Kirkon
itsemääräämisoikeus saattaa olla tulevaisuudessa uhattuna. Lapuan hiippakunnan
tuomiokapitulin päätöstä koskenut Vaasan
hallinto-oikeuden ratkaisu osoitti, että jos kirkon teologisia tai
käytännöllisiä periaatteita ei ole kirjattu juridiseen muotoon, saattavat
kirkon sisäisiä asioita määrätä yhteiskunnan lait tai Euroopan unionin
direktiivit.
Synodaalikokouksen
historiaan liittyy tasan 450 vuotta sitten Turussa Mikael Agricolan johdolla
pidetty kokous. Silloin Agricola
protestoi kuningas Kustaa Vaasan voimakkaita toimenpiteitä kirkon itsenäisyyden
ja valta-aseman nujertamiseksi. Turun piispa toimitti juhlallisen piispanmessun
piispalliseen asuun puettuna, kertoo asiasta Juustenin piispainkronikka. Tarkoitus oli korostaa kirkon itsenäisyyttä
valtiovaltaan nähden.
Agricolan
pontevuus ei auttanut. Seuraavien
vuosisatojen kehitys johti Ruotsi-Suomessa valtiokirkkojärjestelmään. joka
takasi kirkolle turvallisen aseman valtiovallan suojassa, mutta samalla
kahlitsi sen itsenäisyyttä.
Ensimmäisestä
Suomen omasta kirkkolaista, ns. Schaumanin kirkkolaista 1869 lähtien on
kuitenkin hiljalleen purettu kirkon ja valtion keskinäisiä siteitä. Viimeisimmät näistä purkutoimenpiteistä
tapahtuivat aivan muutama vuosi sitten tuomiokapitulilaitoksen sekä piispojen
nimitysten siirtyessä kirkon omiin käsiin.
Tällä hetkellä kirkon ja valtion eron voidaan katsoa toteutuneen. Kirkolla on itsenäinen asema. Hallinnollisia ja juridisia yhteyksiä on
vain siinä määrin, kuin mitä niitä järjestyneessä yhteiskunnassa valtion ja
kansan suuren enemmistön käsittävän kirkkoyhteisön kesken tarvitaan.
Suomessa
emme ole enää pitkään aikaan voineet puhua evankelis-luterilaisesta
valtiokirkosta. Kirkkomme on
kansankirkko, joka päättää itsenäisesti omista asioistaan.
Uusia
kirkon itsenäisyyden uhkia on nyt kuitenkin ilmestynyt. Valtion tai EU:n määräysvalta saattaa olla
hiipimässä sisään vaivihkaa takaovesta. Jos yhteiskunnan lainsäädännön
arvopohja tai Euroopan yhteisön moniarvoinen aateperusta erkaantuvat siitä,
mitä kristillinen kirkko maassamme ja Euroopassa edustaa, on vaara, että kirkko
kirkon on omissa opillisissa, eettisissä
ja käytännöllisissä ratkaisuissaan taivuttava ulkopuoleltaan tulevaan saneluun.
Korostan
sitä, että toistaiseksi en näe tällaista tapahtuneen, mutta merkit siitä, että
näin saattaa tapahtua, ovat ilmassa.
Sekä oman maamme päättäjät että EU:n päätöksentekijät ovat
kunnioittaneet kiitettävästi kristillisten kirkkojen opillisia kannanottoja,
periaatteita ja ratkaisuja. Vaikka EU:n perustuslakiin, joka vielä on
lopullista hyväksymistä vailla, saatiinkin sisällytettyä ns. Amsterdamin
sopimuksen mukainen pykälä, joka takaa sen, että kirkon ja valtion suhteista päätetään kussakin maassa
erikseen, on esimerkiksi
uskonnonvapaudesta olemassa erilaisia tulkintoja, joita helposti harmonisoidaan. Moniuskontoisuuden sekä monikulttuurisuuden
lisääntyessä on vaarana, että uskonnonharjoittamisen vapautta ja uskontokuntien
itsenäisyyttä rajoitettaisiin. Ns.
huivikiellosta sekä muiden uskonnollisten tunnusten käyttämisestä käyty
keskustelu on yksi osoitus tästä.
Meidänkin
maassamme on huomattu, että eräissä eettisissä kysymyksissä on
moniarvoistumisen myötä vaarana, että uskontokunnan ja yhteiskunnan arvot
erkaantuvat. Ihmisoikeuksista saattaa
olla erilaisia tulkintoja, samoin
suhtautumisessa sukupuolten tasa-arvoon tai sukupuolisiin tai muihin
vähemmistöihin.
Yleensä
nämä kysymykset ovat sellaisia, joissa kirkon sisälläkin vallitsee erilaisia
käsityksiä. Se merkitsee, että
demokraattisen päätöksenteon kirkossa on vaikea, joskus mahdotonta löytää
selkeä yhteinen kanta. Silloin ei ole
lippua, jonka taakse kokoontuisimme ja jonka alla yhdessä marssimme
puolustamaan kristillistä näkemystä.
Itse
asiassa tämä uhka kirkon itsenäiselle päätöksenteolle saattaa tulla toisestakin
suunnasta. Mielipidekyselyjen ja
gallup-demokratian aikana saattaa median ryydittämä yleinen mielipide painostaa
kirkkoa ratkaisuihin, joita teologisesti tai Raamatun perusteella olisi vaikea
puolustaa. Kirkolla pitää olla vahvat
aseet ja luja rintama ulkopuoliselle painostukselle.
Jos
asia on sellainen, että valtiovalta nopeammassa lainmuutostahdissaan kulkee
edellä, ja kirkko omassa hitaammassa päätöksenteossaan kypsyy muutokseen
myöhemmin, on silloinkin kirkon päätöksenteon tapahduttava sen omien
perusteiden pohjalta. ”Seiso tässä omalla pohjallasi äläkä luota vieraan
apuun.”
Juuri
tätä varten me tarvitsemme yhteistä vakavaa keskustelua siitä, mitä Raamattu
meille merkitsee. ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä
kristillistä uskoa , joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden
testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin.” Tähän
Kirkkojärjestyksen määritelmään olemme sitoutuneet, eikä vain papisto vaan koko
kirkko.
Mitä
tänä päivänä merkitsee Raamattu Jumalan sanana, kirkon kirjana, kaiken opin
ylimpänä auktoriteettina? Miten me
Raamatun, joka välittää meille omaan kirjoittamisaikaansa liittyen Jumalan
tahdon, miten me nyt ymmärrämme sitä?
Miten tulkitsemme Raamattua, on meille kohtalon kysymys.
Kun
tiedämme, että eräissä ajankohtaisissa kiistakysymyksissä Raamattua käytetään
puolustamaan ja perustelemaan toisilleen aivan vastakkaisiakin käsityksiä,
huomamme että on korkea aika lähteä yhdessä etsimään, onko mahdollista löytää
sellaista yhteistä käsitystä kirkkomme tärkeimmästä kirjasta, että se voisi
meitä yhdistää eikä erottaa.
Omasta
puolestani uskon, että perinteinen luterilainen raamattukäsitys tarjoaa meille
antoisan lähtökohdan myös 2000-luvun
olosuhteissa käytävälle keskustelulle. Sen mukaanhan Raamatun eri osat
eivät ole samanarvoisia. Se, mikä ajaa Kristusta, vie ytimeen.
Raamattukeskustelun
tarkoitus on lähentää meitä toisiimme.
Se tapahtuu, jos voimme Raamatusta keskustella avoimesti, erilaisia
painotuksia aidosti kuunnellen ja uskoen toisella tavoin lukevankin
vilpittömään tahtoon. Kirkon itsenäisyyden puolustaminen kutsuu meidät
vilpittömin mielin yhdessä Raamatun äärelle.
Raamatun
äärellä on kysymys paitsi uskosta ja opista, myös etiikasta. Eettisiä ohjeitahan monet tulkinnan kiistakysymykset
koskevat. Mutta Raamattu ei ole vain eikä ensisijaisesti etiikkaa. Se on kirja nimenomaan niille ja meille,
joiden etiikka ei kestä tuomiolla. Se on aarre, niille jotka etsivät ja
löytävät siitä armollisen Jumalan. Tätä Raamatun aarretta en soisi meidän
jättävän muiden asioiden peittoon.