Jukka Paarma IHMINEN EI OLE VAIN JÄRKEÄ
JA LOGIIKKAASaarna Turun yliopiston promootiossa Turun tuomiokirkossa 26.5.2000
"Jeesus sanoi: "Minä olen tie ja totuus ja elämä" Joh. 14:6
Turun yliopisto viettää kahdeksankymmentävuotisen olemassaolonsa juhlaa tänään arvokkain akateemisen perinteen menoin. Niistä yksi oli äsken päättynyt promootiokulkue Konserttisalilta tänne Tuomiokirkkoon. Oikeastaan juuri se on muistuttamassa siitäkin, etteivät akateemisen opetuksen ja tutkimuksen juuret tässä kaupungissa ulotu vain itsenäisyytemme alkuvuosiin vaan paljon kauemmas, satojenkin vuosien taa.
Akateeminen juhlakulkue, prosessio, kulki hetki sitten Konserttisalilta halki kaupungin tänne Tuomiokirkkoon, jumalanpalvelukseen.
Tänä kesänä tulee kuluneeksi tarkalleen 360 vuotta ensimmäisestä akateemisesta juhlakulkueesta Turussa ja koko maassamme. Silloin vuonna 1640 oli kyse ensimmäisen yliopistomme, Turun akatemian vihkimisjuhlasta. Kulkue lähti kaupungilta, meni akatemian juhlasaliin ja sieltä juhlatilaisuuden jälkeen kulkue jatkoi Tuomiokirkkoon jumalanpalvelukseen. Kulkueen kärjessä kulkivat maallisen ja kirkollisen esivallan edustajat, kenraalikuvernööri, kreivi Pietari Brahe ja piispa Isak Rothovius. He edustivat samalla akatemian ylintä hallintoa, joka siis oli muiden kuin akatemian omien henkilöiden käsissä. Vasta heidän ja keihäsdrabanttien jälkeen tulivat yliopiston rehtori ja yliopiston professorit, heistä arvokkaimmat, eli teologian professorit muiden edellä.
Äskeisessä kulkueessa oli silloiseen verrattuna monia yhtäläisyyksiä, mutta myös eroja. Kulkueen koossa, tohtorinhattujen ja miekkojen määrässä oli varmasti huomattavia eroja. Huomattava periaatteellinen muutos on se, että maallisen ja hengellisen esivallan edustajat ovat pudonneet vuosien saatossa pois. Tiedeyhteisö kulkee nyt itsenäisenä, ilman holhoajia. Se on osoitus ja merkki tämän päivän ihanteista: itsenäisestä tieteenharjoituksesta, riippumattomasta tutkimuksesta ja vapaasta totuuden etsimisestä. Ymmärrämme kaikki, että tämä kehitys on ollut hyvä ja välttämätön. Luotettava tieteellinen tutkimus ja vilpitön totuuden etsintä viihtyvät vain itsenäisyyden ja vapauden ilmapiirissä.
Se, että kulkue silloin kerran ja myös tänään kulki akateemisesta juhlasta kirkkoon osoittaa, että totuuden etsimisen ja sen ymmärtämisen luonne on pysynyt samana. Tiedeyhteisö, joka arvostaa teräväksi hiottuja älyn työkaluja, kurinalaista metodiikkaa sekä loogista päättelyä ja johtopäätösten tekoa, marssii kirkkoon tunnustaen ettei ihminen ole ainoastaan järkeä ja logiikkaa. Elämä tuo eteemme kysymyksiä, joihin vastausten löytyminen ei onnistukaan noilla välineillä. Elämän suurimmat ja vaikeimmat kysymykset ovat niitä, joihin vastauksia etsivien on ehkä useinkin marssittava kateedereilta, kirjastoista, tietokoneiden äärestä tai laboratorioista kirkkoon tai hiljentymisen ja rukouksen alttarin tuntumaan.
Tarkoitan niitä kysymyksiä, joissa me kyselemme omaa ja lähimpiemme paikkaa ja osaa ihmisinä, ihmiselämän suuren draaman, komedian ja tragedian keskellä. Järkevinä ja tiedonhaluisina yksilöinä tai tutkijoina me kyselemme, mikä on ihmisen paikka luomakunnan osana, miten ihmisen ruumis ja sielu on koostunut ja miten se toimii, millaiset tekijät säätelevät sen toimintaa. Mutta elävinä ihmisinä, tuntevina ja tahtovina ja ajattelevina me kyselemme myös: mikä ja kuka minä olen, mistä tulen, minne menen. Me emme kysele vain, mikä on hyvää ja mikä pahaa, vaan sitä, mistä saisin puuttuvan voiman elää ihanteitteni mukaan, mistä kyvyn valita se, minkä tiedän oikeaksi. Me emme kysele ainoastaan elämän oikeudenmukaisuuden perään, tai kärsimyksen ongelman vaikeaa filosofista pulmaa ja sen ratkaisua, vaan me kyselemme, joskus kuin kuiskaten, joskus huutaen, miten ja minkä avulla minä jaksan ja minun lähimpäni jaksaa, voimattomuuden, mielettömyyden, kärsimyksen tai tuskan syövereissä.
Tällaisiin kysymyksiin ovat ihmiset kautta aikojen etsineet vastauksia täältä, Herran huoneesta. Täältä on etsitty sellaista totuutta ja sellaista viisautta, joka vastaa elämän perimmäisiin kysymyksiin ja paljastaa miten kuolema ja syyllisyys, nuo meidän elämämme viimeiset ja ankarimmat viholliset, voitetaan.
Silloin 360 vuotta sitten kulkueen saavuttua tänne kirkkoon, täällä jumalanpalveluksessa saarnasi yliopiston varakansleri, Turun piispa Rothovius. Hänen saarnassaan oli kaksi osaa. Hän puhui Akatemian merkityksestä ja sen tuottamasta hyödystä . Hän sanoi näin: "Korkeakoulut ja akatemiat ovat sellaisia taimitarhoja, joissa varttuu ja valmistuu henkilöitä ja miehiä voidakseen olla tuiki välttämättömiä oivallisessa hallinnossa, niin että kaikki säädyt maalla ja kaupungissa saisivat palvelukseensa taitavaa väkeä Jumalan kunniaksi, maan hyödyksi ja hyväksi ja sen suuren arvonannon edistämiseksi... Mistä löytyy sopivia neuvosherroja, lähettiläitä, hallitsijoita, asesoreita, kanslereita, sihteereitä, kamreereja ellei niiden keskuudesta, jotka ovat opiskelleet akatemioissa ja sieltä lähteneet. Mistä löytyy sopivampia pormestareita, raatimiehiä, lainlukijoita, kirjureita, jotka jonkinlaisessa maineessa ovat, ellei niiden keskuudesta, jotka tulevat akatemioista."
Nykyaikaisen korkeakoulun tärkeä tehtävä, korkeamman oppineisuuden ja tutkimuksen edistäjänä vasta häämötti alkuaskeleitaan ottavan akatemian vihkimissaarnassa. Mutta kun Rothovius puhui siinä oikeasta ja väärästä Jumalan palvelemisesta sekä oikeasta ja väärästä totuudesta, hän itse asiassa kosketti sitä kaikkein tärkeintä kysymystä, jonka äärellä on niin tutkija kuin ihmiselämän eksistenssikysymyksien kanssa painiskeleva ihmisyksilö. Se on kysymys totuudesta. Siihen kysymykseen etsitään vastauksia sekä tutkijankammioissa että kirkossa. Näkökulma voi olla aika tavalla erilainen.
Itse asiassa nämä kaksi näkökulmaa tulevat esiin eräässä Uuden testamentin dramaattisimmista kohtauksista. Kaksi miestä seisoi vastakkain roomalaisen prokuraattorin palatsissa vanhan Jerusalemin reunalla. Talon isäntä, joka näytti hallitsevan tilannetta, paljasti jotain omasta maailmankuvastaan ja ajattelustaan kysymällä: "Mikä on totuus?" Häntä vastapäätä seisoi toinen, joka oli sanonut itsestänsä: "Minä olen totuus".
Prokuraattori Pilatuksen kreikkalais-roomalainen ajattelutapa on meille tuttu. Antiikista, keskiajan oppineiden, renessanssin ja etenkin valistuksen kautta olemme saaneet perinnön, jonka pohjalle länsimainen sivistys ja opetus on aina rakentanut. Meidän tiedon- ja totuudenetsintämme nousee samoista juurista. Kun vanhat kreikkalaiset käyttivät sanaa totuus, tarkoitettiin sellaista, mikä vastaa tosiasioita, tai oli kyse todellisuudesta saatavasta luotettavasta tiedosta, tai sillä tarkoitettiin filosofisemmin todellisuutta itseään. Totuutta ja todellisuutta pyrittiin lähestymään metodein, joissa keskeistä on ollut spekulaatio, kriittinen arviointi ja epäily. Kerättiin vähitellen tiedon hiukkasia, joista rakenneltiin todellisuuden palapeliä. Tämäntapainen työskentelyhän on jokaiselle tutkijalle perin tuttua. Hyvän tutkijan tunnusmerkkinä on ollut se, että hän osaa, kuten prokuraattori aikoinaan, usein ja kriittisesti kysyä: " mikä on totuus".
Paradoksaalista on, että mitä enemmän tietoa kertyy, sitä paremmin tutkija ymmärtää, miten vähän hän tietää, miten kaukana kokonaisvaltaisesta, yhdestä ehdottomasta totuudesta hän onkaan. Jopa sellaisen absoluuttisen totuuden olemassaolon tunnustaminen oli Pilatuksen aikalaisille vierasta. Oman aikamme arvopluralismin keskellä ollaan usein samanlaisessa tilanteessa. Mikä on totuus, kun kaikki tieto on pirstaleista, palasina, ja kun totuuksia näyttää olevan monia ja monenlaisia?
Kun Nasaretilainen puhui totuudesta, oli ajattelutapa kerta kaikkiaan toisenlainen. Se ei ollut tuohon kreikkalais-roomalaiseen verrattuna vastakkainen, ei toki, vaan sanoisinko näkökulmaltaan avarampi tai syvempi. Kun Jeesus puhui totuudesta, kuului se osana laajempaan yhteyteen, kokonaisuuteen, joka oli nähtävä yhdessä. Siihen kokonaisuuteen kuului kolme näkökulmaa. "Minä olen tie, totuus, ja elämä". Totuutta, josta hän puhui on .tarkasteltava yhteydessä kahteen muuhun: tiehen ja elämään. Siitä kolminaisuudesta voi aueta uudenlainen näkemys myös totuuteen.
"Minä olen tie ja totuus". Totuus ei siis olekaan jokin, jonka voimme , vangita ja omistaa itsellemme. Sitä ei voi hallita kuten esinettä. Sillä ei voi lyödä eikä sen luonteeseen kuulu, että sitä voisi käyttää aseena toisia vastaan. Muutama vuosi sitten nousi Japanissa julkisuuteen uskonlahko, joka aiheutti suuren ihmisjoukon surman mm. metroihin päästämällään myrkkykaasulla. Ryhmä käytti itsestään nimeä "Korkein totuus". Historiasta tunnemme muita varoittavia esimerkkejä aatteista tai henkilöistä, jotka myös ovat väittäneet omistavansa korkeimman totuuden. Jäljet ovat useimmiten pelottavia.
Jeesus sanoi: Minä olen tie. Hän kutsuu ihmisiä viitoittamalleen tielle, matkalle, löytöretkelle. Tielle, jolla kohdataan totuus. "Jos te tahdotte tehdä Jumalan tahdon, jos te pysytte minun sanassani, te tulette tuntemaan totuuden ja totuus on tekevä teidät vapaiksi." (Joh.8:31-32). Niinpä totuuden yhteyteen kuuluu välttämättä elämä. Totuus ei ole vain tietoa, tiedon sirpaleita, teoriaa, vaan totuus on siellä, missä on elämä, oikea ja hyvä ja vapaa elämä. Joka tahtoo tehdä taivaallisen isän tahdon, tulee tuntemaan totuuden. Ei siis omistamaan, ei hallitsemaan totuutta vaan tuntemaan totuuden.
Kun siis täällä kirkossa kysellään totuuden perään, ei tarjoilla vastaukseksi tiedon siruja vaan julistetaan sitä Kristusta, joka kutsui seuraamaan itseään, lähtemään tielle. Sille tielle kuuluvat lupaukset totuuden tuntemisesta ja elämästä. Sillä tiellä myös elämän vihollisista ankarimmat ja viimeisimmät, syyllisyys ja kuolema löytävät voittajansa.