Jukka Paarma TOTUUS TEKEE TEISTÄ VAPAITA
Puhe talvisodan päättymisen 60-vuotispäivän kirkkojuhlassa
Turun tuomiokirkossa 13.3.2000
"Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden ja totuus tekee teistä vapaita " (Joh.8:31-32)
Tasan kuusi vuosikymmentä on tänään kulunut talvisodan päättymisestä. Kolmastoista päivä maaliskuuta 1940 toi rauhan, jota oli kaivattu ja odotettu. Se oli helpotus ahdistetuille suomalaisille sekä rintamalla että kotona. Uhattu itsenäisyys ja vapaus oli säilynyt, maa oli pelastunut.
Tuo päivä, jonka muistoa nyt vietämme, ei kuitenkaan ollut silloin hurraa-huutojen ja riemun päivä. Kun olen kuunnellut veteraanisukupolven omakohtaisia muistoja tai lukenut muistelmakirjoituksia, saa sen päivän kuva dramaattisia, suorastaan traagisia sävyjä. Helpotus ja pettymys, ilo ja itku kulkivat rinnakkain, eikä niitä voinut toinen toisestaan erottaa.
Näin kirjoitti yksi muistelija, rintamalotta, tunnelmistaan: "Kun sinä päivänä kuulimme radiosta sodan päättyneen ja rauhan tulleen, me panimme kätemme ristiin, ajattelimme sitä, että taistelujen kauhut olivat ohi. Mutta vain vaivoin jaksoimme kiittää. Muistin kuinka yksi veljistäni oli kaatunut, toinen jäänyt henkiin. Huokasimme heikon kiitoksen ja sitten purskahdimme itkuun, ja itkimme ja itkimme".
Toinen kirjoitti: "13.3. tuli meille tieto rauhasta, mutta voi miten murheellinen päivä se oli. Meillä oli korsussa päiväkirja, pieni vihko, johon kirjoitimme, mitä mielessä kulloinkin oli." Joku oli kirjoittanut tuona päivänä: "Rauha on petoksen muodostama ajanjakso kahden sodan välillä".
Tänään kuuden vuosikymmenen päästä meillä on historiallista perspektiiviä arvioida noita lausumia. Arvioida myös rauhantekoa ja sen merkitystä historian myöhemmän kehityksen valossa. Samoin kuin koko talvisotaa ja sen vaiheita.
Taidamme viettää nyt talvisodan muistoa erilaisessa tilanteessa kuin mitään aikaisempaa sodan kymmenvuotisjuhlaa. Ensimmäistä kertaa vuonna 1950 sitä vietettäessä oli vielä aivan mahdollista, että talvisodan aloittajan varsinainen tavoite, Suomen saattaminen Neuvostoliiton valtapiiriin voisi toteutua. Kymmenen vuotta myöhemmin koettiin, miten saavutettu itsenäisyys antoi aika vähän omaa liikkumatilaa. Vuonna 1970, kolmikymmenvuotispäivänä oli muotia arvioida talvisodan aikaisten poliittisten ja sotilaallisten johtajiemme ratkaisuja ja etsiä syyllistä omasta politiikastamme. Seuraavina vuosikymmeninä alettiin kehittää eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää ja purkaa viholliskuvia. Se kehitys osaltaan johti myös Neuvostoliiton hajoamiseen, joka antoi talvisodan päättymisen juhlalle kymmenen vuotta sitten jo omaa väriään.
Tänään, 60 vuoden jälkeen, voidaan kenenkään estämättä ja ketään pelkäämättä lausua ääneen se, mistä talvisodassa oli kysymys, minkä sodan kokeneet ikäpolvet ovat aina sydämessään tienneet, mutta jonka sanomista on eri syistä monet kerrat vältetty.
Kysymyksessähän oli kahden laajentumaan pyrkivän suurvallan etupiirisopimus, jonka uhriksi Suomi joutui. Kauan on tällaiset sopimukset kielletty, peitekertomuksia Mainiloineen ja Leningradin uhkineen on kertoiltu, kunnes loppujen lopuksi totuus on noussut vääjäämättömästi tunnustettavaksi. Tällä hetkellä myös venäläiset tutkijat ja Venäjän eri tahoja edustavat arvovaltaiset piirit myöntävät että talvisota oli Neuvostoliiton hyökkäyssotaa. Sikäläisissä oppikirjoissakin alkaa olla merkkejä tästä näkemyksestä, vaikka monella tapaa "Venäjän tilinteko menneisyyden kanssa on yhä kesken", kuten Max Jacobsson, talvisodan ja maamme historian asiantuntija on kirjoittanut.
Kun Venäjän uskonnollinen johtaja, patriarkka Aleksi II vieraili viimeksi massaamme ja puhui Suomen eduskunnassa, hän kosketteli noita aikoja ja sanoi: "Myöskin meidän menneisyytemme ikävä sivu on käännetty - 20. vuosisadan 30-40 lukujen taite, kun silloiset maani laittomat johtajat nostivat miekan Suomea vastaan, aiheuttaen sen kansalle syviä haavoja."
Talvisodan rauha koettiin niin ristiriitaisena, koska sen taustalla oli kansan yhteinen kokemus ja tunne, josta myöhemmin on käytetty nimeä talvisodan henki. Sen kantavan voimana oli vääryyden kokemisen tunne. Ei ollut oikeudenmukaista vaatia meiltä omaamme. Moraaliselta kannalta oli oman maan vähäinenkin luovuttaminen vastenmielistä, itsenäisyydestä ja vapaudesta puhumattakaan. Siksi suomalaiset olivat valmiit uhrautumaan kansakunnan ja tulevaisuuden puolesta. Urho Kekkonen kirjoitti Talvisodan aikana: "Sukupolvi voi kuolla, mutta jos se kuollessaan säilyttää kunniansa, on jälkeentulevilla sisäistä voimaa, varmuutta ja uskoa kansallisen elämän jälleensyntymiseen." Vähän myöhemmin sitten jatkossota ammensi henkisen lähtökohtansa siitä samasta oikeudenmukaisuuden hakemisesta, josta Talvisodassa ja sen suunnattoman vääryytenä koetuissa välirauhan ehdoissa oli kysymys.
Totuus tekee vapaaksi. Kun tänään ajattelemme Talvisota ja sen päättymistä maaliskuun 13. päivänä, niin totuuden tunnustaminen ja sen julkilausuminen kaikkien osapuolten taholta, puhdistaa ilmaa, vapauttaa patoutuneita voimia, antaa mahdollisuuden tarkastella vapaasti ja kriittisesti niin historiaa, tätä päivää kuin tulevaisuuttakin. Me olemme saaneet säilyttää itsenäisyytemme ja vapautemme. Siitä on jouduttu maksamaan toisinaan kovaa hintaa. Talvisodan päivät olivat "105 kunnian päivää". Kunnia kuuluu ennen muuta niille, jotka urheasti puolustivat maamme vapautta. Kunnia kuluu sankarivainajille, kunnia kuluu niille, jotka palasivat sodasta haavoittuneina tai haavoittumattomina. Sotaa emme ihannoi, sen hirvittävyyksiä emme soisi millekään sukupolvelle, mutta ne jotka sen joutuivat kokemaan, heihin kohdistamme tänään kiitolliset ajatuksemme.
Totuus tekee meidät myös vapaiksi arvioimaan, mitä on vapaus ja mitä on isänmaa tänään. Maailma ympärillämme on muuttunut, Euroopan poliittiset ja taloudelliset järjestelmät ovat pakottaneet sen kansat, myös omamme, uudelleen arvioimaan paikkansa kansojen suuressa kentässä. Euroopasta on tullut yksi kylä, jonka osan Suomi ja suomalaiset elävät. Mitä on isänmaa tulevaisuudessa?
Piispa Eino Sormunen, kulttuuripiispaksi sanottu, totesi eräässä Talvisodan aikaisessa puheessaan: "Isänmaa ei ole vain pellot, joita isämme ovat kyntäneet, ja kodit, joita he ovat asuttaneet; ei vain metsät, saaret ja järvenselät, vaan se on taivas, vapaa taivas yllämme, ilma jota hengitämme, kielemme, sivistyksemme, rikas ja tuhatmuotoinen suomalainen hengenelämämme".
On aivan selvää, että itsenäisyys ja vapaus saa muuttuvassa maailmassa uusia muotoja. Uskollisia isiemme ja äitiemme perinnölle ja ponnisteluille olemme, kun pidämme huolta parhaan kykymme mukaan siitä, että tässä maassa on kaikkien hyvä asua, että täällä on kelvolliset elämän olosuhteet jokaisella. Olemme kyllä edistyneet huikeasti siinä suhteessa, että maamme on vaurastunut, se on elintasoltaan, sivistykseltään ja turvallisuudeltaan maailman huippuluokkaa. Mutta onko täällä kaikkien hyvä elää?
Me suomalaiset olemme tottuneet siihen, että kunkin on omilla ponnisteluillaan ja omalla työllään hankittava leipänsä ja toimeentulonsa. Työ ja ahkeruus on ollut suomalaisen miehen ja naisen kunnia. Mutta suomalaisen yhteiskunnan luovuttamaton periaate on aina ollut myös se, että heikoimmistakin on pidetty huolta. Kriisien aikoina se on näyttäytynyt kaikkein selvimmin. Hyvien päivien tultua se helpommin unohtuu. Niinpä vauraassa Suomessa on tänään yhteiskuntaamme kalvavana vaarana lisääntyvä itsekkyys ja ahneus. Erilainen ryhmäitsekkyys on kalvamassa yhteishenkeä ja uhkaamassa tulevaisuudessa niin tuiki tärkeätä yhteisyyden tuntoa. Talvisodan hengestä taitaa kaikkein helpoimmin unohtua se, että toista, sitä joka on uupunut tai haavoittunut tai muuten heikompi, häntä ei jätetä.
Suomalaista itsenäisyyttä ovat pitäneet yllä oma kieli, kulttuuriperintö, yhteishenki ja kristillinen uskonperintö. Tänään me suuntaamme katseemme ei vain historiaan, vaan myös eteenpäin. Rukouksemme, pyyntömme ja ehkä myös oma parannuksen tekomme kohdistukoon siihen, että se totuus, joka tekee meidät vapaiksi, eläisi keskellämme. Sen totuuden Herramme puki yksinkertaiseksi ohjeeksi, niin yksinkertaiseksi, että sen voi aina muistaa ja sen mukaan ojentautua: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi".
Usko Jumalaan ja vastuu lähimmäisistä, ne pitävät kansakunnan elinvoimaisena. Sen ovat isämme ja äitimme jättäneet meille perinnöksi, joka velvoittaa. Siksi me veisaamme: "On isät täällä taistelleet, ja uskoneet ja toivoneet", mutta myös rukoilemme, jokainen sukupolvi uudelleen: "Oi Herra käy sä siunaamaan, nää rannat rakkaan synnyinmaan. Suo aina rauha suloinen ja estä sota verinen."