Arkkipiispa Jukka Paarman Studia Generalia -luento 16.3.2000

Arkkipiispa Jukka Paarma

KRISTUKSEN KOLMAS VUOSITUHAT
EKUMEENISENA HAASTEENA

Studia generalia -luento Helsingin yliopistossa 16.3.2000

Suomen kirkot viettävät parhaillaan yhdessä Jeesuksen Kristuksen syntymän 2000-vuotisjuhlavuotta. Yhteisen juhlavuoden teemana on "Riemuvuosi 2000 - toivon vuosi". Ekumeeninen tilanne Suomessa on myönteisellä tavalla poikkeuksellinen, toisin kuin monissa muissa maissa Suomessa kirkot viettävät juhlavuotta yhdessä ja hyvässä yhteistyössä. Mikään suomalainen kirkko tai kristillinen yhteisö ei ole halunnut omia Jeesuksen syntymän juhlavuotta itselleen, kirkkojen yhteisenä ja yhteisesti hyväksyttynä pyrkimyksenä on viettää juhlavuotta yhdessä ja todistaa yhteisesti, että Jeesuksen Kristuksen syntymässä ajanlaskumme alussa on koittanut uusi aika ja toivo koko maailmalle.

Kristinusko on kytkeytynyt erottamattomasti Jeesus Nasaretilaisen persoonaan ja toimintaan. Kristinusko on uskoa Jeesukseen Kristukseen. Kaksi vuosituhatta sitten Betlehemissä syntynyt Jeesus on kristinuskon käsityksen mukaan maailmanhistorian ratkaiseva keskus. Hänessä toteutuivat Vanhan testamentin ennustukset luvatusta Messiaasta, pelastajasta. Hänestä alkoi - ei vain uusi ajanlasku - vaan uusi aika, toivon ja pelastuksen aika.

Ajanlaskussamme olemme siis siirtyneet tai siirtymässä Kristuksen ja kristinuskon kolmannelle vuosituhannelle. Luennon aiheena on "Kristuksen kolmas vuosituhat ekumeenisena haasteena". Uutta, edessä olevaa aikaa on sen mukaan tarkasteltava kirkkojen yhteyspyrkimysten ja yhteistyön näkökulmasta. Millaisen haasteen alkava tuhatluku siis tuo ekumenialle? Ennen kuin voin vastata siihen kysymykseen, on ekumenia asetettava oikeaan kontekstiin. Mitkä ovat ylipäänsä kirkon ja kristinuskon haasteet tällä hetkellä ja tulevaisuudessa sekä millaisesta taustasta tai itseymmärryksestä oman kirkkomme ekumenia-ajattelu nousee?

Lähestyn näitä kysymyksiä eräiden persoonallisten kokemusteni kautta. Viime vuodenvaihteen molemmin puolin koin kolme sellaista tapahtumaa, jotka olivat itselleni merkityksellisiä ja jotka kaikki osaltaan valottavat niitä haasteita, joiden edessä kristillinen kirkko on. Yksi niistä tapahtui Roomassa, yksi Turussa ja yksi Syyrian Damaskoksessa.

Aloitan Turusta. Aivan vuodenvaihteessa joukko opiskelijoita kutsui minut kirkon edustajana keskustelemaan uskontojen ja erityisesti kristinuskon asemasta tulevaisuudessa. Joukko oli peräti kriittistä, osin jopa vihamielistä. He olivat sitä mieltä, että kirkon asema tulee väistämättä heikentymään, uskonnon merkitys ihmisten sivistyksen ja tieteen edistymisen lisääntyessä häviää, mitä osoittavat jo kirkosta eroamisten suuri määrä ja myös kirkkoon kuuluvien henkinen vieraantuminen sen uskosta.

Saatoin tietysti eräisiin tutkimuksiinkin vedoten osoittaa väitteiden kyseenalaisuuden ja ainakin niiden vanhanaikaisuuden. Kirkosta eroamisten lukuhan on meillä viime vuosina dramaattisella tavalla laskenut ja samalla kirkkoon liittyneiden määrä on ollut nousussa. Eurooppaa ja laajempiakin alueita koskevat ihmisten uskonnollisia asenteita luodanneet tutkimukset osoittavat, että uskonnon aika ei todellakaan ole ohi, vaan uskonnollinen kysely ja etsintä näyttävät olevan pikemminkin nousussa, vaikka ne saavatkin entistä useammin perinteisistä kirkoista ja yhteisöistä irrallaan olevia muotoja.

Tämä myönteinen ilmapiiri ei kuitenkaan saa hämätä. Opiskelijat esittivät minulle kysymyksissään kuitenkin sen haasteen, jonka edessä kirkko on aina ollut ja tulee uudella vuosituhannellakin olemaan. Uskomme keskeinen sanoma on sanaa rististä, joka on Paavalia lainatakseni "juutalaisille herjausta, ja muiden mielestä hulluutta" (1Kor.1:23). Tämän maailman ja sen ihmisten kohtaaminen, sen epäilyn ja epäuskon, sen etsinnän ja kyselyn, sen pilkan ja vastustuksen kohtaaminen on perimmäinen haaste kirkolle, jonka tehtäväksi on annettu levittää omaa sanomaansa, julistaa, tehdä Kristuksen opetuslapsiksi ja todistaa. Uuden vuosituhannen globaalissa ja arvojen ja uskontojen yhä pluralistuvammassa maailmassa kirkkojemme keskeinen rukous on jatkossakin vanhan kirkkorukouksen pyyntö: "Anna todistuksen sinusta olla aito ja vakuuttava".

Toinen kokemukseni on muutaman viikon takaa Damaskosta. Yhdessä Syyrian islamilaisten uskonnollisen johtajan, suurmufti Ahmad Kuftaron kanssa istuimme suuren Abu Nourin moskeijan puhujakorokkeella noin kuudentuhannen hartaan muslimin edessä. Minut oli kutsuttu sinne pitämään puhe. Puhuin omasta kristillisestä uskostani, sen sisällöstä ja merkityksestä ja koin kuulijakunnan hartaan kunnioituksen ja yhteisymmärryksen halun. Mufti puhui omasta uskostaan etsien samalla rakentavalla tavalla uskojemme yhteisiä ja erottavia piirteitä. Puhetilaisuus oli osa dialogia, jota kävimme myös islamilaisten ja kristittyjen teologien kesken erillisessä seminaarissa. Tulin vakuuttuneeksi muiden uskontojen ja erityisesti voimakkaasti kasvavan islamin haasteesta dialogiin ja sen tärkeydestä. Maailman rauhan kannalta islamin ja kristinuskon rauhanomainen kohtaaminen on yksi keskeisimpiä tulevaisuuden kysymyksiä. Aivan kuten rauhan ja hyvän tulevaisuuden kannalta on välttämätöntä silloittaa kuilu pohjoisen ja etelän eli rikkaiden ja köyhien kansojen välille sekä löytää tasapainoinen ja vastuullinen suhde ihmiskunnan ja sen ympäristön, luonnon välille.

Dialogi haasteena on tärkeä myös itse uskonnon kannalta. Muuttuvassa maailmassa se on haaste kristilliselle kirkolle, sen itseymmärrykselle ja myös tehtävälle tämän maailman ja sen kaikkien kansojen parissa.

Kolmas kokemukseni on Roomasta. Viime marraskuussa vietettiin siellä pyhän Birgitan muiston merkeissä ekumeenista vesperiä. Paavi Johannes Paavali II johti sen Pietarinkirkon pääalttarilta. Täpötäydessä valtavassa basilikassa olivat paavin molemmin puolin alttarilla luterilaisten kirkkojen arkkipiispat Ruotsista ja Suomesta.

Se ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin näin tapahtui. Jo vuonna 1991 oli tapahtunut ensi kertaa tällainen paavin ja luterilaisten piispojen yhteisesiintyminen. Mutta nyt, uuden vuosituhannen kynnyksellä, koin tapahtumassa uudella tavalla symboliikkaa, joka viittasi tulevaisuuteen. Kun molemmat luterilaiset piispat saarnoissaan siteerasivat pitkälti Martti Lutheria, toinen hänen selitystään Magnificat-hymniin, toinen Wittenbergin linnankirkon oveen naulattuja teesejä vuodelta 1517, oli se osoitus siitä, että kirkot ovat edenneet vuosisataisten epäluulojen, jopa viholliskuvien jälkeen aivan uuteen, yhteisymmärryksen ja keskinäisen kunnioituksen kauteen. Näin tämä kolmas kokemukseni johtaa suoraan varsinaiseen teemaamme, ekumenian haasteisiin kolmannella kristillisellä vuosituhannella.

Näkökulmani on tässä yhteydessä tietenkin luterilainen. Katson aihetta erityisesti oman kirkkomme, sen uskon ja itseymmärryksen kannalta. Sen käsitys ekumeniasta ja ekumeenisesta tehtävästä nousee oman kristinuskon- ja kirkkokäsityksen pohjalta. Siksi on tarpeen lyhyesti hahmottaa käsitystämme kristinuskon luonteesta ja historiastakin.

Kristinusko on historiallinen uskonto. Sillä on konkreettinen alkunsa historiallisessa henkilössä, Jeesus Nasaretilaisessa ja hänen elämänvaiheisiinsa liittyneissä tapahtumissa. Ilman Jeesusta Kristusta ei olisi eikä ole kristinuskoa - hänen nimeään kantavien ihmisten, kristittyjen, vallankumouksellista liikettä, kirkkoa ja kristinuskoa. Kirkko on kaikkina aikoina ratkaisevasti riippuvainen yhteydestään Jeesuksen henkilöön ja hänen sanomaansa. Ellei kirkko seuraa, vaali ja noudata historiallisen Jeesuksen perintöä, se kadottaa historiallisen jatkuvuutensa ja uskottavuutensa Jeesuksen opetuslasten joukkona. Kristillinen usko ja kirkko on lujasti ankkuroitunut ajanlaskumme alun historiallisiin tapahtumiin, jotka liittyvät Jeesukseen.

Samalla kirkko on kokonaan riippuvainen yhteydestään Kristukseen myös toisessa merkityksessä: klassisen kristinuskon tulkinnan ja ymmärryksen mukaan ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus ei kuulu vain kirkon historiaan. Hän on kuolleista herätettynä läsnä todellisella, joskin salatulla tavalla myös tämän päivän opetuslastensa kanssa. Kristus on siellä, missä hänen kirkkonsa on tänään. Tämä usko Kristuksen todelliseen läsnäoloon, reaalipreesensiin on luterilaisen kristinuskontulkinnan keskeinen korostus.

Kirkkomme elää sen uskonvakaumuksen varassa, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus on salatulla tavalla läsnä kirkon julistuksessa ja sakramenteissa, samoin jäsenten jokapäiväisessä elämässä, heidän palvelutyössään elämän arjessa. Kirkko ymmärtää itsensä alkuperäisen Kristuksen kirkon perilliseksi ja työn jatkajaksi tässä maassa ja maailmassa. Tähän perustuu myös kirkon valtuutus, tehtävä ja auktoriteetti. Kirkko voi olla kirkko vain sikäli kuin se tuntee ja tunnustaa sitoutumisensa alkuperäiseen apostoliseen kirkkoon. Myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko katsoo olevansa aidon ja alkuperäisen, apostolisen Jeesuksen Kristuksen kirkon edustaja ja perinteen jatkaja. Kirkon historia on siten tietyssä mielessä normatiivista historiaa. Ne ratkaisut, jotka alkukirkko ja apostolinen kirkko tekivät aikoinaan ja jotka meille ovat välittyneet kirkon pyhässä kirjassa Raamatussa ja vanhan kirkon traditiossa, erityisesti sen uskontunnustuksissa ja opinmäärittelyissä, sitovat ja ohjaavat nytkin kirkkoa sen etsiessä tietään tämän päivän ja huomisen maailmassa.

Kirkko on olemukseltaan myös katolinen, yleinen, yleismaailmallinen, universaalinen. Kirkon sanoma koskee kaikkia ihmisiä ja kaikkia kansoja. Kirkko Suomessa ei ole vain suomalainen kirkko tai suomalaisten kirkko. Se on samanaikaisesti kansankirkko ja kaikkien kansojen kirkko. Kansankirkkona Suomen evankelis-luterilainen kirkko haluaa olla kaikkien suomalaisten kirkko, joka julistaa sanomaa koko kansakunnalle, mutta samalla Suomen evankelis-luterilainen kirkko on Jeesuksen Kristuksen yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon osana kirkko, joka on kaikkia kansoja varten.

Apostolisen ja katolisen, universaalisen kirkon osana Suomen evankelis-luterilainen kirkko kuuluu elimellisesti yhteen koko muun kristikunnan kanssa. Tietoisuus kuulumisesta Kristuksen maailmanlaajaan kirkkoon on selvästi kasvanut viime vuosina maassamme. Kun kirkkomme kirkolliskokous viime marraskuussa hyväksyi uudet uskontunnustusten käännökset käyttöön otettaviksi maassamme, tuli tämä selkeästi esille. Niin sanotussa Nikean uskontunnustuksessa me "uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon", missä suomenkielen sana yhteinen on käännös alkukielen sanasta katolinen. Kristuksen kolmannen vuosituhannen alkaessa Suomen evankelis-luterilainen kirkko on selvästi ja määrätietoisesti mukana ekumeenisessa liikkeessä pyrkimässä takaisin kohti Kristuksen kirkon näkyvää ykseyttä. Eikä ekumenia ole eikä voi olla kirkossa mikään siitä kiinnostuneiden teologien harrastus. Ykseyden etsintä, pyrkimys kohti Jeesuksen rukouksen toteutumista "että he yhtä olisivat" on välttämättömyys.

Saanen havainnollistaa tätä kirkkokäsitystä viittaamalla muutamiin kuviin. Kansallispyhäkössämme, Turun tuomiokirkossa, joka monellakin tapaa on kirkkomme ja sen historian symboli, minua ovat puhutelleet aina eräät sen kuvat, jotka kertovat kirkossakävijälle oman kirkkomme juurista. Kun kirkon pääkäytävää kuljetaan kohti pääalttaria ja kuoria ja tullaan pääkuorin portille näemme portin yläpuolella seinässä molemmin puolin kaksi hahmoa. Oikealla on piispallisessa asussaan pyhä Ansgar, 800-luvun Pohjolan apostoli, jonka kuva muistuttaa kristinuskon varhaisesta tulosta Pohjolaan jo ennen idän ja lännen kirkon eroamista. Häntä vastapäätä portin toisella puolella seisoo puolestaan raamattu kädessään Martti Luther, 1500-luvun reformaattori, kirkkomme opettaja ja tiennäyttäjä. Nämä kaksi kuvaa yhdessä kertovat, mistä kirkkomme on peräisin. Ensinnäkin meillä on vanha, kirkon alkuaikaan ulottuvat traditio, jonka elimelliseksi jatkeeksi ymmärrämme oman kirkkomme. Sen suuri opettaja, Martti Luther tahtoi nimenomaan elvyttää tämän juuren, puhdistaa sen ympäriltä ne rönsyt, jotka olivat peittämässä tai hämärtämässä alkuperäistä katolisuutta ja sen elinvoimaa.

Kun mennään peremmälle itse pääkuoriin, on sielläkin kaksi kuvaa, R.W. Ekmanin tunnetut maalaukset. Ensimmäinen niistä, kuorin oikealla sivustalla, kuvaa Pyhää Henrikiä kastamassa ensimmäiset suomalaiset kristityiksi Turussa Kupittaan lähteellä. Sitä vastapäätä on Mikael Agricola luovuttamassa suomenkielistä Raamattua Kustaa Vaasalle. 1800-luvun puolivälin romanttisissa maalauksissa on sama perusidea kuin portin kuvissa. Yhtäältä vanha kristillinen traditio, universaalin kirkon yhteys, jota edustaa englantilaissyntyinen, Ruotsista tullut piispa Henrik, Ansgarin työn jatkaja. Toisaalta luterilainen uskonpuhdistus, jota nyt edustaa Mikael Agricola, Lutherin ja Melanchthonin Wittenbergissä oppinsa saanut oppilas.

Kirkkomme on siis vanhan perinteen jatkaja. Luterilaisuus ei ollut katkos. Yhtä hyvin kuin meidän opettajamme on Luther, on sitä myös Ansgar. Yhtä hyvin kuin perinnettä Suomessa edustaa Mikael Agricola, sen tekee pyhä Henrik 400 vuotta ennen Agricolaa ja reformaatiota. Tämä näkökulma oli meidän uskonpuhdistusmiehillemme erityisen tärkeä. He edustivat reformaatiossaan mahdollisimman pitkälle menevää uskollisuutta traditiolle, he katsoivat edustavansa pyhää, yhteistä, katolista ja apostolista kirkkoa, eivät jotain uutuutta. Esimerkiksi Agricolan uudistustyö uskon opin, liturgian ja rukousten sisällön osalta oli traditiota suuresti kunnioittavaa. Entisestä oli kunnioituksella ja hartaudella säilytettävät kaikki, mikä ei suorastaan ollut ristiriidassa luterilaisen opinkäsityksen kanssa.

Luterilainen kirkko kantaa olemuksessaan vakavaa ristiriitaa. Se on syntynyt yrityksestä uudistaa olemassa olevaa kirkkoa ja johtanut tarkoituksensa vastaisesti lännen kirkon jakautumiseen. Tunnettua on, ettei Martti Luther tahtonut perustaa uutta kirkkoa; hän halusi aikaansaada perinpohjaisen uudistuksen omassa kirkossaan. Tänään voimme entistä paremmin yhdessä roomalaiskatolisen kirkon kanssa arvioida kriittisesti yhteistä menneisyyttämme ja reformaatioajan traagiseen jakautumiseen johtaneita tapahtumia. Niin on myös viime aikoina entistä enemmän tehty.

Kristinuskon kaksi ensimmäistä vuosituhatta olivat eri suuntiin vetävien trendien aikaa. Ensimmäisenä tuhantena vuotena juutalaisena lahkona alkanut Jeesus-liike kehittyi, vakiintui ja organisoitui. Vaatimattomasta kansanliikkeestä alkanut Nasaretin Jeesuksen joukko levisi muutaman vuosikymmenen aikana koko silloiseen tunnettuun antiikin maailmaan.

Sanoma Kristuksesta, ristiinnaulitun ihmeellisestä ylösnousemuksesta kokosi ensin hämmennyksissä ja peloissaan olevat opetuslapset. Ylösnousseen ilmestykset vakuuttivat niin epäilevän Tuomaan, mestarinsa kieltäneen Pietarin kuin laajemmatkin oppilasjoukot uuden aikakauden alkamisesta. Samalla kun sanoma Kristuksesta levisi pian koko asuttuun maailmaan, samalla Jeesuksen sanoma muuttui sanomaksi Jeesuksesta, joka on Kristus, Jumalan lupaama ja lähettämä messias, Voideltu, Pelastaja. Kristinukosta tuli aluksi kaupunkilaisten uskonto. Se kotiutui ja juurtui kauppiaiden ja muun kaupunkiväestön elämään. Meillä suomen kielessä yhä elävä sana pakana, ei-kristittyä tarkoittavana juontaa juurensa juuri noilta ajoilta. Asutuskeskusten ulkopuolella maaseudulla asuvat olivat pakanoita, sanamukaisesti kyläläisiä, kylien asukkaita, mikä tuli sitten merkitsemään heidän vastakohtaisuuttaan kristittyihin kaupunkilaisiin.

Sanomaa kuitenkin levitettiin kaikille, asuinpaikasta, kansallisuudesta, sukupuolesta riippumatta. Erityisesti apostoli Paavalin toiminta johti siihen, että alkukirkko ymmärsi olevansa kaikkia varten. kirkkoon kuuluivat niin juutalaiset kuin ei-juutalaisetkin. Kasteen ja uskon kautta tultiin ja tullaan Jumalan kansan jäseniksi ja pelastuksesta osallisiksi.

Ensimmäiset vuosisadat olivat taistelujen, kristittyjen vainojen, sitten yhteiskuntaan sopeutumisen ja mukautumisen aikaa. Silloin myöskin kirkon oppi kiteytyi uskontunnustuksiksi, jotka tänä päivänä muodostavat kirkkojen opin ratkaisevat kriteerit. Niitä pidetään kristillisen uskon oikeina ilmauksina ja ne ovat luovuttamattomia kriteereitä sen arvioimisessa, mikä on oikean, apostolisen ja alkuperäisen uskon mukaista julistusta ja opetusta. Ekumeenisissa konsiileissa, kirkolliskokouksissa vahvistettiin koko kirkkoa sitoviksi kolminaisuusopin ja kristologian peruslinjat. Kristillisen uskon Jumala on yksi Jumala kolmessa persoonassa; hän on Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Usko yhteen Jumalaan liittää juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin historiallisesti yhteen, mutta triniteettioppi eli oppi yhdestä , kolmiyhteisestä Jumalasta erottaa kristinuskon sekä juutalaisuudesta että islamista. Samoin tietysti käsitys Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan lähettämänä Pelastajana, vetää selvän rajauksen kristinuskon ja muiden ns. kirjauskontojen välille.

Ekumenian eli kristittyjen ja kirkon ykseyspyrkimysten juuret ovat Raamatun ilmoituksessa ja ensimmäisten vuosisatojen uskon tallennuksessa. Tämän päivän ekumeenisen liikkeen perusedellytyksinä ovat usko Kristukseen Jumalana ja Vapahtajana, kuuliaisuus Raamatun sanalle ja triniteettioppi. Ensimmäisen viiden vuosisadan aika on siten perustavan tärkeä myös kolmannen vuosituhannen kristityille.

Toista kristillistä vuosituhatta voi sanoa sekä kirkon leviämisen että sen traagisen jakautumisen ajaksi. Aivan uuden vuosituhannen alussa, vuonna 1054, toteutui idän ja lännen kirkon välirikko, jonka seuraukset näkyvät yhä edelleen. Idän ortodoksinen kirkko ja lännen roomalaiskatolinen kirkko ovat noista päivistä lähtien kulkeneet omia teitään. Vasta viime vuosisadan ekumeeninen liike on tuonut näitä kirkkoja lähemmäs toisiaan. Edelleen kuitenkin Konstantinopoli ja Rooma ovat erillään, vaikka Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Athenagoras I ja paavi Paavali VI vuonna 1964 yhteisesti kumosivatkin vuoden 1054 keskinäiset pannaan julistukset.

Lännen kirkon jakautuminen jatkui sitten 1500-luvun reformaatiossa, joka vastoin alkuperäistä tarkoitustaan johti kirkon uuteen jakautumiseen ja luterilaisen kirkon ja reformoitujen kirkkojen syntyyn. Seuraavien vuosisatojen aikana pirstoutuminen jatkui lännen kristikunnassa ja johti yhä uusien tunnustus- ja kirkkokuntien syntyyn. Monien niistä yhteydet vanhaan kirkkoon ja sen opilliseen ja liturgiseen perintöön ovat jääneet sangen ohuiksi.

Jos seuraamme jakautumisten ja yhteyden historiaa, voidaan sanoa, että Kristuksen kolmas vuosituhat alkoi jo sata vuotta sitten. Noihin aikoihin alkoi käänne pirstoutumisesta kohti ykseyttä. Suunnilleen samoihin aikoihin Saksassa sekä evankelisessa että katolisessa kirkossa löydettiin uudella tavalla kirkon merkitys. Kuuluisa roomalaiskatolinen liturgikko ja teologi Romano Guardini puhui kirkon heräämisestä sieluissa. Evankelinen teologi Otto Dibelius puolestaan toi esiin sittemmin paljon toistetun termin "kirkon vuosisata". Teologinen tutkimus ja moderni ekumeeninen liike nostivat kirkon ja kirkko-opin teologisen keskustelun ja ekumeenisen dialogin polttopisteeseen.

Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) perustaminen 1948 saattoi useimmat kirkot pysyvään keskusteluun ja kanssakäymiseen. Roomalaiskatolinen kirkko suhtautui aluksi torjuvasti ekumeniaan, mutta 1960-luvulla koolla ollut Vatikaanin toinen konsiili (1962-1965) toteutti Rooman kirkossa syvälle käyviä uudistuksia ja toi tämän suurimman kirkon väkevästi mukaan ekumeenisiin pyrkimyksiin.

Etenkin Vatikaanin toisen konsiilin jälkeinen aika on ollut voimakkaan ekumeenisen kehityksen aikaa. Monella eri tasolla ja suunnalla käydyt oppikeskustelut ovat muovanneet ekumeenista karttaa. Otan vain pari oman kirkkomme kannalta keskeistä esimerkkiä. Kirkkojen maailmanneuvoston Faith and Order- komission vuonna 1982 hyväksymä asiakirja "Kaste, ehtoollinen ja virka" (Lima 1982) kokosi vuosikymmenten teologisen työn tulokset. Tässä ns. BEM-dokumentissa todetaan kirkkojen yksimielisyyden kasvu kasteen, ehtoollisen ja viran määrittelemisen osalta.

Vuonna 1996 allekirjoitettu Porvoon julistus synnytti läheisen kirkollisen yhteyden Pohjois-Euroopan anglikaanisten ja luterilaisten kirkkojen välille. Tämän Porvoon kirkkoyhteisön piirissä anglikaanit ja luterilaiset ovat löytäneet toisensa yhdessä lähetys- ja palvelutehtävässään Euroopassa. Tuorein ekumeeninen edistysaskel, meille hyvinkin tärkeä, on uskonpuhdistuksen päivänä 31.lokakuuta 1999 Augsburgissa allekirjoitettu roomalaiskatolisen kirkon ja Luterilaisen maailmanliiton Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Siinä kirkkomme ovat saavuttaneet yksimielisyyden vanhurskauttamisopin perustotuuksista ja toteavat yhdessä, etteivät 1500-luvulla vanhurskauttamisopista lausutut oppituomiot koske nykyisiä kirkkoja. Samaten siinä viitataan eteenpäin: "Luterilaiset kirkot ja roomalaiskatolinen kirkko jatkavat ponnisteluaan yhteisymmärryksen syventämiseksi niin, että se kantaa hedelmää kirkon opissa ja kirkollisessa elämässä"(JD 43). Sen hämmästyttävän muutoksen joka kirkoissa on jo tapahtunut, koin sitten itse pari viikkoa julistuksen allekirjoittamisen jälkeen Rooman Pietarinkirkon alttarilla saarnatessani paavin vierellä Lutherin uskonpuhdistusteeseistä.

Miltä sitten näyttää Kristuksen kolmannen vuosituhannen jatko? Kuljemmeko edelleen kohti lisääntyvää ykseyttä vai onko edessä entistä suuremman pirstoutumisen vuosituhat? Aineksia molempiin suuntiin on nähtävissä tässä ajassa. Perinteisissä kirkoissa ollaan aika vahvasti jatkamassa ekumeenisia ponnisteluja, vaikka tie ei olekaan tasainen ja ongelmaton. Toisaalta ajassamme elää paljon sellaista individualismia ja privatisoitumispyrkimyksiä, jotka eivät voi olla vaikuttamatta myös ihmisten uskonnolliseen ajatteluun ja käyttäytymiseen. Yhä useammalle uskonto näyttää olevan omien yksittäisten katsomusvalintojen kokoelma ilman sitoutumista johonkin uskonyhteisöön tai kirkkoon. Tällainen individualismi on tietenkin varsin vieras perinteiselle kristilliselle yhteisöllisyyden korostamiselle.

Koskettelin alussa niitä haasteita joita kirkoille antaa sekä maailma että toiset uskonnot. Niiden taustalta on mielestäni selvää, että jos haluamme kristillisen todistuksen tässä maailmassa olevan aito ja vakuuttava on pirstoutumisen tieltä käännyttävä pois. Siinä rukouksessa, jossa Jeesus pyysi oppilaidensa ja seuraajiensa puolesta, "että he yhtä olisivat" on merkittävän tärkeä jatko: " jotta maailma uskoisi" (Joh.17:11,21)

Ekumenian perustelu ei ole kuitenkaan vain funktionaalinen. Se nousee itse kirkkokäsityksestä, siitä, jota edellä hahmottelin oman kirkkommekin osalta: Yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen. Suomen evankelis-luterilainen kirkko onkin viime vuosian määrätietoisesti vahvistanut ekumeenista osallistumistaan. Kirkollamme on tällä hetkellä laajat ja monipuoliset suhteet kaikkiin suuntiin. Pyrkimyksemme olla sama kirkko kaikissa ekumeenisissa yhteyksissä ei tarkoita mitään kirkkopoliittista tasapainoilua tai määrällisesti yhtäläistä osallistumista kaikkiin mahdollisiin ekumeenisiin rientoihin. Kyseessä on selkeä teologinen ja ekumeeninen ohjelma, jonka mukaan kirkkomme ekumeenisista yhteyksistä vastanneet ovat viime vuosikymmeninä selkeästi kirkkoamme ohjanneet. Tähän ohjelmaan kuuluu erottamattomasti luterilaisen identiteetin vaaliminen, kirkon historiallisen jatkuvuuden korostaminen ja ekumeeninen avoimuus.

Kirkkomme tahtoo kaikissa ekumeenisissa kohtaamisissa olla aidosti Suomen evankelis-luterilainen kirkko, joka ymmärtää itsensä Jeesuksen Kristuksen yhden kirkon osaksi ja edustajaksi tässä maassa ja maailmassa. Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on vahva luterilainen identiteetti, joka leimaa sen kaikkia ekumeenisia yhteyksiä. Arvostamme kirkon historiallista jatkuvuutta ja sen katolisuutta. Luterilaisen kirkkomme historia ei ala uskonpuhdistuksesta vaan lännen kirkon keskiaikaisesta lähetystyöstä. Pyhä Henrik on kirkkomme ensimmäinen piispa, hän on edeltäjäni. Keskiajan kirkollinen perintö on muovannut ja edelleen muovaa kirkkomme luterilaista identiteettiä. Maamme yli 70 käytössä olevaa keskikaista kivikirkkoa muistuttavat meitä jatkuvasti siitä, että kuulumme universaaliseen kirkkoon.

Me tämän päivän kristityt kuulumme samaan kirkkoon kuin esi-isämme ja äitimme, apostolit ja profeetat, marttyyrit ja tunnustajat, piispat Henrik ja Hemminki, pyhä Birgitta, Mikael Agricola, Paavo Ruotsalainen ja monet muut.

Luterilaiseen perintöön kuuluu luonnollisesti myös reformaatio ja sen perintö. Reformaatio korosti, kuten jo todettiin, sekä traditiota että uudistusta. Kirkon jatkuvuus, mm. historiallinen piispuus, säilyi reformaation vaiheissa ja uskonpuhdistuksen alkuperäisen tarkoituksen mukaisesti kirkollista elämää tahdottiin uudistaa raamatullisen ja vanhakirkollisen tradition mukaisesti.

Uskonpuhdistuksesta on peräisin kirkkomme vahva halu jatkuvaan uudistukseen. Ecclesia semper reformanda. Senkin ohjenuorana tulisi olla kirkkorukouksen sana "että todistus Herrasta olisi aito ja vakuuttava". Kirkon uudistus on aina paluuta aitoon, raamatulliseen ja apostoliseen uskoon. Niin myös silloin, kun ajattelemme haasteita kolmannella vuosituhannella.

Kaksi kirkossamme kunnioitettua opettajaa ovat molemmat puhuneet siitä, mikä on kirkon keskeisin ja tärkein asia tässä maailmassa, eli mikä on kirkon tosi aarre. Pyhä Laurentius, Rooman seurakunnan diakoni kolmannelta vuosisadalta sanoi, että kirkon aarteen muodostavat köyhät. Martti Luther puolestaan opetti teeseissään, että kirkon todellinen aarre on jumalan armon ja kirkkauden pyhin evankeliumi. Kirkon todistuksen aitous, mitataan sillä, miten se hoitaa aarrettaan. Millaisina tekoina kärsivää ja köyhää maailmaa ja ihmisiä kohtaan sen usko näyttäytyy? Sitä uskon kirkolta alkavalla vuosituhannella entistä useammin kysyttävän. Mutta myös kirkon omat, tässä maailmassa syrjityt ja vainotut jäsenet ovat sen aarre ja voimavara. Kärsivien ja ahdingossa elävien osan Kristus itse jakaa. Kirkonkaan osana ei ole kunnian vaan ristin ja kärsimyksen tie, siihen liittyvässä armon sanomassa ja kokemuksessa.

Martti Lutherin sana muistuttaa, kuinka kirkko on ennen kaikkea uskon ja pelastuksen yhteisö. Se tapa, jolla me voimme vastata uuden vuosituhannen ihmisten kysymyksiin ja haasteisiin, on tämän puolen korostaminen. Enemmän kuin eettinen neuvonantaja, uskonnollisten kokemusten synnyttäjä tai ihmissuhdekonsultti, kirkko on pelastuksen yhteisö, jonka keskellä julistetaan ja jaetaan sanaa syntisen ja jumalattoman pelastumisesta Jumalan armosta Kristuksen tähden, jossa eletään ja kasvetaan uskossa. Siinä on kirkon todellinen aarre. Vain sellainen kirkko, jonka julistuksessa ja toiminnassa ihmiset kohtaavat itse uskon perimmäiset kysymykset, tulee säilyttämään identiteettinsä ja uskottavuutensa. Luterilaisen uskomme mukaan ilon ja toivon perusta maailmalle on Kristuksen todellinen läsnäolo, reaalipreesens sanassa, sakramentissa, seurakunnan keskellä. Se on tosi aarre, jota ei ole millään muulla kuin Kristuksen kirkolla.

Edellä hahmoteltu kirkkomme luterilainen ja ekumeeninen linja on itse asiassa vain sen keskeisen periaatteen soveltamista, joka on lausuttu luterilaisen kirkon päätunnustuksen, Augsburgin tunnustuksen seitsemännessä artiklassa: "kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta" (CA VII). Se mikä on ykseyteen riittävää (satis est) on myös ykseyteen välttämätöntä (necesse est). Luterilaisen käsityksen mukaan ilman yksimielisyyttä uskosta ja opista ei ole mahdollisuutta kirkon ykseyteen. Tältä pohjalta on kirkkomme etsinyt yhteyttä eri suunnista. Luterilaisten sisarkirkkojemme lisäksi on läheinen yhteys syntynyt anglikaanisen kirkkoperheen suuntaan, kun Porvoon kirkkoyhteisössä on voitu päästä läheiseen kirkolliseen yhteyteen sen johdosta, että on löydetty yksimielisyys kasteesta ehtoollisesta ja virasta. Tämä on johtanut läheiseen yhteyteen seurakuntaelämässä ja yhteisessä todistustehtävässä tämän hetken maailmassa. Kuten edellä viittasin, myös roomalaiskatolisen kirkon kanssa on voitu ottaa merkittäviä opillisia edistysaskelia.

Kristuksen kolmannen vuosituhannen alkaessa kirkoilla on edessään monia suuria ja vaikeitakin haasteita, mutta samalla innostavia mahdollisuuksia. Porvoon julistuksen perusteella syntynyt Porvoon kirkkoyhteisö ja vuosien teologisen työn tuloksena aikaansaatu yhteinen julistus vanhurskauttamisopista roomalaiskatolisen kirkon kanssa ovat lupaavia toivon merkkejä maailmassa. Erillään kulkeneet kirkot ovat löytäneet ja löytämässä toisensa ja toivon mukaan astumassa entistä vankemmin ykseyden tielle. Sen tulisi tapahtua, "jotta maailma uskoisi" ja "jotta todistuksemme olisi aito ja vakuuttava".

Takaisin