Näiden opettajapäivien teema on Elämän arki ja juhla. Ohjelmassa näyttävät toteutuvan teeman molemmat elementit niin pohdintana kuin myös elämystasolla. Yhdessä työskennellään arkisesti ja yhdessä myös vietetään juhlaa. Mietittävänä on myös pyhä, pyhän suhde arkeen ja juhlaan. Sunnuntain, pyhäaamun ohjelmaan kuuluu osallistuminen pyhään messuun, jumalanpalvelukseen Maarian kirkossa.
Mikä sija arjella ja pyhällä on nykyihmisen elämänpiirissä? Saako pyhä kannatella arkea?
Yksi tätä vuosisataa ilmentäviä sanoja on maallistuminen. Maallistumista voisi kuvata myös sanalla itsenäistyminen. Eri elämänalueet ovat itsenäistyneet uskonnon ja kirkon holhouksesta. Tieteelle, moraalille, oikeudelle, politiikalle ja taiteelle on etsitty kestävää perustaa inhimillisen ja järjellä käsitettävän piiristä. Ihminen on tavoitellut autonomiaa ja erityisesti tavoitteena on ollut järjen autonomia ja suvereenisuus: inhimillinen järki tulkitsee ja analysoi kokemusperäistä tietoa kumartamatta muita auktoriteetteja kuin ajattelun omia edellytyksiä ja lakeja.
Tällainen itsenäistymispyrkimys on merkinnyt maallistumista. Ilmiö ei juuriltaan ole suinkaan tämän vuosisadan tuote. Autonomia-pyrkimys on valistusfilosofian keskeisiä teemoja. Ja jo 1600-luvun alussa Hugo Grotius kirjoitti kansanoikeutta käsittelevän teoksen, jossa hän katsoi, että oikeudella on perusta ja pätevyys, "vaikka Jumalaa ei olisikaan, etsi Deus non daretur". Näillä sanoilla Grotius ilmaisee maallistumisen perus- prinsiipin. Inhimillistä elämää on tutkittava ja kehitettävä järkeenkäyvällä tavalla, perusteluiden tulee olla rationaalisia, elämää hahmotetaan "etsi Deus non daretur".
Maallistuminen merkitsee tällöin sitä, että ihmisestä tulee maailman ja olemassaolon varsinainen subjekti. Holhottavasta alamaisesta tulee täysivaltainen kansalainen, joka itse ottaa vastuun elämästään ja maailmastaan.
Kun eri kulttuurin- ja elämänalueet pyritään ymmärtämään, selittämään ja legitimoimaan yksinomaan inhimillisen järjen avulla, lähestytään ateismia. Metodinen ateismi, pyrkimys hahmottaa todellisuus kuin Jumalaa ei olisikaan, muuttuu helposti myös sisällölliseksi ateismiksi; päädytään elämäntyyliin ja elämänmuotoon, jossa ei käytännössä oteta Jumalaa lukuun. Jumala voidaan kokea myös ihmisen kehittymisen uhkana. Ihmisen autonomia ei pääse täyteen kukoistukseensa, jos sitä rajoittaa jokin perusteltu tai perustelematon hypoteesi Jumalasta.
Valistushengen siivittämät tieteet ovat ottaneet jättiläismäisiä askelia, mikä on pitkään ruokkinut kehitysoptimismia. On ajateltu, että ongelmat ratkotaan ja selvitetään, takaiskuistakin huolimatta parempaan päin ollaan menossa.
Maallistuminen on eräällä tavalla arkistanut elämän. Ihmisen puuhakkuus ja rationaalisuus ovat raivanneet itselleen tilaa muiden elämänpiirien kustannuksella.
Viimeisen parinkymmenen vuoden ajan rationalistiset ja materialistiset selitysmallit ja elämäntavat ovat saaneet peräänsä monia kysymysmerkkejä. Ihmiset ovat vähitellen yhä enemmän havahtuneet huomaamaan niiden yksiulotteisuuden. Juuria on ryhdytty etsimään, perinteitä arvostetaan aivan uudella tavalla. Elämän laatuun ja arvoihin liittyviä kysymyksiä pohditaan yhä enemmän. Ihmisillä on tarve jäsentää olemassaoloaan ja etsiä elämänsä tarkoitusta. Yhteisöllisyys hakee erilaisia muotojaan.
Uskon, että ihminen hakee jatkuvasti itseään lujempaa pohjaa olemisensa perustaksi. Ihmisen autonomia-pyrkimykset ovat kantaneet paljon hedelmää ja tuottaneet monia inhimillisesti arvokkaita tuloksia. Ihmisenä olemisen syviä kysymyksiä ne eivät kuitenkaan valaise. Ihmisellä on kaipaus pyhään, elämänsä todelliseen perustaan; Augustinuksen sanat ihmisen sielusta, joka on levoton kunnes se löytää levon Jumalassa, pätee myös oman aikamme ihmiseen. Ihminen kaipaa Jumalan läsnäoloa. Ihminen kaipaa pyhyyttä elämäänsä.
Pyhän kaipauksesta kertoo kasvava kiinnostus yleensä uskontoja kohtaan. Tarjolla on monenlaisia henkistymisen kursseja ja mietiskelymetodeja. Yhteyttä olemassaolonsa perustaan suomalainen etsii usein hiljaisuudesta, saunan hämärästä tai metsän siimeksestä.
Pyhän kaipaus on olemassa. Hyvin usein tämä kaipaus on kuitenkin nimetöntä. Rationalismi ja materialismi ovat häivyttäneet pyhän kunnioitusta, pyhyyden tunnetta ja tunnistettavuutta valitettavan tehokkaasti. Kaipaus ei aina löydä muotoa eikä kohdetta.
Pyhä on Jumalan pyhyyttä. Pyhä on Jumalan läsnäoloa. Jumala tuo elämään pyhyyden ulottuvuuden. Autonomisen ihmisen materialistinen ja rationalistinen maailma on ikään kuin kaksiulotteinen, Jumalan läsnäolo muuttaa maailman kolmiulotteiseksi. Horisontaaliseen tasoon liittyy vertikaalinen. Pyhyyden ulottuvuus tuo elämään syvyyden, se avaa merkityksiä ja mielekkyyttä elämän hahmottamiseen. Pyhyys saa myös ihmisen näkemään itsensä, ei kaiken keskuksena vaan pyhästä elämänsä saavana, elämää vastaanottavana ja sitä edelleen antavana yhteisön jäsenenä. Elämän pyhyys on elämän antajan py- hyyttä. Pyhyys asettaa omiin rajoihinsa ihmisen herruuden ja omavaraisuuden.
Alussa kuvattu maallistuminen on ollut monella tavoin terve ilmiö. Ihminen on ottanut vastuuta hänelle kuuluvista asioista ja käyttänyt järkeään siten kuin parhaiten on taitanut. Uskonnollisesta ja hengellisestä holhouksesta on ollut monella elämänalueella tarpeenkin vapautua. On olemassa maallistumista, joka on hyvinkin evankeliumin hengen mukaista.
Suuria virheitä on kuitenkin tapahtunut siellä, missä elämän syvyysulottuvuus on unohdettu ja laiminlyöty. Arjen ja horisontaalisen rationaalisuuden ylivalta on pyrkinyt syrjäyttämään pyhän ulottuvuuden elämästä. Ihmisen juuret ja yhteydet olemiseensa, arvoihinsa ja tavoitteisiinsa ovat olleet vaarassa katketa. Pyhän katoaminen elämästä on ihmiselle tuhoisaa.
Elämän syvyysulottuvuuden, pyhän kokeminen ja kohtaaminen välittyvät yhteisössä erityisesti opetuksen, perinteiden, tapojen ja juhlien välityksellä. Kasvatuksessa on tärkeää välittää tiedollisia valmiuksia. On perehdyttävä uskonnon tiedolliseen puoleen, annettava välineitä uskonnollisen elämän ymmärtämiseen ja tulkintaan. Uskonnon kohdalla hyvin tärkeä alue on elämyskasvatus ja osallistuminen.
Eräässä lehtikirjoituksessa vastattiin kysymykseen, millä tavoin juutalaisuus, juutalainen uskonperintö, välittyy sukupolvelta toiselle. Vastaus kuului: juhlien viettämisen kautta, sapatin ja juutalaisten juhlien kautta, perhejuhlien ja kansanjuhlien kautta.
Juhlissa nousevat esiin elämän perimmäiset arvot, juhla luo tilaa elämän syvyysulottuvuudelle, sille mikä ylläpitää elämää ja tekee sen elämisen arvoiseksi. Tästä syystä pyhä ja juhla kuuluvat yhteen. Tästä syystä uskonperintö siirtyy sukupolvelta sukupolvelle erityisesti juuri juhlien välityksellä.
Tavat ja perinteet eivät suinkaan ole pelkkää ulkokuorta. Ne välittävät itse sisältöä ja tarjoavat mahdollisuuksia pyhän kohtaamiseen ja kokemiseen. Elämänviisaus siirtyy juhlien ja tapojen välityksellä eteenpäin.
Arkisuuden ajan menetykset näkyvät esimerkiksi niissä kodeissa, joissa ruoka- ja iltarukoukset ovat jääneet syrjään. Pyhän vietto on latistunut kovin usein vain vapaapäiväksi, kristilliset juhla-ajat vain lomapäiviksi. Kristillinen traditio tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia elvyttää näitä vuotuisia ja viikottaisia juhlia pyhän kohtaamisen ajoiksi.
Jumalanpalvelus on keskeisimmältä sisällöltään pyhän kohtaamista. Jumalanpalvelus on Jumalan läsnäolon juhla, se on kristillisen yhteisön pyhän kohtaamisen ja kokemisen paikka.
Käynnissä oleva jumalanpalvelusuudistus on kirkollemme hyvin tärkeä asia. Jumalanpalveluksessa olemme tekemisissä sekä hyvin pyhän että hyvin inhimillisen kanssa. On tarkoin mietittävä, mikä jumalanpalveluksessa tukee pyhän kohtaamista, mikä sitä puolestaan estää. Jumalanpalveluksessa liitymme kirkon rikkaaseen traditioon, samalla on pystyttävä liittymään omaan aikaamme ja ihmisten kysymyksiin. Jumalanpalveluksessa kävijän on voitava tunnistaa evankeliumin raikkaus ja elävyys; hänen tulee voida olla läsnä jumalanpalveluksessa omien elämänkysymystensä kanssa ja kokea, että häntä puhutellaan.
Rippikouluopettajat ja esimerkiksi koululaisjumalanpalvelusten suunnittelijat, toteuttajat ja osallistujat tietävät, kuinka vaikean tehtävän edessä he usein ovat. Suomen Ev.lut. Seurakuntien Lapsityön Keskuksen pääsihteeri Pertti Luumi kertoi eräässä yhteydessä kokemuksistaan jenginuorille pitämässään rippikoulussa. Luumi yritti opettajana parhaansa, hän käytti kaikkia tuntemiaan menetelmiä, mutta oppilaita eivät aiheet näyttäneet lainkaan kiinnostavan. Luumi ei saanut heihin yhteyttä.
Sitten hän kertoo, kuinka rippikoulun loppupuolella hän vei tuon pienen ryhmän kirkkoon. Valaistuksena olivat ainoastaan alttarikynttilät ja alttariseinän valaistu risti. Tarkoitus oli hiljentyä kirkossa, kuunnella kaunista musiikkia ja päättää ilta lyhyeen rukoukseen. Kirkkoon tullessa ryhmä hiljentyi kuin itsestään. Kukaan nuorista ei ollut ennen ollut kirkossa illalla, kynttilän valossa. Nuoret istuivat etupenkkiin, he katsoivat alttaria ja ristiä, kukaan ei sanonut sanaakaan. Vahvistimista alkoi kuulua klassista, rauhoittavaa musiikkia. Musiikki kesti puoli tuntia, Koko sinä aikana kukaan ei liikahtanut, ei sanonut sanaakaan. Musiikki kantoi hiljentymistä ja hartautta.
Luumi kertoo, kuinka hän musiikin loputtua aikoi lukea rukouksen. Silloin yksi rippikoululaisista sanoi: "Älä lue vielä rukousta, anna meidän kuunnella sama musiikki uudelleen!" Ja niin he kuuntelivat, hiljaisuutta ja musiikkia. Luumista tuntui, että ensimmäisen kerran rippikoulussa ja ehkä ensimmäisen kerran jonkun nuoren elämässä, jokin harras ja pyhä kosketti sielua.
Pelkkä hiljaisuuskin saattaa jo mahdollistaa pyhän kosketuksen. Hiljaisuus luo tilaa evankeliumin eläville sanoille.
Samaan suuntaa ohjaa opetus, jonka Espoonlahden kirkkoherra Jussi Talasniemi kertoo saaneensa nuorena pappina professoriltaan Lauri Haikolalta. Talasniemi oli murehtinut tulevan rippikoulutuntinsa vaikeutta opettajalleen. Haikola oli kysynyt, mikä aihe oli. Talasniemi vastasi, että rukous.
Haikola oli antanut lyhyen ja ytimekkään neuvon. "Vie ne nuoret kirkkoon alttarin eteen ja lue niille psalmeja. Sillä eihän kristinusko ole teoriaa vaan praksista."
Nuori tarvitsee opetusta ja tietoa uskontoa koskevista asioista. Uskontokasvatuksessa tärkein metodi on kuitenkin tekemällä oppiminen. Nuori tarvitsee elämyksiä, elämyskasvatusta, konkretioiden kautta oppimista. Hänen on saatava kokea, että nämä asiat ovat hänelle itselleen tärkeitä, että niissä on kyse hänen elämäänsä liittyvistä ja elämää kannattelevista asioista.
Elämyskasvatus on yritysten ja erehdysten metodi. Aina ei yrityksistä huolimatta onnistuta. Kaikki asiat eivät myöskään avaudu heti. Onnistumista - mitä se sitten onkin - voi edeltää monta vaihetta, myös monia epäonnistumisia. Tärkeää on nähdä vaivaa, rakentaa siltoja ymmärtämiselle ja kokemiselle.
Jumalanpalvelusuudistukselta toivon, että se loisi mahdollisuuk- sia valmistella jumalanpalvelukset sellaisiksi, että nuortenkin olisi nykyistä helpompi osallistua niihin ja kokea jumalanpal- velus omaksi pyhän kokemisen paikakseen.
Pidän surullisena asiana ja vanhan arkisuuden ajan vyörytyksenä nykyisiä hallituksen suunnitelmia avata sunnuntait vapaalle kaupankäynnille. Sunnuntaiaukiolot johtaisivat siihen, että yhä tuhoisammin menetettäisiin elämän luonnollinen työn ja levon, arjen ja pyhän rytmi, menetettäisiin myös viikottainen yhteisen hiljentymisen ja rauhoittumisen päivä. Muutos pakottaisi lukemattomia alalla työskenteleviä mukautumaan sunnuntaityöhön. Selvää on, että yhteisö on tällaisilla aikomuksilla hukkaamassa oman henkireikänsä. Näin katoaisi yhteinen juhlapäivä ja yh- teydenpitopäivä.
Tässä on myös hyvin keskeisesti kysymys elämyskasvatuksesta, tekemällä oppimisesta. Jos lapset ja nuoret kokevat konkreettisesti, että pyhäpäivä on erityinen päivä, johon kuuluvat tietyt asiat, hiljentyminen ja rauhoittuminen, he oppivat hyvin paljon pyhäpäivän merkityksestä. Sunnuntaikaupankäynnin laaja salliminen tuhoaisi tämän oppimisen mahdollisuuksia hyvin monen kohdalla.
Kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyön keskus on antanut vastikään asiasta lausunnon. Siinä todetaan mm., että
"Lepopäivän rauhoittamisen ja pyhittämisen vaatimus ei nouse vain uskonnollisen elämän tarpeista, vaan sillä on yhteiskunnalliset perusteensa.
Juutalaisessa perinteessä sapatti muistutti juutalaisia orjuudesta vapautumisesta. Siksi se pyrki suojelemaan kansalaisia, erityisesti palvelusväkeä, työn kohtuuttomuudelta ja orjuuttavilta työehdoilta. Kolmas käsky, joka velvoitti lepopäivän pyhittämiseen, oli ensimmäinen tunnettu työsuojelulaki.
Kristillinen sunnuntaiperinne on niin ikään tähdännyt ihmisen suojelemiseen työn ja markkinoiden ylivallalta. Se on myös tukenut perheyhteyttä mahdollistamalla perheiden yhteisen vapaa-ajan vieton. Valtiovalta on perinteisesti tunnustanut yhteisen lepopäivän merkityksen ja kunnioittanut kristillisen kirkon tradi- tiota.
Ihmisen elämän mielekkyyden kannalta on tarpeellista tietty rytmi työn ja levon, arjen ja juhlan välillä. Jos kaikista päivistä tehtäisiin markkinapäiviä, elämän arkinen harmaus uuvuttaisi ihmiset nopeasti. Sekä kuluttajat että työntekijät tarvitsevat viikottaisen lepopäivän ja liiketoiminnalta rauhoitetun sunnuntaipäivän."
Hyvin tärkeinä pidän myös seuraavia näkökohtia:
"Pyhän kunnioittamisen ja pyhyyden tunteen heikkeneminen on merkinnyt sitä, että yhteiskunnan keskeisiksi arvoiksi ovat nousseet hyöty- ja markkina- arvot. Luontoa on alettu pitää vain tuotannollisen toimintansa raaka-aineena. Osaltaan tämän asennoitumisen seurausta on ympäristökriisi, ... Sunnuntaiden tekeminen arkipäivien kaltaisiksi mark- kinapäiviksi olisi tämän kehityksen luonnollista jatkoa.
Ympäristökriisi edellyttää kuitenkin uudenlaista asennoitumista ja uudenlaista arvoperustaa. Kestävä kehitys on asetettu yhteiseksi tavoitteeksi. Luomakunnan pyhyyden tunnustaminen ja pyhän kunnioittaminen nousevat tästä näkökulmasta keskeisiksi lähtökohdiksi. Pyhyyden taju on yhteiskunnassamme asetettu myös erääksi keskeiseksi kasvatustavoitteeksi.
Pyhän kunnioittamista ei luonnollisestikaan voi turvata millään lainsäädännöllä, vaan se on sisäinen asia. Yhteiskunnan tekemillä ratkaisuilla on kuitenkin merkittävä yleiseen ajattelutapaan vaikuttava signaaliarvo. Valtiovallan ei tulisi tässä vaiheessa tehdä ratkaisuja, jotka merkitsevät ihmisen arvon alistamista markkina-arvoille."
Jos yhteiskunta ei kunnioita ihmiselämää suojelevia ja kannattelevia perinteitä ja tapoja, se syö maata itsensä alta. Koululla samoin kuin kodilla on keskeinen asema nuorten arvokasvatuksessa ja perinteiden siirtämisessä ja elävöittämisessä ja suuntautumisessa kohti tulevaisuutta. Kristilliset perinteet, juhlan ja pyhän vietto tarjoavat loputtoman määrän voimanlähteitä arkiseen elämään. Kristillinen, elävä perinne on silta tulevaisuuteen.