Jukka Paarma KIITOS JA ANTEEKSI
Saarna Suomen Sotaveteraaniliiton liittopäivien jumalanpalveluksessa Jyväskylässä 7.6.2000
Jeesus sanoi: "Te saatte puolustajan, minä lähetän hänet Isän luota. Hän, totuuden henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti." Joh. 15:26-27
Hyvät sanankuulijat. Kun minulle on suotu se kunnia, että saan olla mukana näillä liittopäivillä saarnaamassa jumalanpalveluksessa, en voi olla muistamatta entistä työtoveriani. Hän, jo iäkäs ja kunnoltaan heikentynyt, on eläkepäivinään innostunut osallistumaan veteraanitoimintaan. Mitä enemmän ikää on kertynyt, sitä aktiivisemmin hän on ollut mukana, tietenkin siinä määrin kuin voimat ja kunto ovat sallineet. Kysyin häneltä jokin aika sitten: mistä moinen innostus? Mikä saa hänet mukaan, vaikka monet omat vaivat houkuttelisivatkin jäämään oman sohvan tai keinutuolin turvaan?
Hänen vastauksensa pysähdytti. Hän sanoi, että siinä toiminnassa hän on kokenut, että hänestä välitetään. Pitkään yksinäisyydestä kärsinyt oli löytänyt veljesjoukon, jonka parissa hän tunsi sellaista yhteyttä, joka vei muistot yhteisiin kokemuksiin, vaaran aikoihin yli puolen vuosisadan taa. Samanlaista toisesta huolehtimista ja välittämistä hän tarvitsi nyt askeleen lyhennyttyä. Tämän kokeminen oli niin merkittävää, että hän löysi siitä oman, uuden harrastuksensa. Hän käy tapaamassa niitä veljiä, jotka ovat huonommassa kunnossa, keskustelemassa, lukemassa ja rohkaisemassa. Sanalla sanoen osoittamassa, että veljestä välitetään.
Viime talvena herätti suurta huomiota se, kun Rooman paavi riemuvuoden merkeissä ilmoitti anteeksipyyntönsä eräistä kirkkonsa jäsenten aikojen kuluessa tekemistä vääryyksistä. Meillä Suomessakin heräsi keskustelu asiasta ja eräissä lehtikirjoituksissa vaadittiin, että Suomen kirkonkin tulisi pyytää anteeksi. Aiheitakin lueteltiin, kukin kirjoittaja vähän oman näkökulmansa ja katsomuksensa pohjalta. Näytti siltä, että on paljon helpompi vaatia toisilta anteeksipyyntöä kuin tehdä se itse. Ja on paljon helpompi tunnustaa toisten tekemiä syntejä kuin katsoa tiukasti peilistä omia tekoja ja tekemättä jättämisiä.
Olen kuitenkin ajatellut, että noissa vaatimuksissa on jotain perää. Menneitten polvien virheiden kaivaminen ei kuitenkaan meitä rakenna eikä se vaadi meiltä itseltämme juurikaan rohkeutta. Anteeksi -sana ja anteeksipyyntö ovat tärkeitä, mutta ehkä vielä tärkeämpää on nostaa esille positiivisia, myönteisiä asioita. Sen me teemme, kun sanomme "kiitos". Nyt on aika sanoa kiitos niille, joille sitä ei ole ennen sanottu. Kiitos yhteiskuntamme, kirkkomme ja meidän tässä vapaassa ja itsenäisessä Suomessa, hyvässä maassa, nyt elävien polvien puolesta.
Kiitoksen tahdon tänään lausua niille, jotka ovat osoittaneet ja osoittavat toisesta välittämistä. Sotiemme veteraanit ovat kiitoksensa ansainneet, niin yhteiskuntamme kuin kirkonkin kiitoksen, ei ainoastaan siitä, mistä vapaan maamme siniristiliput hulmuamisellaan kertovat, panoksesta itsenäisyytemme hyväksi, vaan nyt myös siitä työstä, mitä te teette osoittaaksenne, ettei nytkään veljeä jätetä - toinen toisesta huolehtimisesta, vastuuntunnosta ja välittämisestä. Aivan samalla tavalla tahdon antaa kiitoksen niille muille, jotka tämän hetken yhteiskunnassa kantavat huolta siitä, että täällä välitetään. Marsalkan päiväkäsky kirkkojemme seinillä kertoo äitien, kasvattajien ja puolisoiden panoksesta ei vain silloin kerran vaan yhä. Liian harvoin heitä muistetaan kiitoksin. Muut kasvattajat, huoltotyössä toimivat, ammattilaiset ja vapaaehtoiset kuuluvat kiitoksen saajiin. Ja liian usein unohdamme tyystin ne monet kodeissa sairaita ja vanhoja omaisiaan, usein vanhempiaan tai puolisoaan hoitavat, jotka joskus voimiensa äärirajoille asti ponnistelevat osoittaakseen, että "sinua ei jätetä".
Kun tänään tahdon kirkkommekin puolesta lausua tämän kiitoksen, toivon, että te täällä mukana olevat voisitte sen kiitoksen viedä mukananne sinne omaan elämänpiiriinne ja kotiinne, kertoa sen kiitoksen siellä, ja missä suinkin mahdollista, liittää siihen oman, liian usein lausumatta jääneen sananne: kiitos.
Se, että olen puhunut välittämisestä, ei johdu vain siitä kokemuksesta, joka minulla on veteraanien tämänhetkisestä työstä. Se liittyy läheisesti siihen, mitä me kuulimme päivän saarnatekstissä. Se nimittäin kertoi, että Jumalan työtapa on meistä välittäminen. Teksti oli osa Jeesuksen ns. jäähyväispuhetta. Eron hetki oli käsillä. Jeesus oli ottamassa jäähyväisiä ystävistään, oppilaistaan.
Ero on aina kuin pieni kuolema. Se tuo mukanaan surua, kaipauksen, yksinäisyyden ja turvattomuuden. Ja vielä Jeesus antoi ymmärtää, ettei hänen oppilaillaan tule olemaan helppoa. Heitä vihataan ja vainotaan, heitä ei ymmärretä vaan halveksitaan ja pilkataan. Mutta se, mitä hän tahtoi heille tällä eron hetkellä sanoa, oli se, ettei hän kuitenkaan jätä heitä yksin. Vaikka hän, heidän Mestarinsa, lähteekin pois, kulkee ristin kuoleman ja ylösnousemisen kautta Isän luo, hän ei jätä heitä yksin. Hänen työnsä, toimintansa ja läsnäolonsa jatkuu täällä oppilaiden, heidän seurakuntansa, keskellä.
Hän on läsnä. Missä kaksi tai kolme tai enemmän on koolla hänen nimessään, missä sanoma hänestä on esillä ja koskettaa ihmisiä, missä kokoonnutaan Herran aterialle, missä kohdataan vähäinen veli, siis sellainen, joka on avun ja puolustamisen tarpeessa, siellä hän on läsnä.
Tästä työn jatkumisesta hän sanoi, että hän lähettää Pyhän Hengen. Jumalan toiminnasta meidän keskellämme ja Kristuksen itsensä läsnäolosta meidän seurakunnissamme me sen vuoksi käytämme nimitystä Pyhän Hengen työ. Jeesus itse käytti kuitenkin toista sanaa. Hän sanoi oppilaille, että hän lähettää heille Puolustajan. Puolustajan. Jumalan ja Kristuksen toiminta meidän keskellämme on siis Puolustajan toimintaa.
Tuo sana Puolustaja voitaisiin suomeksi kääntää myös Auttaja, Puolestapuhuja, Kanssakulkija tai sellainen, joka välittää.
Millainen ihminen tarvitsee puolustajaa? Ei ainakaan se, joka pärjää yksin. Ei se, joka jaksaa ja osaa ja vain menestyy, joka on ehyt, ulkonaisesti ja sisäisesti, jolla on varaa, kuten nykyään sanotaan, paukutella henkseleitään.
Puolustajan tarvitsee se, joka ei tahdo jaksaa eikä osata, joka on rikki tai jonka usko horjuu ja toivokin on niin ja näin.
Sellaisia olivat ne ensimmäiset, Pietari ynnä muut, vihamielisen ja ymmärtämättömän maailman keskelle jätetyt, joiden tehtävänä oli todistaa Kristuksesta. Ei heitä ollut jätetty yksin, Kristuksen oma työ jatkui. Ja sen vuoksi sanoma kulki eteenpäin ja saavutti yhä uusia ihmisiä.
Puolustajaa ovat tarvinneet ja yhä tarvitsevat ne, joiden oman elämän ehkä hyvinkin siloisen ja kiiltävän kuoren alla on kuitenkin ahdistavan rikkinäinen tai kipeitä haavoja kantava ihminen. Puolustaja viittaa Kristukseen, siihen, mitä hän on tehnyt eheyttääkseen rikkinäisen syntien anteeksi antamuksella ja korjatakseen yhteyden elämän perustaan, Jumalaan. Puolustaja vie Kristuksen luo. Siksi apostoli kirjoittaessaan seurakunnalle kirjettä pani sen alkuun nämä sanat: "Rakkaat lapset! Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman." (1 Joh. 2:1-2)
Kristuksen työ ja Jumalan työ tässä meidän maailmassamme on siis Puolustajan työtä. Hänen ominta työkenttäänsä ovat ne ihmiset, jotka eri syistä tarvitsevat puolustusta, apua, välittämistä. Heidän rinnalleen asettuu Puolustaja. Heidän tuekseen asettuvat myös ne ihmiset, jotka ovat ja tahtovat olla Kristuksen kanssa samalla puolella. Siellä hänen ja Puolustajan työ tapahtuu hänen omiensa elämän ja toiminnan kautta.
He eivät siis ole siellä, missä hyökätään tai missä syytetään, tai missä viskellään tuomion ja oikeassa olemisen kiviä. He ovat siellä, missä tarvitaan Puolustajaa. Ja tämä Puolustajan työ ei ollenkaan aina tapahdu siellä, missä ladellaan - ehkä aivan hyvässä tarkoituksessa - hyviä elämänohjeita tai moraalisäännöksiä tai uskontotuuksia. Sen sijaan siellä on Puolustaja toimessaan, missä haavoitettu tai syrjäytynyt, tai uskonsa sekä ihmisiin että Jumalaan menettänyt saa kokea, että minusta välitetään, että on joku, jolle ei ole yhdentekevää, mitä minulle kuuluu ja miten minun käy. Siellä on Puolustaja toimessaan, siellä on Vapahtaja.
Pyhästä Hengestä käytettiin myös nimitystä Totuuden henki. Jumalan työn yksi tarkoitus on paljastaa totuus. Niinhän Jumalan sana tekeekin. Ei se jätä ketään rehellistä kuulijaa epätietoiseksi asemastaan Jumalan edessä. Pyhän edessä on ihminen, kuka tahansa meistä, aika lailla pienellä paikalla, epäpyhä, rikkinäinen, syntinen. Mutta kun Jumalan henki paljastaa totuuden meistä ja meidän sisimmästämme, hän onneksi paljastaa myös Taivaallisen Isämme sydämen. Hän välittää. Hän vakuuttaa: "Minä olen sinut lunastanut, sinä olet minun."
Jumalan sana ja Jumalan henki panee meidät sanomaan sen tärkeän sanan: Anteeksi. Tai: Armahda Herra minua. Mutta onneksi me saamme siihen heti liittää sen vielä tärkeämmän sanan: Kiitos. Kiitos Herra, että välität. Minustakin.