Jukka Paarma
Kun nykyään puhutaan neljännestä
valtiomahdista ja tarkoitetaan sillä mediaa ja sen vaikutusvaltaa, ei kyseessä
ole liioittelu. On kyse todellisesta mahdista ja vallasta. Ei kuitenkaan joidenkin välineiden, koneiden
tai tuotteiden vallasta, vaan siitä vallasta, jota jotkut ihmiset käyttävät
toisiin ihmisiin nähden vaikuttamalla näiden mieliin, ajatuksiin, tunteisiin ja
haluihin. Media tarjoaa tällaiseen
oivat mahdollisuudet. Lainsäädäntö- ja
toimeenpanovallan samoin kuin oikeuslaitoksen kontrolloinnille on pyritty
nykyaikaisissa demokraattisissa valtioissa säätämään tietyt järjestelmät. On pelisäännöt, joilla kansalaiset
säätelevät valtiomahtien toimintaa.
Mediallekin on pyritty luomaan
pelisääntöjä. Tosin niiden laatiminen
on osoittautunut melko vaikeaksi, koska olemme laajalti hyväksyneet tietyt
yksilöiden perusoikeudet ja vapaudet.
Yhtenä tärkeimmistä pidetään mielipiteen ja sananvapautta.
Viestinnän etiikan tutkimus ja siitä käyty
keskustelu osoittavat, kuinka herkällä alueella liikutaan. Toisaalta käytössä
on valtavat mahdollisuudet vaikuttaa ja ohjata ajattelua, arvoja,
käyttäytymistä, ja niitä voidaan käyttää sekä erinomaisen hyviin että vääriin,
yksilöä tai yhteiskuntaa tuhoaviin tarkoituksiin. Toisaalta sananvapautta ei
herkästi käydä rajoittamaan.
Sitä tärkeämmäksi osoittautuvat viestinnän
piirissä toimivien ja työskentelevien
oma moraalinen selkäranka, omatunto ja arvomaailma. Mutta myös ammattikunnan omat säännöt,
ohjeistot ja niitä valvovat ei-juridiset elimet. Hyvänä esimerkkinä omasta maastamme voi mainita vaikkapa Journalistin
eettiset ohjeet tai Julkisen sanan neuvoston toiminnan. Kaikenkaltainen mediaeettinen keskustelu on
välttämätöntä. Tähän arvokeskusteluun
kirkko tahtoo osallistua muun muassa vuosittaisella tiedonvälityspalkinnollaan.
Televisio on kiistämättä yksi ellei peräti
merkittävin arvomaailman vaikuttaja. Sen uutisseulan kautta meille välittyy
kuva maailmasta ja sen tapahtumista.
Sen sarjojen, näytelmien, filmien, dokumenttien, keskustelu- ja viihdeohjelmien kautta meille välittyy
käsitys siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Se ohjaa pitämään joitakin asioita
arvokkaina, joitakin arvoja taas
naurettavina. Keskustelussa on
kiinnitetty moniin negatiivisiin asioihin huomiota. On puhuttu tv:n
levittämästä väkivaltakäyttäytymisestä, vääristyneistä seksuaalisista
malleista, eräiden viihdeohjelmien lanseeraamasta toisten kustannuksella nauramisesta
hyväksyttävänä jopa kiitettävänä toimintamallina ja niin edelleen.
Epäkohtia on aina helpompi nostaa esille kuin esimerkiksi kelpaavia hyviä asioita. On kuitenkin hyvä kysyä, onko löydettävissä yksinkertaisia perusarvoja, joiden kestävälle perustalle median toimijien on hyvä työnsä rakentaa.
Eräissä moderneissa viestinnän teorian
tutkimuksissa on nostettu esille ainakin yksi yhteinen arvo, jota eri
maailmankatsomusten parissa voidaan pitää perustavana (Christians et Traber). Tarkoitan ihmisen arvoa ja ihmisen
kunnioittamista. Kunnioittamiseen
kuuluu minun mielestäni se maksiimi,
niin sanottu kultainen sääntö, joka esiintyy eri uskonnoissa, mutta me
tunnemme sen parhaiten Vuorisaarnasta: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän
teille, tehkää se heille”.
Kultainen sääntö ei tarkoita sitä, että
asettaudutaan ikään kuin toisen saappaisiin ja yritetään sitten katsoa, miltä
maailma minusta ja minun tarpeistani käsin näyttäisi. Kyse ei ole oman minän
tekemisestä maailman keskipisteeksi vaan todellisesta asettumisesta toisen
ihmisen asemaan, lähimmäisen todellisten elinehtojen alaisuuteen.
Se merkitsee, että viestinnän ammattilainen
pitää silmiensä edessä ne ihmiset, joille hän viestinsä osoittaa, ja yhtä hyvin
ne ihmiset, joiden asioita hän omassa työssään käsittelee. Tänään viestimien
palveluksessa olevat pääsevät tosin vain harvoin kasvokkain katsojiensa,
kuulijoidensa tai lukijoittensa kanssa. Juuri tämän vuoksi on tärkeätä
jatkuvasti kerrata kultaisen säännön lyhyttä etiikan oppimäärää.
Välineellistynyttä viestintää uhkaa viestin
lähettäjän ja vastaanottajan etääntyminen toisistaan. Kaukaa - usein
anonymiteetin suojassa - voidaan tehdä sellaista, mitä ei tehtäisi jos oltaisi
kasvokkain toisen ihmisen kanssa. Hollantilainen mediatutkija Cees Hamelink on
kutsunut tätä pommikoneilmiöksi: on helpompi vahingoittaa toista etäältä kuin
kasvokkain.
Toinen korostus, joka nousee ihmisen
arvostamisesta on ehdottoman totuudellisuuden vaatimus. Se on aika kova vaatimus etenkin niissä
tiedotusvälineissä, jotka välittävät uutisluontoista materiaalia, maailman ja
ihmisten tilannetta koskevia raportteja. Lyhennetty ilmaisu vääristää helposti
kokonaiskuvan. Jokainen uutisvalinta on
vallan käyttöä.
Journalistin ohjeet alkavat näin: ”Hyvän
journalistisen tavan perustana on kansalaisten oikeus saada oikeita ja
olennaisia tietoja, joiden avulla he voivat muodostaa totuudenmukaisen kuvan
maailmasta ja yhteiskunnasta.” Tässä on
vastuullisen viestinnän a ja o. Antaa
oikea ja totuudenmukainen kuva maailmasta. Antaa myös oikea ja kokonainen kuva siitä ihmisestä ja hänen
tilanteestaan, jota ohjelma käsittelee. Mitä ammattitaitoisempi toimittaja on,
sitä paremmin tämä toteutuu. Ihmisen
kunnioittaminen merkitsee totuuden välittämistä, koko totuuden sillä osatotuus
on kokonaiskuvan vääristelyä. Eettisen,
hyvän viestinnän ammattilaisen ominaisuuksiin kuuluu rakkaus, etten sanoisi
intohimo totuuteen.
Kun Kirkkohallitus on päättänyt jakaa
vuoden 2002 kirkon tiedonvälityspalkinnon kahdelle toimittajalle, on perustelujen
keskuksena sanottu, että palkinto jaetaan heille tunnustuksena Inhimillinen
tekijä- ohjelman ihmistä kunnioittavasta journalismista.
Kirkon tiedonvälityspalkinto jaetaan
toimittajille Anne Flinkkilä ja Helena Itkonen.