Jukka Paarma KIRKOT JA USKONTOJEN VÄLINEN DIALOGI
Avauspuhe Suomen ekumeenisen neuvoston kokouksessa 26.10.2000 Kotkassa
Lähi-idän kiristynyt tilanne ja väkivaltaisuudet siellä ovat synnyttäneet surua ja huolta myös suomalaisten kristittyjen keskuudessa. Oman kirkkoni, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon, ulkoasiain neuvosto (KUN) lähetti viikko sitten kokouksestaan kirjeen aivan kriisin ytimessä Ramallahissa asuvalle Jordanian evankelis-luterilaisen kirkon piispalle Munib Younanille.
Neuvosto sanoi toivomuksensa ja rukouksensa olevan, että kaikkivaltias Jumala soisi oikeudenmukaisuuden ja rauhan vallita myös Jerusalemissa. Rukous liittyi psalmin 122 sanoihin, jotka tuntuvat erityisen ajankohtaisilta juuri nyt:
Ole tervehditty, Jerusalem!
Olkoon rauha sinulla ja ystävilläsi.
Vallitkoon rauha muureillasi
ja hyvinvointi linnoissasi.Veljieni ja ystävieni tähden
Toivotan sinulle rauhaa. (Ps 122: 6-8)
Lähi-idän kriisi on luonteeltaan poliittinen, mutta siihen nivoutuu monia uskonnollisia kysymyksiä. Jerusalemin asema on niistä kaikkein ilmeisin.Tällainen tilanne muistuttaa monia muita selkkauksia, kriisejä tai sotia, joita on käyty Euroopassakin, ja joita julkiset tiedotusvälineet mielellään nimittävät uskonsodiksi. Pohjois-Irlanti, Bosnia ja Kosovo ovat viimeaikaisia esimerkkejä sellaisista. Myös moniin maailmaa kuohuttaviin terroritekoihin on liittynyt uskonnollista vastakkainasettelua.
Tuskin yhdenkään näistä kriiseistä varsinainen syy on uskonnossa. Uskonnollisten tekijöiden ja asenteiden mukaan liittyminen on kuitenkin voimistanut vihan tunteita ja kärjistänyt asenteita. Monesti on uskontoa tietoisesti käytetty poliittisten päämäärien sumuverhona tai käsikassarana.
Uskontoja on siis käytetty vihan ja sodan aseina, vastoin niiden omaa perimmäistä olemusta. Uskontojenhan pitäisi toimia päin vastoin rauhan, sovinnon ja yhteisymmärryksen lisäämiseksi. Nimenomaan rauhankysymys on se, mikä kutsuu ja vaatii uskontojen edustajia ja johtajia uskontodialogiin. Ilman kolmen suuren monoteistisen maailmanuskonnon dialogia, asiallista keskustelua ja toistensa kunnioittavaa kohtaamista ei ole edellytyksiä rauhanomaiselle yhteiselolle ja yhteisen tulevaisuuden rakentamiselle Lähi-idässä eikä etenkään Jerusalemissa, jonka jo nimensä mukaan pitäisi olla rauhan kaupunki.
Kristinuskon ja islamin dialogi, toinen toisensa kunnioittava ymmärtäminen on mielestäni edellytys myös entistä monikulttuurisemman Euroopan asukkaiden rauhalliselle ja turvallisella tulevaisuudelle.
Uskontojen dialogi, keskustelu ja kohtaaminen, on välttämätöntä uskontojen itsensä kannalta. Samalla se on välttämätön edellytys oikeudenmukaisuuden ja rauhan aikaansaamiselle. Juuri nyt ajattelemme huolestuneina tilannetta Jerusalemissa, Israelissa, Palestiinassa ja koko Lähi-idässä. Näiden kansojen poliittiset ja uskonnolliset johtajat tarvitsevat kirkkojen ja uskontojen esirukouksia vaikeissa ja vastuullisissa yrityksissään ja vihollisuuksien lopettamiseksi ja rauhanomaisen tulevaisuuden rakentamiseksi.
Suomen ekumeenisen neuvoston syyskokouksen avauksessa on syytä muistuttaa, että uskontojen välinen dialogi on välttämätöntä, mutta se ei ole ekumeniaa. Ekumenia tarkoittaa kirkkojen ja kristittyjen ykseyspyrkimyksiä. Sen edellytyksenä on usko Jeesuksen Kristukseen Jumalana ja Vapahtajana, halu toimia yhdessä muiden kristittyjen kanssa, Pyhän Raamatun kunnioitus Jumalan sanana ja kolminaisuusopin hyväksyminen. Näinhän me olemme oppineet tunnistamaan ekumenian edellytykset sekä Kirkkojen maailmanneuvoston peruskirjasta että Suomen ekumeenisen neuvoston säännöistä.
Ekumeenista keskustelua on hallinnut alkusyksyn ajan Vatikaanin uskonopin kongregaation julkaisema asiakirja Dominus Iesus (Herra Jeesus). Tässä varsinaisesti roomalais-katolisen kirkon omaan käyttöön ja nimenomaan uskontojen välisen dialogin ohjenuoraksi tarkoitetussa asiakirjassa todetaan yksiselitteisesti ja selvästi, että Jeesus Kristus on ainoa tie pelastukseen. Hän on ainoa Välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä.
Asiakirja tähdentää Jeesuksen Kristuksen ainutkertaisuutta ja hänessä lahjoitetun pelastuksen universaalisuutta. Jeesuksessa Kristuksessa on Jumalan ilmoituksen täyteys ja lopullisuus.
Tämä uskonopin kongregaation julistuksen, deklaraation alkuosa ja sen varsinainen sanoma on jäänyt asiakirjan herättämässä vilkkaassa julkisessa keskustelussa taka-alalle. Muiden kirkkojen kommenteissa on pääkysymykseksi noussut Katolisen kirkon suhde muihin kirkkoihin ja kirkollisiin yhteisöihin.
Pahaa mieltä ja loukkaantumista muiden kirkkojen, niiden johtajien ja teologien parissa on herättänyt asiakirjan lausuma, etteivät muut kirkot kuin Katolinen kirkko ole kirkkoja sanan varsinaisessa merkityksessä. Useat kirkonjohtajat ja ekumeenisten järjestöjen keskeiset vaikuttajat ovat arvostelleet roomalaiskatolista kirkkoa ainoan oikean kirkon aseman tavoittelusta ja epäekumeenisista asenteista.
Monet arvostelijat eivät ole huomanneet, että uskonopin kongregaatio ei itse asiassa opeta mitään, mikä ei olisi ollut tiedossamme ennenkin. Se toistaa vain Vatikaanin II konsiilin kirkko-opillisen kannan katolisen kirkon ja Kristuksen yhden kirkon suhteesta. Asiakirja toistaa samassa yhteydessä myös konsiilin kannan, että niissäkin yhteisöissä, joita ei pidetä kirkkoina varsinaisessa merkityksessä, kastetut kristityt ovat jäsentyneet Kristukseen ja ovat tietyllä, vaikkakin epätäydellisellä tavalla, Kirkon yhteydessä.
Pettymyksen on sen sijaan tuottanut se, että Vatikaanin II konsiilin jälkeisten vuosikymmenten ekumeeniset edistysaskeleet eivät ole antaneet aihetta asian uudelleen muotoiluun.
Mielenkiintoista on huomata, että asiakirja toteaa kirkollisen ykseyden edellytyksiksi samoja kysymyksiä, jotka luterilaiskatolinen vanhurskauttamisasiakirjakin viime vuodelta nostaa seuraavaksi keskustelupöydälle, erityisesti kysymykset kirkosta, kirkon virasta ja sakramenteista.
Dominus Iesus -dokumentin herättämä osin kiivas ja yhä jatkuva keskustelu antaa myös meille Suomen ekumeenisen neuvoston jäsenkirkoille ja -yhteisöille ja niiden edustajille runsaasti ajattelemisen aihetta. Kiinnitän huomiota kolmeen mielestäni keskeiseen näkökohtaan. Ne ovat: (1) uskontodialogin välttämättömyys ja Kristuksen ainutlaatuisuus, (2) totuuskysymys ekumenian koetinkivenä ja (3) kirkkojen keskinäisen ymmärtämisen vaikeus.
1. Sanoin puheeni alussa, että uskontojen välinen vuoropuhelu on välttämätöntä sekä uskontojen itsensä että maailmanrauhan vuoksi. Aidon uskontojen välisen dialogin edellytyksenä on omasta uskosta ja vakaumuksesta kiinnipitäminen sekä toisen osapuolen kunnioittaminen ja tunteminen. Meille kristityille usko Kristukseen Jumalana ja Vapahtajana on luovuttamaton lähtökohta myös keskusteluissamme muiden uskontojen kanssa. Vatikaanin uskonopin kongregaatio on tehnyt palveluksen myös muille kirkoille muistuttaessaan omia piispojaan ja teologejaan siitä, että Kristuksen ainutkertaisuus on kirkon uskon ytimessä.
Kirkon tulee asiakirjan mukaan julistaa kaikille ihmisille Herran lopullisesti ilmoittamaa totuutta ja kutsua kaikkia kääntymään Jeesukseen Kristukseen ja jäsentymään kasteen (ja muiden sakramenttien) kautta kirkkoon, voidakseen päästä Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, yhteyteen.
Omasta uskosta luopuminen ei voi olla lähtökohtana eikä päämääränä uskontojen kohtaamisessa eikä uskontojen välisessä dialogissa. Kirkot ja kristityt eivät voi vaieta millään tekosyyllä uskostaan Jeesukseen Kristukseen. Hän on uskomme mukaan tie, totuus ja elämä.
Riemuvuosi 2000 - toivon vuosi vietetään Suomessa oikein, jos me kirkkoina ja kristittyinä kaikessa toiminnassamme pyrimme kirkastamaan Herraa Jeesusta Kristusta ja julistamaan Jumalan hänessä maailmalle lahjoittamaan pelastusta.
2. Uskontojen välinen dialogi ja kristillisten kirkkojen ekumenia nostavat esille monia ajankohtaisia haasteita. Molemmat tekevät - osittain eri tavoin, mutta selkeästi kumpikin - hankalan ja vaikean totuuskysymyksen väistämättömäksi. Keskustelua ei voida käydä vain keskustelun, yhdessäolon tai yleisen mielenkiinnon takia. Toisten kohtaamisessa on kysyttävä myös sitä, mikä on totta ja oikein. Kaikki uskonnot eivät opeta samaa. Niiden välillä on olennaisia eroja.
Asiakirja Dominus Iesus torjuu päättäväisesti uskonnollisen välinpitämättömyyden ja relativismin. Kaikki näkemykset ja mielipiteet eivät ole yhtä hyviä. Uskonnossa on kysymys totuudesta ja pelastuksesta. Kaikki tiet eivät johda pelastukseen. Jeesus Kristus on Uuden testamentin ja kirkon klassisen opetuksen mukaan Jumalan ilmoituksen täyteys ja lopullinen sisältö.
Ekumenia voi aidosti edistyä vain siellä, missä uskotaan Kristukseen ja tunnustetaan hänet Jumalaksi ja Vapahtajaksi ja missä kirkkojen väliset erot ja erimielisyydet avoimesti myönnetään ja pyritään vakavasti etsimään yksimielisyyttä uskossa, totuudessa ja rakkaudessa. Ekumenia vaatii kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä sekä ennen muuta kuuliaisuutta Kristukselle ja hänen tahdolleen. Kirkon ykseyteen ei ole oikoteitä.
3. Kirkkojen keskinäiset suhteet ovat parantuneet viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana merkittävästi. Silti me olemme vielä kaukana Kristuksen kirkon näkyvästä ykseydestä. Kaikki ekumeenisessa liikkeessä mukana olevat eivät näytä edes asettavan sitä ekumenian päämääräksi. Ellei matkan päämäärä ole selvillä, yhteisen tien etsiminen on vaikeaa.
Kaikista ekumenian edistysaskeleista huolimatta yhä edelleen tarvitaan perusasioiden kertaamista ja opiskelemista. Kirkkojen välillä tosiasiallisesti edelleen vallitsevat erot on otettava vakavasti. Sekä viisaus että ykseyden tien etsiminen alkaa tosiasioiden tunnustamisesta.
Dominus Iesus -asiakirja ja siitä käyty keskustelu ovat meille terveellinen muistutus siitä, että ekumeeninen keskustelu ei onnistu eikä edisty ellei huolellisesti perehdytä siihen, mitä on sanottu tai kirjoitettu. Monet Vatikaanin asiakirjan ankarat arvostelijat näyttävät tutustuneen siihen huonosti. Silti mielipiteitä on esitetty äänekkäästi ja kiivaasti.
Myös Vatikaanin uskonopin kongregaatio ja sen puheenjohtaja kardinaali Joseph Ratzinger kantavat osavastuun asiakirjan väärinymmärtämisestä. Keskustelu lähti alun perin väärään suuntaan. Vasta paavi Johannes Paavali II:n selkeä tuki Katolisen kirkon ekumeenisten pyrkimysten jatkamiselle ja kardinaali Edward Cassidyn ja piispa Walter Kasperin toistuvat vakuutukset, etteivät roomalaiskatolisen kirkon kirkko-oppi tai suhtautuminen ekumeniaan ole muuttunut, ovat hieman rauhoittaneet tulehtunutta keskustelua.
Ekumeeninen keskustelu on osoittautunut odotettua vaikeammaksi. Apostoli Paavalin ohjetta noudattaen meidän tulisi pyrkiä kilpailemaan toistemme kunnioittamisen vaikeassa lajissa. Tässä kilpailussa meillä kaikilla on parantamisen varaa ja harjoittelun tarvetta. Välillä vaikuttaa siltä, että tähän lajiin tarvittava luja peruskuntokin pettää yllättävän helposti. Meillä on opettelemista sekä toisten kunnollisessa kuulemisessa että kuullun ymmärtämisessä. Oma kirkkoni on julkaissut ja jakanut riemuvuoden kunniaksi kaikkien kirkkomme jäsenten koteihin uuden Katekismuksen. Luterilaisten ekumeenisena kotiläksynä voisi olla Lutherin kahdeksannen käskyn selityksen kertaaminen.
Oikea ekumeeninen yksimielisyys ja vastaavasti myös todellinen erimielisyys edellyttävät ekumeenisessa dialogissa keskustelukumppanin tuntemista ja hänen kantaansa perehtymistä. Jotta voisimme tietää minne menemme, meidän täytyy tuntea mistä tulemme ja missä olemme.
Viimeaikaisessa keskustelussa kirkot ovat puhuneet paljon toistensa ohi. Ehkä ekumenian uusi aika voisi alkaa yhteisestä Jumalan sanan kuulemisesta ja Jeesuksen Kristuksen opetuslapsena olemisesta.