

Kun valtiollisella ja kulttuurisella tasolla "mennään Eurooppaan", on sinne mentävä tietoisina omasta identiteetistä, omasta kieli- ja kulttuuriperinnöstä, omasta suomalaisesta elämänmuodosta. On mentävä tietoisina, että meillä on jotain annettavaa eikä vain vastaanotettavaa yhteisillä neuvottelu- ja päätöksentekoareenoilla. Tätä perintöä on viljeltävä ja varjeltava. Ja samalla on pidettävä huoli, että suomalaisen työmiehen, virkamiehen ja maanviljelijän sekä hänen perheensä kohtuulliset edut ja elinmahdollisuudet turvataan muuttuvissa olosuhteissa.

Samalla tavoin on meidän kirkkona käytävä ekumeenisille kohtauspaikoille tietoisina, että meillä suomalaisina luterilaisina, oman arvokkaan perinteemme edustajina, ei ole vain opittavaa vaan myös annettavaa yhteistyössä toisten kristittyjen kanssa. Tämä edellyttää sitä, että niin kuin kirkkomme hallinnossa ja päätöksenteossa, myös ekumeenisten suhteiden kehittämisessä "läpinäkyvyyden", avoimuuden ja julkisuuden periaatetta toteutetaan mahdollisimman pitkälle. Olen tyydytyksellä pannut merkille, että näin on myös pyritty tekemään.

Keskustelu oman kirkkomme sisällä ei voi olla liian laajaa. Kun ekumenian tiellä otetaan askeleita eteenpäin - ja toivon että niin voidaan jatkossakin tehdä - kirkkomme oman kentän tulisi olla mahdollisimman laajasti niitä askeleita tukemassa ja niitä astumassa. Ekumenia on tässäkin mielessä yhteistyötä.

Ekumenian kentällä on paljon ongelmia ja jännityksiä, mutta myös toivon merkkejä. Rukous ja työ Kristuksen kirkon ykseyden puolesta on kutsumuksemme ja tehtävämme. Ekumeeninen liike on ennen kaikkea hengellinen liike. Siksi toistan tässä yhteydessä saman, mitä sanoin Roomassa kristittyjen ykseyden rukousviikolla: Ne, jotka rukoilevat yhdessä ja toistensa puolesta, eivät voi olla kaukana toisistaan. Rukouksen ja työn Kristuksen kirkon ykseyden puolesta tulee jatkua kirkkomme ja sen jäsenten elämässä.
 

Takaisin arkkipiispan kotisivulle