Jukka Paarma

Työyhteisö - hengellinen yhteisö?

Esitelmä Pyhän kohtaaminen -seminaarissa Kirkon koulutuskeskuksessa Järvenpäässä 22.11.2002

Rakkaat sisaret ja veljet

Näinhän me tapaamme aloittaa puheenvuoromme seurakunnassa, hengellisessä yhteisössä! Itse asiassa ajattelen, että tässä tervehdyksessä on jo sanottu olennainen vastaus otsikon kysymykseen: Onko seurakunta hengellinen yhteisö, mitä me sillä ymmärrämme ja mitä se merkitsee?

Tämä tervehdys sisältää myös kaksoismerkityksen eli jännitteen, joka on seurakuntien työyhteisöjen keskeisin rakenteellinen tekijä. Maallinen ja hengellinen, ihanteellinen ja realistinen, tehokkuutta tavoitteleva ja laupias.

Sisaret ja veljet kuuluvat samaan perheeseen. Se ei tarkoita vain sitä, että he tuntevat yhteenkuuluvuutta, vaan tunteista huolimatta he kuuluvat yhteen. He ovat syntyneet samaan yhteisöön, se yhdistää heitä silloinkin, kun he ovat ajautuneet erilleen.

Seurakunnan me ymmärrämme parhaimmillaan perheeksi, jossa perheenjäsenet tuntevatkin kuuluvansa yhteen, jossa rakastetaan, kannustetaan, ymmärretään, armahdetaan. Annetaan siis rajoja ja rakkautta, kuten termi kuuluu.

Tätä yhteenkuuluvuutta lisää vielä ajatus isästä ja äidistä. Yhteinen isä ja yhteinen äiti, tai joskus uusperheessä joku on syntynyt ehkä toisesta äidistä, mutta nyt eletään samassa perheessä. Jumalan kansana, jolla Kirkko on äitinä. Jumalan perheväkenä, johon kuuluminen on etuoikeus. Seurakunta on elämää kantava, elämälle turvan ja voiman antava yhteisö. Entä työyhteisönä?

Joillekin tervehdys ”rakkaat sisaret ja veljet” on vitsi. Sitä se on joillekin, kun tervehdys sanotaan sen kummempia ajattelematta, tavan vuoksi, suurelle joukolle, jota ei edes tunneta ja jonka kesken ei juuri ole tunnesiteitä. Tai tervehdys on ironista kyynisyyttä, kun takana piilee kaikkea muuta kuin rakkautta ja veljeyden tunnetta. Kun se työyhteisössä kätkee taakseen yhteistyövaikeuksia, työtoverin kunnioittamisen puutetta, väheksymistä, kiusaamista ja todellista ilkeyttä.

Huonot uutiset ja hyvät

Suomen tietotoimiston entinen johtaja kertoi, että heillä toimituksen seinällä on kokoelma kuvia maailman suurimmista uutisista. Siellä on piirustus Titanicin tuhosta, valokuva New Yorkin pörssiromahduksesta, yksi kuva Stalinista, Churchillista ja Rooseveltistä Jaltan neuvottelussa. Nykyään sinne arvelisin lisätyn ainakin kuvan Estonian uppoamisesta ja WTC:n tornien romahtamisesta.

Suuret uutiset kertovat pääasiassa sodista ja katastrofeista. Vain huonot uutiset ovat uutisia. Ne pääsevät pinnalle. Mutta ne antavat vääristyneen kuvan todellisuudesta. Se joka haluaa voi teksti-TV:n sivulta 427 lukea lentokoneista, jotka ovat laskeutuneet Helsinki-Vantaan lentokentälle. Jokainen laskeutuminen on hyvä uutinen, joka kertoo isistä, jotka tulevat liike- ja virkamatkoiltaan lastensa ja perheensä luo tai ihmisistä jotka palaavat onnistuneelta lomamatkalta. Lehdissä ja TV:ssä niistä ei kerrota, mutta kun joskus jossain rysähtää, se on kaikkien huulilla ja mielessä.

Seurakuntien työyhteisöistä on kantautunut julkisuuteen paljon uutisia. Ne kertovat huonosta ilmapiiristä, viihtymättömyydestä, turhautumisesta ja työpaikkakiusaamisista. Voitte ehkä kuvitella, että tässä virassa ollessani tuskin mikään asia on tehnyt enemmän kipeää ja vienyt mielenrauhaa kuin tällaiset tiedot. Ne kertovat että kirkon ja seurakuntien olemuksen ja tehtävän kannalta jotain aivan keskeistä, jotain sen sydämen toimintaan liittyvää on vaurioitunut ja kirkon uskottavuudesta on jotain menetetty.

Työyhteisöjen ongelmat

Kolmisen vuotta sitten alkoi julkisuuteen tulla enemmän tietoja seurakuntien työyhteisöjen ongelmista, työpaikkakiusaamisista ja viihtymättömyydestä. Työhyvinvointiin keskittynyt uusi erikoislehti veti etusivulleen nämä ongelmat terästäen vaikutelmaa kirkontornin vierelle sijoitetun suuren ja pahannäköisen sarvipään kuvalla. Käsitys perustui useisiin haastattelututkimuksiin, joiden metodinen relevanssi on sittemmin asetettu kyseenalaiseksi. Se, mitä esim. haastateltavat ymmärsivät työpaikkakiusaamiselle, vaihteli suuresti. Siitä minulla on omakohtaistakin kokemusta.

Viime aikoina kuva on tarkentunut ja saanut enemmän luotettavuutta. Työyhteisöjen tilaa ja työntekijöiden viihtymistä ja jaksamista on tutkittu eri ammattijärjestöjen voimin, akateemisissa tutkimuksissa ( mm. Pontus Salmen väitöskirjassa ”Seurakuntien hengellistä työtä tekevien työmotivaatio”) sekä viimeksi alkuvuodesta valmistuneessa ensimmäisessä kirkon työolobarometrissa. Nyt voidaan sanoa, että seurakuntien työyhteisöissä on paljon ongelmia, moni asia niissä murehduttaa. Kuitenkaan seurakunnat työyhteisöinä eivät ainakaan oleellisesti poikkea muista työyhteisöistä vaan ne yltävät viihtyvyydessä lähes muitten julkisyhteisöjen tasolle, joittenkin osalta jopa rinnanmitan edelle.

Kirkon piirissä tämä on ollut ilahduttava uutinen. Me emme ole ainakaan paljon huonompia kuin muut. Minusta tämä on masentava uutinen. Riman pitäisi olla paljon korkeammalla. Seurakunnan, uskon ja rakkauden yhteisön tulisi olla muille esimerkiksi kelpaava ollakseen uskottava edustamansa asian kannalta.

Minun henkilökohtainen käsitykseni on kuitenkin, että tilanne todellisuudessa on parempi. Tätä en pysty todistamaan tutkimusten pohjalta, mutta olen omassa virassani sekä seurakuntapappina että nyt piispana saanut sen käsityksen. Tutkimusten tuloksia ohjaa se, että ne perustuvat haastatteluihin, ts. työyhteisöjen jäsenten ja muiden henkilökohtaisiin tuntemuksiin. Ne peilataan aina odotuksia vasten. Aika monella kirkon työntekijällä on tässä suhteessa epärealistisia odotuksia.

Tämän olen pannut merkille erityisesti keskustellessani niiden työntekijöiden kanssa, joilla on muukin kuin kirkollinen koulutus ja joilla on kokemusta aikaisemman ammattinsa työpaikoista. Heidän arvionsa seurakunnasta työpaikkana ja työyhteisönä on ollut milteipä poikkeuksetta melkoisesti myönteisempiä kuin niiden, jotka tulevat seurakuntaan ensimmäiseen varsinaiseen työpaikkaansa. Siksikin olen oppinut arvostamaan sitä, että saamme papeiksi ja muihin virkoihin kirkkoon sitoutuneita henkilöitä, joilla on kokemusta toisesta ammatista ja toisenlaisista työaloista.

Tällä arvioinnillani en siis väheksy vaikeuksia ja ongelmia, niiden vaikeudesta, kohtaamisesta ja selvittämisestä kyllä minullakin on kyllin kokemusta. Iloitsen kuitenkin siitä, että olemme viime aikoina voineet kirkossa painokkaasti tarttua näihin kysymyksiin koulutuksessa, työnohjauksessa, johtamistaitojen kehittämisessä, työyhteisökonsulttien toiminnassa ja muutenkin kiinnittämällä voimakkaasti huomiota työolosuhteisiin ja työssä jaksamisen. Niin kirkkohallitus ja sen henkilöstöosasto kuin KDY ja KK ovat tässä suhteessa tehneet arvokasta työtä, sellaista josta muutkin työoloista kiinnostuneet tahot ovat ottanet esimerkkiä.

Työyhteisömme – maallinen ja hengellinen

Yritän kuitenkin pysyä annetussa aiheessa ja lähestyä työyhteisöjämme niiden kahdenlaisesta luonteesta käsin. Sen ymmärtämiseksi on tärkeää palauttaa mieleen jotain seurakunnan olemuksesta ja tehtävästä.

Olemme tottuneet sanomaan kirkkoa uskon ja rakkauden yhteisöksi. Sen tarkoitus on tuoda tämän maailman keskelle sanoma toisesta todellisuudesta, sanoma Jumalalta. Se tapahtuu välittämällä evankeliumin viesti Jumalan pyhyydestä ja rakkaudesta tämän ajan ihmisille. Viesti välittyy julistuksen ja opetuksen, sanojen ja musiikin, joskus kuvankin kautta. Mutta ainakin yhtä paljon rakkauden palvelun, tekojen, seurakuntayhteisön elämäntavan, elämäntodistuksen, valintojen ja rakenteidenkin kautta. Työyhteisöjämme ajatellenkin sopii vanha totuus, että se mitä olet puhuu voimakkaammin kuin se mitä sanot.

Samanaikaisesti kirkko on organisaatio, toiminnan ja työn yhteisö. Siinä vallitsevat samat sosiologiset ja psykologiset lainalaisuudet kuin kaikissa muissakin ihmisten yhteisöissä. Työyhteisönä seurakunta on ihmisten eikä enkelien yhteisö.

Tämä kahtalaisuus ja siitä välttämättä johtuva jännitteisyys on seurakunnan ja sen työyhteisön peruspiirre. Niitä tulee tarkastella ja arvioida sekä teologisesta että sosiologisesta näkökulmasta.

Raamatun ja tunnustuksen kuva seurakunnasta

”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.” (CA VII) Tunnustuskirjojen määritelmä on perin tuttu, mutta jokin siinä kalskahtaa monen korvassa ns. liturgialta. Pyhien yhteisö, ehkä joskus, mutta tuskin enää! On tärkeätä muistaa, mitä tunnustuskirjoissa ja itse Raamatussakin sana pyhä tarkoittaa ihmisistä käytettynä. Se ei ole laadullinen määritelmä, eikä kerro ihmisen hurskauden tai hengellisen kilvoituksen asteesta. Jumalaan ja Kristukseen uskova, syntinen ja erehtyvä, mutta syntinsä anteeksisaanut ja -saava on pyhä. On kylläkin todettava että ehdottomaan anteeksiantamukseen luottavina meiltä saattaa liian usein unohtua synnintunnustukseen kuuluva totinen parannuksen halu. ”Jumala, ole minulle armollinen hyvyydessäsi. pese minut puhtaaksi rikoksestani ja anna minun lankeemukseni anteeksi. Minä tiedän pahat tekoni, minun syntini on aina minun edessäni. Herra, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki. (Ps. 51:1-12). Rukoilemmeko todella myös sitä, että saisimme uuden sydämen, uudet tavat, halut, mielen? Ja uskommeko , että on voima, joka voi meidät uudistaa?

Korintin seurakunta on Uudesta testamentista lohdullinen esimerkki siitä, miten pyhiksi kutsuttiin kilvoituksessaan ja uskonkäsityksessään esikouluasteella olevia. Kaikenlaiset puutteellisuudet tulevat esiin Paavalin kirjeissä, itsekkyys, mässäily, sukupuoliset lankeemukset, ultrahengellinen ylpeys jne. Eikä ensimmäinen Jerusalemin seurakuntakaan, jossa kuitenkin vallitsi vahva henki ja suuri yksimielisyys ja jumalisuus, ollut vailla puutteita ja sen jäsenten itsekkäitä toimia.

Samalla kun Raamatussa tunnustetaan seurakunnan jäsenten suuret heikkoudet ja heidän yhteisönsä kivut ja viallisuus, siellä eivät apostolit ja muut väsy pitämästä esillä ihannekuvaa: että he olisivat yhtä, että vallitsisi rakkaus, laupeus, osoittaakseen että ovat oikeita Kristuksen oppilaita ja jotta maailma uskoisi, ts. heidän tehtävänsä lähetettynä todistajajoukkona voisi saavuttaa tarkoituksensa

Siihen liittyy ehkä puhuttelevin Raamatun kuva seurakunnasta, nimittäin paimenesta ja laumasta. Siitä kuvasta voi ammentaa paljon sekä seurakunnan johtamiseen että työntekijän tehtävään omalla työalallaan seurakuntalaisten palvelijana.

Työyhteisö organisaationa

Se, että seurakunta työyhteisönä on inhimillinen, maallinen organisaatio, merkitsee sitä, että se kaikki ns. maallinen tietous, ammattitaito, koulutus ja osaaminen, jota on käytettävissä työyhteisöjen kehittämisessä, johtamistaitojen parantamisessa, työviihtyvyyden ja yhteistyökykyjen lisäämisessä on otettava käyttöön. Tällaista materiaalia ja ammattitaitoa on nykyään viljalti saatavissa ja kirkossakin sitä on hyödynnetty. Monet työyhteisön asiat ovat samanlaisia kuin muuallakin ja hyvän työyhteisön yleiset tunnusmerkit kelpaavat tavoitteiksi meillekin. Esimiestaidot, työnjako, yhteisen tehtävän sisäistäminen, toimivat kriisinhoitamisjärjestelmät, sisäisen tiedonkulun avoimuus, yhteinen kehittäminen ja suunnittelu ovat sellaisia. Laatusanat oikeudenmukaisuus, avoimuus, demokraattisuus, tulevaisuuteen suuntautuneisuus, kannustavuus, luottamus ja toisten kunnioittaminen ovat niin maallisen kuin hengellisenkin työyhteisön laatumerkkejä.

Sellaisia asioita, jotka kuuluvat yleiseen työyhteisökulttuuriin ei tule hengellistää. Esimerkiksi kriisitilanteissa on visusti vältettävä pakenemasta hengellisyyteen. Työyhteisön kriiseissä juuri punnitaankin, miten hengellisen ja maallisen jännite osataan pitää oikeassa suhteessa. Pekka Järvinen, työyhteisökonsultti, on kirjassaan ”Esimiestyö ongelmatilanteissa” nostanut esiin tältä kannalta tärkeän asian. Työyhteisöissä vaikuttaa hänen mukaansa kaksi erilaista maailmaa: työn maailma ja sisäinen maailma. Työn maailma tähtää ennen kaikkea yhteisön perustehtävän hyvään ja tehokkaaseen hoitamiseen. Sisäiseen maailmaan kuuluvat esimerkiksi ihmissuhdekysymykset, henkilökemia ja yhteisön perustehtävään varsinaisesti kuulumattomat muut toiminnot.

Järvisen mukaan yhteisön ongelmien ratkaisut löytyvät tuosta työn maailmasta. Onko työyhteisön jäsenillä yhtäläinen käsitys seurakunnan perustehtävästä ja sen suorittamisen yleisistä linjoista. Miten nähdään omien ja työtovereiden tehtävien paikka kokonaisuudessa? Onko yhteiset pelisäännöt, selkeät työjärjestelyt, kulkeeko tieto, onko vuorovaikutusta, onko työolosuhteissa ylipääsemättömiä tyytymättömyyden aiheita?

Me-henki, yhdessäolo, keskinäinen viihtyminen ja ystävyys kuuluvat sisäiseen maailmaan. Nekin ovat tärkeitä, mutta työyhteisön kriisit ratkotaan toisella tasolla.

Mitä työyhteisölle merkitsee käytännössä, että se on hengellinen yhteisö?

Edellä olen pyrkinyt piirtämään taustaa sille, mihin nyt tulen. Tämän puheenvuoron alkuperäinen otsikko ja siten sen tarkoitus on: ”Mitä työyhteisölle merkitsee käytännössä, että se on hengellinen yhteisö?” Aineksia vastaukseen olen saanut, kuten olette huomanneet mm. Jumalan perheväestä eli sisarista ja veljistä, raamatullisesta hyvä-paimen-kuvasta, synnintunnustuksen kaksinapaisuudesta ja oikein ymmärretystä pyhien yhteisöstä.

1.Hengellisen ja maallisen terve jännite

Voidaan puhua alan terminologian mukaan myös työryhmäkulttuurin ja perusolettamuskulttuurin keskinäisistä suhteista. Olen kummankin luonnetta yrittänyt hiukan hahmotella edellä. Tärkeätä on tiedostaa molempien olemassaolo. Seurakunnan työyhteisössä ne ovat monella tavalla sykkyrässä ja kietoutuneet toisiinsa. Ne on osattava pitää erillään ja samalla muistettava molempien olemassaolo. Hyvään hengelliseen kuuluu maallisen hyvä järjestäminen.

Kun Martti Luther käsitteli teologian ja filosofian suhdetta, hän lähti siitä, että kahden alueen välille on ensin vedettävä rajaviiva, jotta niiden yhteiseloa ja yhteistyötä voidaan selvittää ja kehittää. Seurakunnan työnyhteisöajattelun ja hengellisen ajattelun välille on ensin tehtävä ero. Ei ole hengellistettävä asioita, jotka kuuluvat järjen, organisaatiorakenteiden, hyvän hallinnon ja johtamistaitojen alalle. Kirkossa on vaarana hengellistää monia sellaisia asioita, jota eivät ole ratkaistavissa niin ja joiden hengellistäminen synnyttää vain helposti katkeruutta. Palkka-asiat, perheen ja työn yhtyeennivomisen kysymykset, virkateologian eräät kysymykset, yksilön omien näkyjen toteuttaminen contra yhteisön tarpeet jne.

Toisaalta nämä molemmat kuuluvat sillä tavoin yhteen, että samat henkilöt, jotka ovat työyhteisön jäseniä, joilla on työnjaossa, organisaatiossa omat paikkansa muodostavat myös hengellisen yhteisön, sisaret ja veljet. Sellaisina he myös – ja myös työyhteisönä – rukoilevat, ylistävät, pyytävät syntejään anteeksi ja anovat Pyhän Hengen johdatusta. Sekä työyhteisön johtajalta että sen jäseniltä edellytetään viisautta pitää nämä asiat oikealla tavalla yhdessä ja oikealla tavalla erikseen. Siinä se jännite.

2.Ora et labora

Kirkon tehtävä ei toteudu vain toimintojen kautta. Kirkon tehtävä on olla kirkko. Seurakunta 2000-mietintö sanoi: ”Kirkko ei ole pelkästään toimintaa, kirkko myös on”. Jeesus ei sanonut oppilailleen vain ”menkää ja tehkää”. Hän sanoi myös, ”tulkaa minun tyköni, olkaa minun kanssani, levähtäkää, rukoilkaa ja valvokaa, olkaa yhtä, rakastakaa toisianne”. Seurakunnan työyhteisö on tehtäväsuuntautunut, sen jäseniä yhdistää yhteinen tehtävä, se on työpaikka eikä viihtymispaikka.

Kuitenkin se on myös rukouksen paikka. Kristillisenä työyhteisönä se todistaa olemuksellaan ja olemisellaan rakkaudesta, laupeudesta, armosta tai sitten ei. Benedictuksen vanha ohje: Rukoile ja tee työtä, on työyhteisölle hyvä tunnus.

3. Hengellisen toiminnan edellytyksenä yhteisön ”hengellisyys”

Luin KT:n tätä seminaaria koskevasta tiedotteesta seuraavan lauseen: ”Koska seurakunnan tehtävät ovat hengellisiä, seurakunnassa saattaa unohtua, että se on työyhteisö siinä missä muutkin.” On vaarallista, jos näin käy. Minun kokemukseni on kuitenkin, että useammin on käytännössä vaarana unohtaa se, mitä on olla hengellinen yhteisö.

Seurakunnan tehtävänä on luoda edellytykset uskon syntymiselle ja kasvamiselle. Sen se tekee julistuksen, opetuksen ja palvelun keinoin. Uskon synnyttää Jumalan Sana, uskossa eletään yhteydessä Jumalan Sanaan. Sanan puhuttelu, Pyhän Hengen toiminta, työntekijöiden rukous ja rukous työyhteisössä on välttämätön edellytys tulokselliselle toiminnalle.

4. Hengellinen elämä työyhteisön oleellinen osa työtä

Edellisestä johtuu, että hengellinen elämä työyhteisössä ei ole jokin ylimääräinen lisä, vaan se kuuluu oleellisena osana työn suorittamiseen. Työyhteisön on luotava mahdollisuus hengelliseen kasvuun, sen on annettava tilaisuus omaehtoiseen hengellisen elämän hoitamiseen samoin kuin johtajan on kannettava huolta hengellisen yhteyden hoitamisesta yhteisesti.

Hengelliseen kasvuun ja eheytymiseen tähtäävä koulutus ja hoito on myös katsottava kuuluvaksi jatko- ja täydennyskoulutukseen.

5. Tuloksellisuudella toisenlaiset mittarit

Hengellisen työn tuloksien mittaaminen on aika vaikeata. Siksi ehdotus tulosvastuullisuuden toteuttamisesta kirkossa on herättänyt paljon keskustelua. Hengellinen viisaus, sielunhoidollinen taitavuus tai ahdistuneen ihmisen kohtaamisen kyky yhdistyvät toisinaan suureen avuttomuuteen ja kykenemättömyyteen sellaisissa asioissa, joilla tavallisesti työtehoa mitataan. Työn tulosten yhteisessä arvioinnissa, työntekijöiden arvostelussa ja suhtautumisessa erilaisiin lahjoihin ja ominaisuuksiin, tarvitaan sekä johtajalta että työtovereilta, toisin kuin muissa työyhteisöissä, hengellistä viisautta nöyrää mieltä ja toisen kunnioittamisessa kilvoittelemista. On selvää, että kristillisiä asenteita työtovereiden kesken ei toteuteta vain työajan ulkopuolella ja vapaapäivinä, vaan myös työssä. Siksi kyselen myös sitä, onko hengellinen työyhteisö armollisempi kuin muut.

6. Työ on ihmistä varten eikä ihminen työtä

Jeesus opetti havainnollisesti, kuinka mikään systeemi, järjestelmä tai perinne ei saa olla arvokkaampi kuin ihminen ja hänen hyvänsä. Hän rikkoi tahallaan sapattisäännöksiä. ”Sapatti on ihmistä varten, eikä ihminen sapattia varten.”

Vaikka ajattelenkin, että Jumalan valtakunnan, kirkon työ, on tärkeydessään aivan jotain muuta kuin muu työ, niin tämäkään työpaikka tai työyhteisö, kuten ei mikään firma, konserni, laitos, paja saa olla tärkeämpi kuin ihminen, hänen perheensä, hänen hyvänsä. Tämä asia tarvitsee paljon sovittelua, mutta periaatteena voi pitää, että työntekijä ei ole sapattia (s.o. seurakunnan työ ja työyhteisö) vaan sapatti ihmistä so. työntekijää varten.

7. Kaikki kuuluvat hengelliseen yhteisöön

Kun puhumme seurakunnasta hengellisenä työyhteisönä, emme saa tehdä sitä, että teemme väärällä tavalla jaon hengelliseen ja ei-hengelliseen osaan. On selvää, että työtehtävien kannalta osa on hyvinkin ”maallista”. Jokainen on kuitenkin osa perustehtävän suorittamisessa ja jokaisen panos tähtää kokonaisuudessa samaan tavoitteeseen. Siksi koko henkilöstö on pidettävä mukana, kun käsitellään ja tiedostetaan ja sisäistetään yhteinen perustehtävä. Ja työyhteisön hengellinen hoito kuuluu koko joukolle. Tätä näkökohtaa on usein laiminlyöty, niin että sitä on syytä korostaa.

Seurakunnan työyhteisöön on siis sovellettavissa kaikki ne asiat, jotka kuuluvat hyvään työyhteisöön yleisemminkin. Ollakseen hengellinen siinä tulee olla hyviä johtajia, sitoutuneita työntekijöitä mutta ennen kaikkea halu tehdä työtä yhteisen päämäärän vuoksi. Hengellisenä yhteisönä se voi olla ja on jotain enemmänkin Se saavuttaa tuloksiaan myös yhdessä rukoilemalla. Siis: Ora et labora.