Käydessäni Jordaniassa muutamia vuosia sitten minulla oli tilaisuus kokeilla uintia Kuolleen meren suolaisessa ja raskaassa vedessä. Se oli erittäin hieno kokemus - varsinkin sellaiselle, joka jostakin syystä joutuu ponnistelemaan erityisen paljon uidessaan normaalissa vedessä! Suolaisessa vedessä ei tarvinnut tehdä yhtään mitään pysyäkseen pinnalla. Ympäröivä vesi kannatteli uimaria täysin.
Tämä kokemus antoi minulle havainnollisen opetuksen siitä, mitä elämä Jumalassa on ja mitä rukous on. Kun on sanottava mitä rukous on, silloin saa mielestäni aloittaa toteamalla, että rukoileminen on lepäämistä, lepoa Jumalassa, joka ympäröi meitä kaikilta puolilta. (Ps. 139:5) Paavali totesi puheessaan Ateenassa, että me ihmiset "elämme, liikumme ja olemme" Jumalassa. (Apt. 17:28) Tähän Jumalassa elämiseen ja olemiseen kuuluu myös rukous oleellisena osana.
Käyttämässäni vertauskuvassa on kuitenkin yksi heikko kohta. Kuolleessa meressähän ei ole mitään elämää. Mutta Jumalahan ei ole mikään kuollut meri. Hän on elävä meri, elämän meri. Hän on meri, joka ei ainoastaan kanna, vaan joka tämän lisäksi pitää huolta, suojelee, ravitsee ja synnyttää jatkuvasti uutta elämää.
Tästä meitä ympäröivästä Jumalan läsnäolosta ja huolenpidosta - Jumalan elävästä merestä - on Raamatussa monta kaunista kuvausta. Yksi kauneimmista on psalmissa 139:
"Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut.
Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät,
jo kaukaa sinä näet aikeeni.
Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
Kielelläni ei ole yhtään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi.
Sinä suojaat minua edestä ja takaa,
sinä lasket kätesi minun päälleni.
Sinä tiedät kaiken.
Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.
Minne minä voisin mennä sinun henkesi
ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi?
Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä,
vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet.
Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat,
talutat minua väkevällä kädelläsi.
Vaikka sanoisin:
'Nyt olen pimeyden kätköissä,
yö peittää päivän valon',
sinulle ei pimeys ole pimeää,
vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste,
pimeys kuin kirkas valo.
Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.
Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä,
muotoni kuin syvällä maan alla,
mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.
Kuinka ylivertaisia ovatkaan kaikki sinun suunnitelmasi,
Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä!
Jos yritän niitä laskea,
niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä.
Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani."
Tästä samasta taivaallisen Isän huolenpidosta Jeesus puhui opetuslapsilleen rohkaisten heitä luottamaan siihen elämän kaikissa vaiheissa. Ei yksikään varpunen putoa maahan ellei taivaallinen Isä sitä salli, Jeesus vakuutti ja jatkoi: "Tei- dän jokainen hiuskarvakin on laskettu. Älkää siis pelätkö." (Mt. 10:29)
Jeesus kehotti opetuslapsiaan huolettomuuteen, joka paljossa muistuttaa sitä huolettomuutta, millä uimari voi heittäytyä Kuolleen meren aaltoihin: "Älkää kantako huolta hengestänne, siitä mitä söisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte... Katsokaa kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää.. Kun Jumala tuolla tavoin pukee ruohon, joka tänään kasvaa kedolla ja huomenna joutuu uuniin, niin paljon ennemmin hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!"
Yhtä vähän kuin uimisen taito on pinnalla pysymisen ehtona Kuolleessa meressä, yhtä vähän on uskomisen taito edellytyksenä Jumalan huolenpidolle. Vähäuskoisetkin saavat olla Jumalan rakkauden ja huolenpidon meren kantamia.
Rukous on jatkuvaa kommunikointia tämän meitä ympäröivän jumalallisen todellisuuden kanssa. Se on itsensä luovuttamista tälle todellisuudelle, itsensä luovuttamista taivaalliselle Isälle, joka rakastaa, näkee, kuulee, auttaa, johdattaa. Rukous on jatkuvaa heittäytymistä Jumalan rakkauden mereen. Tähän Jumala itse meitä rohkaisee ihanilla lupauksillaan ja vakuutuksillaan:
"Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi, kun virtojen halki, ne eivät tempaa sinua mukanaan, kun astut tulen lävitse, niin et pala eikä liekki sinua polta. Minä, Herra, olen sinun Jumalasi..." (Jes. 43:1b- 3a)
"Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky, eikä minun rauhanliittoni horju..." (Jes. 54:10)
"He tulevat itkien, hartaasti rukoillen, ja minä itse johdatan heitä." (Jer. 31:9)
Tällaisiin Jumalan horjumattomiin lupauksiin luottaen apostoli Paavali rohkaisee Filipin kristittyjä: "Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jee- suksessa. (Fil. 4:6)
Kun rukoilemme, Jumalan rauha ympäröi meitä, ympäröi ja varjelee sydämemme ja ajatuksemme. Ja ellemme tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, Pyhä Henki "puhuu meidän puolestamme sanomattomin huokauksin", kuten Paavali kirjoitti kristityille tässä kaupungissa (Roomassa). Rukous ei siis ole vain olemista ja lepäämistä Jumalan elävässä meressä. Jumalan läsnäolo ja huolenpito on vielä enemmän kuin kantamista, suojelemista ja johdattamista. Se on myös sitä, että Jumala ikäänkuin hengittää meidän kanssamme. Jumalan pyhä henki rukoilee itse kanssamme ja puolestamme. Tämä, jos mikään, osoittaa miten ru- koileminen on lepäämistä Jumalassa.
Oleminen ja lepääminen Jumalan rakkauden elävässä meressä ei kuitenkaan merkitse passiivista toimettomuutta. Se on hyvin dynaamisen ja dramaattisen elämän keskellä olemista.
Jumalan luoma ja ylläpitämä elämä on jatkuvasti uhattuna. Jumalan rakkauden ja hyvyyden meressä pystyvät myös pahuuden voimat uimaan! Ja ne ovat hyviä uimareita, jotka käyvät kimppuun kuin vaaralliset kalat jättämättä ketään rauhaan.
Tässä taistelussa on rakkauden ja solidaarisuuden uhkana itsekkyys ja viha, uskon ja toivon uhkana epäusko ja apatia, totuuden uhkana valheellisuus, elämän eheyden uhkana riisto, syrjintä ja sorto, kosmoksen uhkana kaaos. Diabolos, Jumalan vastustaja, on nimensä mukaan todellinen "erilleen heittäjä", hajoittaja.
Jumalan rakkauden ja hyvyyden meressä käydään siis jatkuvaa taistelua. Ihmisenä ja kristittynä eläminen on osallistumista tähän taisteluun. Siten myös rukous on taistelua.
Tätä taistelua ei kuitenkaan käydä vain rukoilijan ulkopuolella. Sitä käydään myös hänen omassa sydämessään. Synti - epäusko ja itsekkyys - eivät ole vain hänen ulkopuolellaan, vaan kovaa todellisuutta myös hänen sisimmässään. Näin rukous on taistelua sekä oman elämän puolesta että maailman elämän puolesta.
Tässä tilanteessa rukous on kyselemistä neuvottomuuden ja pimeyden keskellä, itkemistä kärsimyksen ja yksinäisyyden keskellä, syvyydestä huutamista syyllisyyden ja tuskan keskellä, kolkuttamista suljetun tulevaisuuden edessä.
Tämän saamme kuitenkin tehdä rohkein mielin, sillä se on Jeesuksen neuvon ja kehotuksen mukaista: "Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan." (Lk. 11:9) Ja rohkaiseviksi esikuviksi Jeesus asettaa meille miehen, joka keskellä yötä herättää ystävänsä lainatakseen kolme leipää (Lk. 11:5-8), ja naisen, joka sitkeästi ja lannistumatta käy tuomarin luona hankkiakseen oikeutta. (Lk 18:1-7)
Taistelevan rukouksen erityinen paradigma ja symboli on patriarkka Jaakobin öinen paini Jumalan kanssa. Jaakobin sanoista "En päästä sinua, ellet siunaa minua" on tullut monen ahdistetun ja sitkeän rukoilijan sanoja kautta vuosisatojen. (1 Moos. 32:23-30)
Mutta kuten totesin: Taisteleva rukous ei ole rukousta vain oman itsensä puolesta. Se on rukousta myös muiden puolesta, lähimmäisen puolesta, perheen puolesta, kirkon puolesta, kansakunnan ja ihmiskunnan puolesta. Rukoileva kirkko toimii koko luomakunnan pappina kantaessaan Jumalan eteen sen huokaukset, sen hädän ja surun, sen konfliktit ja kärsimykset sanoen: Herra armahda meitä, Kristus armahda meitä, Herra armahda meitä. Anna meille rauhasi.
Miten rukous voi olla samalla kertaa lepoa ja taistelua? Se mikä näyttää loogisesti mahdottomalta on kuitenkin toimivaa todellisuutta. Sen tietää jokainen rukoilija. Välillä nämä rukouksen kaksi puolta saattavat olla ajallisesti erillään, välillä taas - ja ehkä useimmin - ne ovat sisäkkäin, toisiinsa nivoutuneina kuten miehellä, joka sanoi Jeesukselle: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani."(Mk. 9:24)
Usein lepääminen Jumalan lupausten varassa johtaa liikkeelle lähtemiseen ja riskinottamiseen. Raamatullisina esimerkkejä tästä ovat esim. Nooa, joka rakensi arkin, Abraham, joka lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa, Mooses, joka johdatti kansaansa Egyptistä kohti luvattua maata ja monet muut uskon isät ja äidit. (Hebr. 11)
Toisaalta on niin, että taisteluun valmistautuva saa kuulla Jumalan kehotuksen: "Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa!" (2. Moos.14:14) Ja moni rukoustaistelu päättyy kuten Jeesuksen Getsemanessa: "Älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun." (Lk. 22:42) On myös todettava, että taistelevan rukouksen edellytyksenä on usein lapsenomainen turvautuminen taivaalliseen Isään. Vain turvallinen lapsi uskaltaa olla rohkea ja sitkeä pyynnöissään.
Maatessani selälläni Kuolleen meren aalloissa olin tietysti iloinen ja kiitollinen tästä fantastisesta elämyksestä. Kun me saamme kokea Jumalan suurta hyvyyttä hänen rakkautensa meressä, syntyy meissä tietysti spontaanisti ilo ja kiitollisuus. Tällöin kiitos ja ylistys kuuluvat läheisesti yhteen. Kiittäessämme Jumalaa meitä kohdanneesta hyvyydestä - emmekä kohtaloa, sattumaa tai ehkä itseämme - annamme hänelle kunnian ja silloin Jumalan ylistys liittyy välittömästi kiitollisuuteemme.
Emme tosin aina muista kiittää ja tällöin puuttuu hyvin oleellinen osa rukouksestamme. Raamatussa on sen takia hyvin paljon kehotuksia kiitokseen ja ylistykseen, esim. psalmi 100:
Iloitse, maa!
Kohottakaa riemuhuuto Herralle!
Palvelkaa häntä iloiten, tulkaa hänen eteensä riemuiten.
Tietäkää, että Herra on Jumala.
Hän on meidät luonut, ja hänen me olemme, hänen kansaansa,
hänen laitumensa lampaat.
Tulkaa hänen porteilleen kiittäen, hänen esipihoilleen
ylistystä laulaen.
Kiittäkää häntä, ylistäkää hänen nimeään.
Hyvä on Herra!
Iäti kestää hänen armonsa, hänen uskollisuutensa polvesta polveen.
Psalmi 103 on kehotus kiitokseen ja ylistykseen kuin mahtava fanfaari:
Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on,
ylistä hänen pyhää nimeään.
Ylistä Heraa, minun sieluni, älä unohda,
mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.
Rukoukseen kuuluu siis kiitos ja ylistys Jumalalle siitä mitä hän on antanut ja mitä hän antaa, jopa siitä mitä hän tulee antamaan. Mutta meidän kuuluu kiittää ja ylistää Jumalaa ei ainoastaan siitä mitä hän antaa, vaan myös siitä mitä hän on. Raamatun viimeisessä kirjassa, Johanneksen ilmestyksessä, on paljon esimerkkejä tällaisesta Jumalan ylistämisestä. Kun uskon perspektiivi avautuu kohti Jumalan valtakunnan lopul- lista tuloa ja voittoa, jolloin Jumala "hallitsee täydellisesti kaikkea" (1 Kor. 15:28), silloin kuuluu ylistyksen ja palvonnan äänet yhä kirkkaammin: "Ylistys ja kirkkaus, viisaus, kiitos, kunnia, valta ja voima meidän Jumalallemme aina ja ikuisesti." (Ilm. 7:12)
Näin veisaavat Jumalan valtaistuimen edessä ne, jotka ovat "päässeet suuresta ahdingosta, joita ei nälkä eikä jano enää vaivaa eikä paahtava helle ja joiden silmistä Jumala itse pyyhkii kaikki kyyneleet. (Ilm. 7:14-17) Siellä taisteleva rukous muuttuu lopullisesti kiitoksen ja ylistyksen rukoukseksi.
Tähän ylistykseen yhdymme jo nyt, kun me pyhällä ehtoollisella "taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa" ylistämme Jumalan pyhää nimeä:
Pyhä, pyhä, pyhä, Herra Sebaot! Kaikki maa on täynnä hänen
kunniaansa. Hoosianna korkeuksissa! Siunattu olkoon hän, joka
tulee Herran nimeen. Hoosianna korkeuksissa!