Jukka Paarma

KOSKETTAAKO SANOMAMME?

Esitelmä Teologisilla neuvottelupäivillä Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa 9.1.2001

Vastikään toimitettua Oulun piispanvihkimystä tiedotusvälineet käsittelivät varsin laajasti. Myös molemmat vihkimisjumalanpalveluksessa pidetyt puheet saivat huomattavasti tilaa niin tv:ssä, radiossa kuin  lehtien palstoilla. Vihityn piispan saarnasta siteerattiin asia, josta hän puhui noin kahdella lauseella. Kerrottiin, että piispa puolusti harvaanasuttujen alueittemme merkitystä yleiseurooppalaisen yhtenäistämisen paineessa.  Siten piispa otti kantaa aluepolitiikkaan.

Arkkipiispan vihkimispuheesta puolestaan nostettiin esille puheen yhdessä kappaleessa esillä ollut piispan tehtävän eräs puoli, pitää huolta ja ääntä niiden ihmisten puolesta, jotka eivät jaksa ja osaa tehokkuuden, tuottavuuden ja yksilöllisyyden ylikorostumisen yhteiskunnassa.

Molemmat asiat tuotiin esille mielestäni oikein.  Niistä Oulun tuomiokirkossa puhuttiin.  Mutta sittenkin vain hiukan. Piispan saarnan ydinasia oli pohjoisen hiippakunnan hengellisen moninaisuuden rikkaus ja kutsu kristittyjen, veljien ja sisarten yhteyteen erilaisuudessa. Arkkipiispan korostus oli piispan tehtävä vapauden sanoman viejänä ja varjelijana.  Tämän päätehtävänä on huolehtia, että anteeksiantamuksen kirkas evankeliumi saisi vapaana kulkea eteenpäin ja vaikuttaa seurakunnissa.  Näistä, puheiden hengellisistä keskusteemoista, eivät tiedotusvälineet osanneet tehdä uutistekstiä.  Tai ehkä ne eivät pitäneet niitä tärkeinä, maininnan arvoisina

Parin vuoden kokemukseni jälkeen tässä virassa olen jo tottunut tällaiseen.  Tiedotusvälineitä seuraamalla luulisi, että kirkon edustajat ovat puhuneet pääasiassa yhteiskunnan arvokysymyksistä, talous-, sosiaali- ja muuta yhteiskuntapolitiikkaa tai olleet huolestuneita milloin mistäkin yhteiskunnassa esiintyvästä ilmiöstä. Kuitenkin valtaosa niin arkkipiispan kuin muidenkin piispojen puheista voidaan luokitella ns. hengellisiksi puheiksi, joissa esillä ovat uskonnolliset, hengelliset ja raamatulliset teemat   Sellaisia ovat olleet puheet, joissa on käsitelty syntiä, armoa, vapautta ja Kristuksen Jeesuksen lahjaa ja merkitystä.

1. Sanoma

Median suorittamat valinnat siitä, mikä on uutisarvoista ja mikä ei, antaa meille kuitenkin vakavan aiheen pohtia sitä, mikä on sanomamme,  millaisella kielellä ja millä tavoin sitä julistamme ja miten sitä konkreettisesti sovellamme.  Onko puheemme synnistä ja siitä vapautumisesta armon ja anteeksiantamuksen kautta tai puhe iankaikkisesta autuudesta vain hurskasta hyminää, sellaista, jolla ei ole uutisarvoa ja siten todellista merkitystä tavallisen kansalaisen elämässä?  Onko sanomaamme ehkä nykyaikaistettava tai olisiko kyseessä vain kielellinen ja terminologinen uudelleen ajattelu?  Vai onko sellainenkaan tarpeen?

Tällaista kysymistä ei ole pidettävä jumalattomana.  Median ääntä on kuunneltava, heijastaahan se monipuolisesti suomalaisten yleisiä tuntoja ja ajatustapoja.  Toisaalta se tietenkin on vahvalla tavalla muokkaamassa niitä.  Tiedämme toki myös sen, ettei median seulan läpi helposti pääse julki ihmisten elämää syvästi koskettavat kysymykset, sellaiset kuin uskoa, mielenrauhaa, syyllisyyttä tai hyväksytyksi tulemisen tarvetta koskevat, vaikka niillä on ihmisen elämälle joskus aivan ratkaiseva merkitys.  Vasta näihin kysymyksiin ja ilmiöihin liittyvät sensaatiot pääsevät julkisuudessa esille.

Kirkon sanoman perussisällön olemme tottuneet ilmaisemaan käsittein, jotka nousevat yli 1900 vuoden takaa Raamatusta tai noin viiden vuosisadan takaa luterilaisen uskonpuhdistuksen ajalta.  Sanomamme keskus on Jeesus Kristus, Jumalan lahja meille.  Tämä lahja, joka merkitsee vapautusta synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, joka annetaan armosta, syntien anteeksiantamuksena, otetaan vastaan uskolla.  Siksi me julistamme ja levitämme sanomaamme, jotta ihmiset uskoisivat. Uskon sisällön on Luther kirkkaasti kuvannut tutussa Vähän katekismuksen toisen uskonkohdan selityksessä:
 

Uskon, että Jeesus Kristus, Isästä ikuisuudessa syntynyt tosi Jumala ja neitsyt Mariasta syntynyt tosi ihminen, on minun Herrani. Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan. Hän lunasti minut, jotta tulisin hänen omakseen, eläisin  kuuliaisena hänen valtakunnassaan ja palvelisin häntä ikuisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa, niin kuin hän itsekin kuolleista nousseena hallitsee iankaikkisesti. Tämä on varmasti totta.


Näin ilmaistun sanoman sisällöstä emme varmaan halua luopua.  Siihen olemme sitoutuneet ja siihen on kätketty se evankeliumin aarre, jota ei ole millään muulla uskonnolla tai aatteella kuin kristinuskolla tuotavana tälle maailmalle. Siitä voidaan myös sanoa, että se on sekä kirkon kallein aarre että opin ja sanoman kannalta se ydinkohta, jonka poistaminen tai muuttaminen tekisi tyhjäksi koko uskomme.  Siten se on kirkon "articulus stantis et cadentis".

Kysymyksemmehän on, miten tämä sanoma voitaisiin välittää oikein ja tehokkaasti kolmannen vuosituhannen ihmisille.  Miten toimia, että sanoma koskettaisi ja voisi vaikuttaa, olla tehokas? Millaisia keinoja ja millaisia toimia tarvitaan?

Kun sanomamme tähtäimenä on uskon syntyminen ja sen vahvistaminen, en voi olla uudelleen lainaamatta Vähän katekismuksen tuttua tekstiä, nyt kolmannen uskonkohdan selityksestä:
 

Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa. Samalla tavalla hän maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa. Tässä kristikunnassa hän joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi, herättää minut ja kaikki kuolleet viimeisenä päivänä sekä lahjoittaa minulle ja kaikille uskoville iankaikkisen elämän Kristuksessa. Tämä on varmasti totta.


Isossa katekismuksessa Luther vielä korostaa Pyhän Hengen ja uskon yhteyttä:
 

Siksi me uskomme Pyhään Henkeen, joka vetää meitä joka päivä sanalla seurakunnan yhteyteen. Samalla sanalla ja syntien anteeksiantamuksella hän synnyttää uskon sekä lisää ja vahvistaa sitä. Kun kaikki vihdoin on saatu pysyvästi valmiiksi niin, että olemme kuolleet pois maailmasta ja kaikesta onnettomuudesta, silloin hän tekee meidät kokonaan ja ikuisesti pyhiksi. Nyt me odotamme sitä uskossa sanaan nojautuen. (IK II:62)


Sanomamme perille meno on siis Pyhän Hengen työtä.  Hänen toimintansa ja vaikutuksensa varassa on se, miten sanoma koskettaa. Julistajien ja saarnamiesten konstit, kaunopuheisuus, tehokkuus ja taitavuus eivät sitä saa aikaan.  Tämä tosiasia tahtoo joskus unohtua.  Vaikka se tosiasia vierittääkin vastuun uskon syntymisestä pois julistajan harteilta, ei se poista sitä vastuuta, joka hänelle kuuluu Pyhän Hengen toiminnan välineiden, sanan ja sakramenttien hoitajana.

Tämän asian yhteydessä mielessäni on usein se pieni vertaus, jota skottilainen teologi John Baillie käytti puhuessaan sanoman julistajan vastuusta.  Vaikka maanviljelijä erittäin hyvin tietää, että hänen maansa kasvu ja hedelmä tulee Herralta eikä ihmisiltä ja vaikka hän säännöllisesti rukoilee Jumalaa suotuisien ilmojen ja pellon hyvän kasvun puolesta, hän kuitenkin  teroittaa auransa, lapionsa ja viikatteensa mahdollisimman hyvään kuntoon, muokkaa maata, kyntää ja kitkee ahkeroiden aamusta iltaan.

2. Maaston tuntemus

Sanoman julistamisessa on kyse samasta. Vaikka uskon synnyttääkin vain Jumalan Pyhä Henki, on sen, jolle Jumalan viljelysmaan hoito on uskottu, pidettävä työkalut terävinä ja hoidettava peltoaan ahkerasti ja tunnollisesti.  Julistajan on pidettävä huolta, että kylvettävä siemen on puhdasta ja oikeaa Jumalan sanan siementä, apostolista ja raamatullista, puhdasta nisua ilman lustetta.  Hänen on kuitenkin tunnettava myös  mahdollisimman hyvin maaperänsä laatu ja pidettävä  työkalunsa, taitonsa ja tietonsa teräviksi hiottuina.

Viime vuosikymmeninä on kirkossamme kiinnitetty enenevässä määrin huomiota tuon maaperän tutkimiseksi.  Toisin sanoen on pyritty selvittämään sitä henkistä, moraalista ja uskonnollista maastoa, jonka keskelle meidän on sanomaamme vietävä.  On tutkittu ihmisten asenteita, arvomaailmaa, odotuksia, uskonnollista käyttäytymistä ja yleensä sitä ilmapiiriä, jossa ihmiset elävät.  Kirkon oma tutkimuskeskus on tehnyt säännöllisesti merkittäviä kyselyitä, jotka auttavat kirkkoa tuntemaan sitä kenttää, jossa se toimii.

Maaston tutkimiseen on sanoman viejän käytettävä myös muita keinoja. Tiedotusvälineet heijastelevat - kuten edellä jo todettiin - varsin hyvin ajassa liikkuvia ajatustapoja ja asenteita samalla kun ne muokkaavat ilmapiiriä ja ovat ehkäpä tehokkain arvomaailmaan vaikuttaja.  Tämän päivän kaunokirjallisuus ja elokuvat paljastavat sitä todellisuutta, jossa nyt eletään ja joka usein tuntuu olevan valovuosien päässä meidän kristillisen kirkon usein suojatuissa ympyröissä elävien ja toimivien maailmasta. Maastotutkimusta parhaimmillaan on osallistuminen erilaisten, myös uskonnosta ja kirkosta vieraantuneiden ihmisten elämään ja harrastustoimintaan, tutustuminen heidän työhönsä ja heidän ajatustensa ja mielipiteittensä kuunteleminen erilaisissa tapaamisissa, keskustelu- ja neuvottelutilaisuuksissa.
 
Tiedän, että monet sananpalvelijat vierastavat tällaista huomion kiinnittämistä ihmisiin, heidän odotuksiinsa ja ajattelutapoihinsa.  Jonkun mielestä se on jopa lipsumista oikean raamatullisuuden polulta.  Tärkeintä on pysyä sanassa ja luottaa siihen, että Henki vaikuttaa sanassa eikä meidän tule mukautua tämän maailmanajan ja sen ihmisten odotusten mukaan.  Kun sanoman julistamisessa on kysymys viestinnästä, siis viestin lähettämisestä ja vastaanottamisesta, jotka molemmat tapahtuvat varsin inhimillisissä puitteissa, on kysyttävä, eikö myös itse sanoma helposti vääristy, jos ei pidetä huolta, että se kuullaan ja ymmärretään eli vastaanotetaan oikein.  Se, että viestin tai sanoman vastaanottajan kysymyksiä ja asenteita ei oteta vakavasti ei ole myöskään raamatullista.

Raamatun lehdiltä me löydämme todistuksia esimerkiksi Herramme ja hänen apostoliensa toimintatavasta, jossa suorastaan keskeinen piirre oli ihmisen, kuulijan ja viestin vastaanottajan huomioon ottaminen.  Tunnettuja ovat Jeesuksen kohtaamiset erilaisten apua tarvitsevien ihmisten kanssa, heidän kuuntelemisensa ja heidän tarpeittensa todesta ottaminen.  Usein hän kysyi tämän toiveita, kuten sokealta mieheltä Jerikon edustalla:
 

Jeesus pysähtyi ja sanoi:"Kutsukaa hänet tänne." He menivät kutsumaan sokeaa ja sanoivat hänelle:"Älä pelkää. Nouse, hän kutsuu sinua." Mies heitti vaippansa yltään, nousi kiireesti jaloilleen ja tuli Jeesuksen luo. "Mitä haluat minun tekevän sinulle?"Jeesus kysyi. Sokea vastasi:"Rabbuuni, anna minulle näköni.( Mk 10:49-51)


Apostolit kilvoittelivat siinä, että osaisivat tuoda sanomansa kuulijoilleen niin, että nämä voisivat sen ymmärtää.  Paavali haluaa suorastaan samaistua aikansa erilaisten ihmisryhmien kanssa.  Hänen toiminnalleen oli vierasta, että julistaja toisi kuulijoilleen sanoman jostain toisesta todellisuudesta, ikään kuin ylhäältä päin.
 

Vaikka olen vapaa ja kaikista riippumaton, olen ruvennut kaikkien orjaksi voittaakseni Kristukselle mahdollisimman monia.  Voittaakseni hänen omikseen juutalaisia olen näille ollut kuin juutalainen; voittaakseni lain alaisina eläviä olen näille ollut kuin lain alainen, vaikka en olekaan lain alainen.  Voittaakseni ilman lakia eläviä olen näille ollut kuin eläisin ilman lakia, vaikka en olekaan Jumalan lakia vailla - onhan minulla Kristuksen laki.  Voittaakseni heikkoja olen näille ollut heikko. Kaikille olen ollut kaikkea, jotta pelastaisin edes muutamia.  Kaiken tämän teen evankeliumin vuoksi, jotta olisin itsekin siitä osallinen.(1Kor 9:19-23)


Samastuminen ja huoli kuulijoista tai kirjeen saajista oli käsinkosketeltavan voimakas. Paavali olisi tahtonut tehdä kaikkensa, vaikkapa olla itse kirottu heimoveljiensä sijasta.  Hän tahtoi jopa muuttaa äänensä puhuessaan heille tai niin kuin nykykäännöksessä sanotaan:
 

Kunpa voisin olla nyt luonanne ja löytää oikean äänensävyn! (Gal.4:20)


Paavali tahtoi noin paljon samastua kuulijoihinsa, olla yksi heistä, ollakseen uskollinen Herransa sanomalle. Ja vielä enemmän: mainittu Korinttilaiskirjeen kohta päättyi arvoituksellisella tavalla: "Kaiken tämän teen evankeliumin vuoksi, jotta olisin siitä itsekin osallinen".   Onko tämä tulkittavissa niin, että kirkko ja kirkon palvelijat, evankeliumin saarnaajat itse jäävät evankeliumista osattomiksi elleivät tee kaikkea mahdollista julistaakseen sanomaa kuulijoitten kielellä, heidän rinnaltaan  ja sanomansa heille ymmärrettäväksi tehden?  Maastoon ja maaperään, toisin sanoen tämän ajan ihmisiin tutustuminen ja heidän ajatustapaansa porautuminen on siis julistajalle uskollisuus- ja pelastuskysymys.

3. Jotta maailma uskoisi

Maaston eli maaperän hyvän tuntemisen lisäksi sanoman kuljettajalla tuli olla hyvät ja terävät työkalut.  Siihen kuuluvat tietenkin kaikki mahdolliset viestinnälliset ja puhetaidolliset valmiudet.  Niitä ei pidä väheksyä, päinvastoin meidän asiamme ja sanomamme on niin kallis, ettei meillä pitäisi olla varaa jättää hyödyntämättä mitään inhimillisiä keinoja sanoman eteenpäinviemiseksi.  Eihän meillä itsellämme olekaan muita kuin inhimillisiä keinoja.   Pyhän Hengen toimintaan me luotamme, sen puolesta rukoilemme ja pyydämme olla uskollisia Jumalan puhtaalle sanalle, mutta muuten meidän osaksemme on annettu se, mitä ihminen voi tehdä.

Tässä en voi olla huomauttamatta, että meidän tulisi käyttää myös kaikki mahdolliset kanavat sanomamme kuljettamiseen.  Huomaamme, kuinka vähäisellä panoksella olemme mukana uusissa, sähköisissä tiedotusvälineissä.  Ponnisteluistamme huolimatta on hengellisten ohjelmien osuus televisiossa sangen vähäinen, radion puolella on eräitä hyviä yrityksiä kristillisen sanoman välittämiseen omienkin kanavien kautta, mutta niiden tavoittavuus tahtoo usein jäädä kovin suppeaksi.  Uusimpana mediana on otettava huomioon internet ja sen keskustelupalstat.  Toivoisin, että entistä useampi voisi viedä sinne aatteiden ja mielipiteitten myllyyn oman kristillisen todistuksensa viisaasti, rehdisti ja avoimesti.

Jumalanpalvelusuudistuksemme yhteydessä on kannettu huolta saarnan asemasta.  Huoli on ollut aiheellista.  Samalla kun tunnustan liturgisen uudistuksen tarpeellisuuden ja katson, että jumalanpalveluksen muita osia rikastuttamalla on lisätty sanoman vaikuttamismahdollisuuksia, kannan huolta sananjulistuksen asemasta, sisällöstä ja tasosta.  Emme saa antaa periksi sille, että saarnat lyhenevät ja muuttuvat sisällöltään entistä ohuemmiksi, niin että yhteys Raamatun tekstiin ja kirkon opin opetukseen haihtuu vähitellen pois.  Tällaista suuntausta on ollut nähtävissä.  Vaarana on myös se, että uuden jumalanpalveluksen liturgian vaatiessa entistä enemmän huolellista valmistautumista, ei papilta liikene riittävästi aikaa saarnan valmistamiseen. Siksi pidän luontevana sitä, että milloin seurakunnan työvoimatilanne sallii, liturgin ja saarnaajan tehtävät annetaan edelleen eri henkilöille.

Uudistuksen yksi eniten keskustelua herättäneitä asioita oli Raamatun käyttö jumalanpalveluksissa.  Tuloksena keskustelusta oli ainakin suurella yksimielisyydellä toteutettu Vanhan testamentin lukukappaleen lisääminen jokapyhäiseen messuun ja sanajumalanpalvelukseen.  Ajatuksena oli tietysti myös, että Vanhan  testamentin tekstit otettaisiin entistä enemmän käyttöön myöskin saarnateksteinä.  Sillä tavoin ne tulisivat tutummiksi seurakuntalaisille ja olisivat lisäämässä jo ohentumassa olevaa yleistä raamatuntuntemusta.

Tällaisen käytännön lisääntyminen on mitä kannatettavinta.  Samalla pidän tärkeänä, että muussakin seurakuntatoiminnassa Raamatun tutkistelu ja selittäminen saa nykyistä enemmän sijaa.  Viimeisimmät kirkon toimintatilastot osoittavat, että raamattupiirit ja raamattuopetus ovat seurakunnissa selvästi hiipumassa.  Sekä osanottajamäärät että tilaisuuksien lukumäärä ovat huolestuttavasti vähentyneet.  Raamattua uskon ja elämän ylimpänä ohjeenaan pitävässä sanan kirkossa suunta ei ole oikea.  Näyttää siltä, että pian raamattuopetuksesta kantavatkin päävastuun eri järjestöt.  Aktiivisia sillä saralla ovat  myös monet oman kirkkomme opetuksesta poikkeavat uskonnolliset liikkeet.

Kun puhun sanoman kuljettamisen työvälineistä, en mene tässä yhteydessä saarnaamisen, puhumisen tai muun todistamisen tekniikkaan.  Sen sijaan tahdon puhua vielä kolmesta sellaisesta yleisemmästä asiasta, joiden yhteys sanoman perillemenoon ja tehokkuuteen on ilmeinen.  Kolme asiaa, jotka auttavat, mutta joiden puuttuminen on suurena esteenä sanomallemme.  Jumalan Hengen työtä emme kykene paljonkaan edistämään, mutta esteinä ja suurina sellaisina me pienetkin ihmiset voimme kyllä olla.

3.1. Kristittyjen yhteys

Ensimmäinen näistä kolmesta asiasta on kristittyjen yhteys. Tämähän oli Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen keskeinen teema.  Hän pyysi, että hänen omansa, hänen seuraajansa olisivat yhtä, niin kuin Isä ja Poika ovat yhtä, ja että he sillä tavoin todistaisivat tässä maailmassa.  Kun ajattelemme kristikunnan tilaa tai vaikkapa oman maamme kristittyjen tilannetta, tuntuu Jeesuksen sana erityisen koskettavalta ja velvoittavalta:
 

"Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun.  Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.  ( Joh.17:20,21)


"Jotta maailma uskoisi".  Kristittyjen hajanaisuus, puhumattakaan eripuraisuudesta, maailmanlaajalla foorumilla ja omassa maassamme on siis este sen sanoman etenemiselle, jonka tähtäimenä on, että maailma uskoisi.  Siksi minä en ymmärrä, miksi   ekumeenisiin yrityksiin välillä suhtaudutaan lähtökohtaisen kielteisesti.  Minä ymmärrän, että on Herran käsky etsiä toisten ja toisenlaisen perinteen omaavien kristittyjen kanssa ensisijaisesti yhteisiä ja yhdistäviä tekijöitä ja ponnistella yhteyden edistämiseksi.  Jokainen välinpitämättömyys tai epäonnistunut ponnistelu tässä asiassa on meidän vastuullamme oleva este maailman uskolle.

Oma kirkkomme on ollut kohtuullisen aktiivinen ja avoin eri suuntiin tapahtuvalle ekumeeniselle keskustelulle ja toiminnalle.  On selvää, että ekumenian junan on kuljettava kahdella raiteella.  On käytävä perusteellisia opillisia keskusteluja ja etsittävä uskon sisällölle yhteinen ymmärrys.  Ilman sitä ei voi syntyä todellista ykseyttä.  Samalla on kuitenkin toimittava toisellakin raiteella   Monella tapaa voimme toimia toisten kirkkojen kanssa yhdessä. Voimme kokoontua yhteen, ylistää Herraa ja rukoilla yhdessä.  Viime aikoina on tapahtunut ekumenian kentällä sekä edistysaskeleita että pettymyksiä.  Suurimpia viime vuosien ilonaiheita ovat Porvoon sopimus, joka loi pitkälle menevän yhteyden Brittein saarten anglikaanien ja pohjoismaiden ja Baltian luterilaisten välille.  Toinen ilonaihe oli luterilaisten kirkkojen ja Roomalaiskatolisen kirkon yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, joka selvitti sen, missä kohdin mainitut kirkot ymmärtävät vanhurskauttamisen samalla tavoin, mutta kirjasi myös sen, missä yhä edelleen on eroja. Kun näkemykseni mukaan luterilaiset eivät joutuneet tinkimään  perinteisestä ja meille keskeisen tärkeästä vanhurskauttamisopista ja katolilaiset puolestaan tunnustivat hekin ihmisen vanhurskauttamisen tapahtuvan armosta kun hän uskoo Jumalan pelastustekoon Kristuksessa, on julistusta pidettävä sellaisena, josta kiitämme Jumalaa.

Näyttää valitettavasti siltä, että meillä on tahoja, jotka suhtautuvat kielteisesti kaikkeen Rooman kanssa yhteyttä lisääviin pyrkimyksiin. Tosin eräät heistä nojaavat itse Rooman kirkon ja ortodoksisen kirkon oppiin,  kun virkakysymyksessä vetoavat kristikunnan suuren enemmistön eli juuri näiden vanhojen kirkkojen kantaan.

Kun kirkkomme on ollut avoin ortodoksiseen maailmaan, Roomaan ja anglikaaniseen kirkkoon päin, on tahdottu samalla tavoin lisätä yhteyttä toiseen suuntaan.  Kovin paljon julkista huomiota eivät ole saaneet kirkkomme oppikeskustelut Vapaakirkon, helluntailaisten ja baptistien kanssa.  Nyt parhaillaan valmistellaan samanlaisten neuvottelujen aloittamista Metodistikirkon kanssa.

Toivoisin sydämestäni, että eri tahot myös oman kirkkomme piirissä ponnistelisivat löytääkseen enemmän yhteyttä niissä asioissa, jotka tällä hetkellä ovat hajottamassa kirkkoamme.  Aivan viime aikainen julkinen keskustelukin osoittaa, millaisen esteen kirkkomme uskottavuudelle luo keskinäinen syyttely sellaisissa asioissa, joissa vallitsee erilaisia käsityksiä.

3.2. Rakkaus todistajana

Kun runsas kuukausi sitten olin käymässä Kiinassa, sain tutustua kiinalaisten kristittyjen elämään varsin monipuolisesti.  Kiina on valtava maa, jossa olot vaihtelevat ja myös kristittyjen tilanne on hyvin moninainen. Kirkkojen tilanteessa tällä hetkellä näin kuitenkin enemmän valoa kuin varjoja.  Raamattujen painaminen ja levitys tapahtuu avoimesti ja laillisesti ja niiden kysyntä kasvaa koko ajan.  Meillä on mahdollisuus raamattuseurojen kanavia pitkin tukea tätä laillista ja tärkeää toimintaa.  Kristillisiä seurakuntia syntyy ja uusia kirkkoja rakennetaan melkein päätähuimaavalla vauhdilla.  Kun vuonna 1949 kommunistien ottaessa vallan ja kieltäessä lähetystyön kiinalaisten kristittyjen lukumäärä oli toistasataa vuotta kestäneen lähetystyön tuloksena noin 740 000, niin tänään, kirkkojen työn ollessa taasen kulttuurivallankumouksen jälkeen sallittua,  rekisteröityjen protestanttisten seurakuntien jäsenmäärä on noin 15 miljoonaa.  Siihen päälle tulevat ns. kotikirkkojen eli rekisteröimättömien ryhmien jäsenet ja viitisentoista miljoonaa katolilaista.

Kun delegaatiomme vieraili Hunanin maakunnassa ja näimme siellä seurakuntien kasvun ja uusien kirkkojen valmistumisen, kysyi yksi meistä seurakunnan vanhalta naisevankelistalta, mistä kasvu johtuu.  Vastaus oli liikuttava: "Kun ihmiset näkevät, että me kristityt rakastamme toisiamme ja autamme ja yritämme tehdä hyvää myös muille, he haluavat liittyä meidän joukkoomme".

Kirkon historia todistaa, kuinka todistus ei ole ollut eikä voi olla vain sananjulistusta, saarnaamista ja opetusta, vaikka ne ovatkin julistuksen keskuksessa.  Liturgia ja  sakramentit ovat julistusta. Niin myös kristillinen rakkaudenpalvelu, diakonia on sekin todistusta.  Julistamista on itse asiassa kristityn koko elämä, hänen pienissä ja suurissa asioissa tekemänsä ratkaisut ja kannanotot, hänen käyttäytymisensä, hänen toimensa toisten ihmisten hyväksi.  Myös tänä päivänä voitetaan sieluja Kristuksen puolelle ystävällisyydellä, hyvyydellä, palvelemisella ja rakkaudella.  Tunnetaanko meidät tämän päivän kristityt rakkaudesta, vai onko sen puute sanomamme este?
 
3.3.  Innostus ja sitoutuneisuus

Kolmas asia, jonka tahdon ottaa esille ja joka voi olla  suureksi  siunaukseksi sanomamme eteenpäin viemisessä on sellainen, josta kirkkohistoria antaa selvän todistuksen.  Kirkon kasvu ja evankeliumin eteneminen on aina ollut voimakkainta siellä, missä on ollut innostuneita ja sitoutuneita sanansaattajia.  Edellä siteeraamistani raamatunkohdista käy ilmi Paavalin sitoutuneisuus. Apostolin kutsumuksensa vuoksi hän tunsi  olevansa velallinen.  Jeesuksen Kristuksen kutsumana hän oli velassa pakanoille, joiden luo hänet lähetettiin julistamaan.  Kutsumus velvoitti.
 

Olen velassa sekä kreikkalaisille että barbaareille, sekä viisaille että tyhmille  Ja siksihaluaisin päästä julistamaan evankeliumia myös teille Roomassa asuville.  (Room.1:14,15)


Hän tunsi huolta sanoman leviämisestä, mutta myös veljiensä, ilman Kristusta elävien israelilaisten kohtalosta
 

Minulla on sydämessäni  raskas suru ja lakkaamaton tuska.  Toivoisin suorastaan, että itse olisin kirottu ja erotettu Kristuksen yhteydestä, jos se vain auttaisi veljiäni, oman kansani jäseniä (Room.9:2,3)


Kirkon historiassa on ollut muitakin aikoja, jolloin evankeliumi on voimakkaasti levinnyt.  Voi sanoa, että niinä aikoina on kirkossa ollut sellaista entusiasmia, joka on syntynyt toisaalta kutsumustietoisuudesta ja sitoutuneisuudesta, toisaalta innostuneista visioista.  Sellainen aika oli nykyaikaisen lähetystyön alkuvaihe, sellainen oli suurten evankelioimisliikkeiden alku, jolloin eläteltiin näkyä "maailman evankelioimisesta nykyisen sukupolven aikana". Tuollaisia aikoja on ollut omassa kirkossammekin. On selvä, että uusi aika tuo mukanaan uudenlaiset innostuksen ja visioiden tai herätysten muodot, mutta ilman evankeliumin asialle innostuneita ja sitoutuneita viestinviejiä sellainen tuskin tulee tapahtumaan.

Innostus syntyy aina omakohtaisesta evankeliumin ja pelastuksen kokemisesta, herätyksestä ja elävänä säilyneestä uskon näystä.  Usko taas on Pyhän Hengen lahja. Sen tuo Hengen toiminta Sanan ja sakramenttien kautta.

Ympyrä sulkeutuu.  Sanan ja sanoman leviämisessä jumalallinen ja inhimillinen kietoutuvat toisiinsa.  Aarre on todella saviastioissa, mutta se on aarre, Jumalan lahja.  Vanhassa helluntairukouksessa on asioiden oikea järjestys kauniilla tavalla ilmaistu.  Rukous alkaa olennaisimmalla pyynnöllä:  Tule Pyhä Henki tänne, laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.

Ja rukous jatkuu loppuen viittaukseen meidän ihmisten osuuteen sanoman levittämisessä:  Anna uskollisillesi , jotka sinuun turvaavat, pyhät lahjasi.

Tätä meidän tulisi opetella rukoilemaan.