Jukka Paarma KANSAINVÄLINEN SOLIDAARISUUS KUULUU POHJOISMAISEN HYVINVOINTIYHTEISKUNNAN ARVOPOHJAAN
Puhe SASK:in solidaarisuuspäivillä Tampereella 28.10.2000
Maailman isojen sosiaalisten ja ympäristöongelmien ratkaisemisessa olemme tällä hetkellä merkillisessä tilanteessa. On olemassa selkeä globaali agenda siitä, mitä pitäisi tehdä, mutta konkreettiset toimet agendan toteuttamiseksi ovat jääneet vaisuiksi, elleivät olemattomiksi.
Globaali agenda on muotoutunut ensisijaisesti monissa maailmankonferensseissa, joita viime vuosikymmenellä järjestettiin Yhdistyneiden kansakuntien puitteissa. Näitä konferensseja olivat Lasten oikeuksien huippukokous, New York 1990, Rion ympäristö- ja kehityskonferenssi 1992, Wienin ihmisoikeuskonferenssi 1993, Kairon väestö- ja kehityskonferenssi 1994, Kööpenhaminan sosiaalisen kehityksen huippukokous 1995; Pekingin naiskonferenssi 1995; Istanbulin Habitat-kokous 1996 sekä Rooman ruokakokous 1996. Lisäksi on olemassa Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston ohjelma raskaasti velkaantuneiden köyhien kehitysmaiden velkojen mitätöntämiseksi. Myös Maailmanpankki on julkaissut kuluneena vuonna oman köyhyyden vähentämisohjelman.
Globaalissa agendassa on mm. asetettu tavoitteeksi puolittaa maailmassa vallitseva noin 1,5 miljardin ihmisen köyhyys vuoteen 2015 mennessä, ja tämän tavoitteen saavuttamiseksi on myös olemassa YK:n kehitysjärjestön selkeä toimenpideohjelma. Suomi on ollut mukana eri konferensseissa päättämässä globaalista agendasta ja sen myötä myös sitoutunut sen toteuttamiseen. Yksi ilmaus tästä sitoutumisesta on hallituksen periaatepäätös kehitysyhteistyöstä vuodelta 1996.
Usko markkinoiden voimaan ei auta
Syitä siihen, miksi käytännön toimet ovat jääneet vaisuiksi, on useita. Yksi näistä on sokea usko siihen, että mahdollisimman vapaasti toimiva, globalisoitunut markkinatalous ratkaisee itsestään köyhyyden, ympäristön saastumisen ja sosiaalisen disintegraation ongelmat. Toimivat markkinat ovat varmasti yksi kehityksen keskeisiä elementtejä, mutta ilman säätelyä ja ohjausta ne eivät kykene ratkaisemaan mainittuja isoja ongelmia. Itse asiassa kaikesta säätelystä irrotettu laisséz faire markkinatalous johtaa vain ongelmien pahenemiseen. Näin voidaan päätellä esimerkiksi siitä, että rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on syventynyt kiihtyvällä vauhdilla. Maailman köyhimmän ja rikkaimman viidenneksen tuloerot vuonna 1960 olivat 1:30, v. 1990 1:60 ja seitsemän vuoden jälkeen 1997 1:74. Maailman tulonjakojärjestelmissä jotain on pahasti vialla, kun esimerkiksi 200 rikkaimman ihmisen varallisuus on suurempi kuin ihmiskunnan köyhimmän 2/5 yhteenlasketut vuositulot.
Ehkä syvempi syy toimenpiteiden vaisuuteen globaaliagendan toteuttamiseksi löytyy vallitsevasta arvomaailmasta. Usein näyttää siltä, että oman edun ajaminen, omien tarpeiden tyydyttäminen, kilpailu ja taloudellinen kasvu on julistettu ainoiksi realistisiksi julkisen elämän arvoiksi nykymaailmassa. Myötätunnon ja omastaan antamisen katsotaan kuuluvan vain yksityisen moraalin piiriin. On tietysti välttämätöntä, että eri kansakunnat Suomi mukaan lukien ajavat omia etujaan kansojen yhteisössä. Mutta tämä ei riitä, jos halutaan rakentaa sellaista demokraattista maailmanyhteisöä, jossa kaikilla on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään. Siihen tarvitaan myös solidaarisuutta eri kansojen ja alueiden välillä, solidaarisuutta köyhien ja varakkaiden kesken ja solidaarisuutta nykyisen ja tulevien sukupolvien välillä.
Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan arvopohja
Tällaiseen solidaarisuuteen päästäksemme meidän pitää pysähtyä miettimään sitä arvopohjaa, joka on perustana ollessamme mukana kansainvälisessä vuorovaikutuksessa. Kansainvälisen vuorovaikutuksen arvopohjaa meidän ei tarvitse hakea kaukaa tai synnyttää tyhjästä. Omassa perinteessämme meillä on pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan malli, jonka arvoihin kuuluu selkeästi myös huolehtiminen heikommassa asemassa olevista. Tähän arvoperustaan kiinnittivät huomiota viime vuonna Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat puheenvuorossaan "Kohti yhteistä hyvää". Piispat lähestyivät tätä problematiikkaa tietysti kristillisestä uskosta ja siitä nousevasta luterilaisesta sosiaalietiikasta käsin. Samalla kun puheenvuoro toi esiin kilpailun ja varsinkin yritteliäisyyden merkityksen, se totesi että niin kotimaassa kuin kansainvälisesti "kilpailu ei voi toimia hyvin, ellei sitä säädellä". Piispojen sanoman pääajatus on, että talouden moottorina toimivan kilpailun ja oman edun ajamisen rinnalla tarvitaan myös yhteisen hyvän esilläpitoa ja mekanismeja sen toteuttamiseksi.
Tällaista "yhteisen hyvän" moraalia tarvitaan kansainvälisissä suhteissa vielä kipeämmin kuin kotimaamme ongelmissa. Jos egoismi eri muodoissaan on ainoa arvo, meillä ei ole toivoa. Jos valtiot ovat kansainvälisessä yhteistyössä ajamassa vain "omia kansallisia etujaan", ihmiskunnan tulevaisuus on synkkä. Silloin ei ole mitään estettä sille, että vahvat voivat jatkuvasti hyvällä omallatunnolla sortaa heikkoja ja käyttää heitä hyväkseen. Ehkä suurin vaara kehitykselle onkin sellaisessa moraalikasvatuksessa, jossa oman edun ajamista, "itsensä rakastamista", pidetään ainoana oikeana ja realistisena moraalina. Tiedotusvälineissä on hämmästyttävän paljon tällaista moraalia tukevia viestejä, jotka rummuttavat sitä jatkuvasti tajuntaamme.
Maailmassa on kyllä myös näyttöä siitä, että politiikkaa saattavat ohjata muutkin motiivit kuin pelkästään oman edun ajaminen ja sen puitteissa tehdyt kompromissit. Kehitysyhteistyö niin Suomessa kuin muuallakin on yksi sellaisista alueista, joissa rinnakkain ovat oma etu ja yhteinen hyvä. Huolehtiessamme kehitysmaiden köyhien elinmahdollisuuksien parantamisesta ja estäessämme heidän ympäristöään tuhoutumasta edistämme samalla omaa turvallisuuttamme.
Tunnetusti muut pohjoismaat ovat huomattavasti Suomea edellä kehitysyhteistyövastuun kantamisessa. Ne ovat kaikki päässeet Yhdistyneiden kansakuntien suositukseen määrärahoissaan eli vähintään 0,7 %:iin bruttokansantuotteesta; esimerkiksi Ruotsissa 0,7 %:a pidettiin häpeärajana, jonka alle ei lamankaan aikana haluttu mennä, ja ensi vuoden talousarviossaan Ruotsi aikoo korottaa kehitysyhteistyömäärärahoja 1,4 miljardilla Ruotsin kruunulla eli 0,73%:iin BKT:sta. Olisiko yksi syy muiden pohjoismaiden kehitysyhteistyömyönteisyyteen siinä, että niissä on selkeämmin kuin meillä säilynyt tietoisuus pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusarvoista, joihin kuuluu myös huolehtiminen koko maailman yhteisestä hyvästä?
Yhteistoiminta on välttämätöntä
Maailman ongelmat ovat sitä luokkaa, että ne voidaan ratkaista vain yhteistoiminnalla. Tarvitaan liike-elämää ja toimivia markkinoita, valtioiden panosta, tarvitaan ammattiyhdistysliikettä, kansalaisjärjestöjä, kirkkoja ja muita uskonnollisia yhteisöjä. Kirkolle ei ole periaatteessa ongelma olla näissä asioissa yhteistyössä erilaisten vakaumusten omaavien ihmisten kanssa. Luterilaisen sosiaaliopetuksen mukaan lähimmäisenrakkauden vaatimus on kirjoitettu jokaisen ihmisen sydämeen. Jokainen ihminen uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta kykenee omaatuntoaan kuuntelemalla tajuamaan, että on huolehdittava myös toisen ihmisen parhaasta eikä vain omasta hyvästä. Tämän mukaisesti kirkko on omien resurssiensa mukaan avoin erityyppisille yhteistyön muodoille, kun on kysymys yhteisen hyvän etsinnästä ja heikkojen auttamisesta myös maailmanlaajuisissa puitteissa.
Aivan samoin on eräässä maailman tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeässä asiassa, nimittäin rauhankysymyksessä. Minusta on välttämätöntä, että kristilliset kirkot ja muut uskonnot etsivät uskontojen välistä yhteistyötä. Uskontoja on liian paljon käytetty vastoin niiden perusominaisuutta poliittisten pyrkimysten sumuverhona tai vihan ja kaunan lietsontaan. Nyt on aika löytää entistä enemmän kunnioittava toistensa ymmärrys. Ilman uskontojen yhteistyötä ei maailmanrauha ole mahdollinen. Sen osoittaa tällä hetkellä sellainen kriisipesäke kuin Jerusalem. Se on ollut kolmen uskonnon pyhä kaupunki ja sellaisena sen tulee olla vastakin.
Kun puhutaan maailman köyhyysongelmasta, niin yhteistoiminnan tärkeimmät yhteistyökumppanit ovat apua tarvitsevat itse. Liian monien hyvienkin avustusohjelmien peruspuutteena on se, että niitä ei ole rakennettu yhdessä köyhien kanssa, vaikka ohjelmat on kyllä tehty köyhiä varten ja köyhille. Tämä kritiikki voidaan suunnata myös esim. Maailmanpankin sinänsä tervetulleeseen köyhyyden vähentämisohjelmaan. Köyhien osallistuminen ohjelmien suunnitteluun, toteutukseen ja arviointiin on ensiarvoisen tärkeää, koska ohjelmien tarkoitus ei ole viime kädessä pelkkä auttaminen vaan se, että köyhistä tulisi oman elämänsä subjekteja. Esimerkiksi konkreettisissa avustusprojekteissa ns. omistajuus - tämä on "meidän oma projekti" - syntyy vain siten, että asianomaiset itse saavat olla projekteissa suunnittelusta lähtien mukana. Ilman osallistuvuuden periaatteen tiukkaa kunnioittamista avustustyöstä tulee yksi riippuvuuden ja passiivisuuden ylläpitäjä. Tämä koskee yhtä hyvin kansalaisjärjestöjen avustusprojekteja kuin valtioiden välistä kanssakäymistä.
Mikä on realismia?
Kun puhutaan yhteisestä hyvästä, solidaarisuudesta, välittämisestä, puhutaan ns. pehmeistä arvoista nykyisen kielenkäytön mukaan. Pehmeisiin arvoihin liitetään ajatuksissa helposti lisämääre "epärealistinen", "poliittisessa elämässä ei vakavasti otettava", "sentimentaalinen". Mutta mikä loppujen lopuksi on realismia ja mikä ei? Onko realismia se, että globalisoituneessa, keskinäisten riippuvuuksien maailmassa emme välitä maailman isoista ongelmista, vaikka niiden vaikutus myös meidän elämäämme päivä päivältä lisääntyy? Vaiko onko realismia auttaa ihmisen luonnollisen moraalitajun mukaisesti hätään joutuneita lähimmäisiä ja yrittää omalta osalta rakentaa sellaista maailmaa, jossa kaikkien on hyvä elää? Ovatko realisteja vain ne, jotka uskovat vain ihmisessä olevaan ahneuteen ja itsekkyyteen, vaiko ne, jotka uskovat ihmisen kykenevän ajattelemaan myös toisten parasta ja haluavan ponnistella kaikkien ihmisten ja erityisesti heikoimpien hyvän puolesta?
Joku ajattelija on sanonut: "Rakkaus on ainoa järkevä tunne". Lausetta voi tulkita monin tavoin. Ajateltaessa sotia ja konflikteja eri puolilla, satojen miljoonien ihmisten köyhyyttä ja muita maailman isoja ongelmia lauseen järkevyyttä tuskin voi ainakaan ensi kuulemalta kiistää. Omasta puolestani olen vakuuttunut siitä, että yksilöllinen ja kollektiivinen egoismi eivät riitä inhimillisemmän, kaikkien ihmisten elinmahdollisuuden takaavan maailmanyhteisön arvoperustaksi. Tarvitaan myös selkeää yhteisen hyvän ajattelua, jossa pidetään huolta kokonaisuudesta ja yhteiskunnan heikoimpien jäsenten oikeuksista ihmisarvoiseen elämään. Tämä on ainoaa järkevää realismia nykyisessä maailmantilanteessa.